Taipumukseni on kerrata teksteissä kokemiani haasteita, koska niiden kautta pyrin ymmärtämään itseäni ja toisaalta purkamaan ne ajatukset ajattelustani. Kirjoittaminen on pitkään ollut minulle tapa käsitellä vaikeita juttuja. Nykyään toki tajuan, että kirjoittamisen ei tarvitse olla pelkästään sitä. Olen löytänyt muita ja monessa kohtaa toimivampia tapoja käsitellä vaikeita asioita sekä yrittää ymmärtää miksi jotain tapahtui tietyllä tapaa. Oman toiminnan vaikutuksen tunnistamisesta on tullut helpompaa, joten minun ei tarvitse enää aina ulkoistaa itseni ymmärtämistä alitajuiselle mielelleni tajunnanvirta kirjoittamisen muodossa.

Koen kuitenkin tärkeäksi nostaa myös esiin semmosia hetkiä, jolloin improvisointi on ihan järjettömän helppoa, koska sellaisiakin on. Semmosia hetkiä, jolloin improaminen yleisön edessä on aidosti todella vaivatonta ja luonnollista. Yksi sellainen hetki tapahtui pari viikkoa sitten improkurssilla. Teimme sillä kerralla paljon kahden ihmisen väliseen kontaktiin liittyviä harjoitteita mm. katsekontaktin ja etäisyyden tutkimista, kahden ihmisen välisen fyysisen tilan kokeilemista, toista koskettamatta sekä tilassa liikkumista niin, että fyysinen kontakti pariin säilyy koko ajan jossain muodossa. Vaihdoimme paria jokaiseen harjoitteeseen ja yhdessä ensimmäisistä harjoitteista tuolla kerralla olin sellaisen kurssilaisen pari, jonka kanssa en ollut juurikaan harjoitteita tehnyt. Se nousi myös keskustelussa. Ihan ekalla kurssikerralla tehtiin jotain yhdessä, mutta sen jälkeen ei oikeastaan olla oltu parina tai samassa ryhmässä harjoitteissa tai yhtä aikaa lavalla kohtauksissa. Se tuli noteerattua ihan sanallisesti siinä tilanteessa, että ei ole oikein havaintoa toisen kanssa toimimisesta, mutta harjoitteen tekeminen yhdessä tuntui ihan luontevalta.

Sitten tapahtui jotain hieman yllättävää, kun teimme katsekontaktiin perustuvaa etäisyyden tutkimisen harjoitetta. Harjoitteessa ollaan parin kanssa koko ajan katsekontaktissa ja toinen saa määritellä yksinkertaisilla käden liikkeillä etäisyyttä parin välillä pyytämällä lähemmäs, kauemmas tai pysähtymään. Hirveen simppeli ja tosi vaikuttava harjoite, jossa joissain versioissa on myös sanallinen käsky ”tule” käytössä. Itselleni tapahtuu aika usein ihan ihme juttuja tämän tyyppisissä pitkään katsekontaktiin perustuvissa harjoitteissa, mikä on tosi kivaa. Avautuu joku semmonen positiivinen ja hyvää fiilistä tuottava energia siihen tilanteeseen. Ei aina, eikä kaikkien ihmisten kanssa, mutta useamman ihmisen kanssa niin on käyny.

Eikä se hyvä fiilis siinä yllättävää ollut, koska kuitenkin se tietty samalla aaltopituudella oleminen tuossa harjoiteessa parina olleen improajan kanssa on tullut noteerattua jo aiemmin. Yllättävää oli se, että vaikka tuo on hiljainen harjoitus, niin parini päätyi siinä tilanteessa sanomaan ääneen jotain kaunista silmistäni. Se on jotenkin semmonen teko, minkä kohdalla nykyään hälytyskellot soi, koska alan huomata kaavan. Edellisen kerran, kun joku yllättäen kesken vastaavan tyyppisen harjoitteen päätyi kommentoimaan silmiäni, niin tapahtui useita tosi isoja ja merkittäviä asioita. En ihan tarkkaan hahmota vielä miksi, mutta jostakin syystä näillä asioilla on yhteys. Siinä mennään jotenkin yli sen, normaalin ”katson sinua silmiin neutraalisti” -tason ja ollaan aidosti kontaktissa. Se miksi ihmiset kokevat tarvetta sanoa ääneen tuon tyyppisten harjoitusten keskellä jotain positiivista silmistäni, on vielä minulle hämärän peitossa. Olen vaan pannut merkille, että tietyntyyppiset tilanteet ovat johtaneet sellaiseen spontaaniin kommentointiin, mitä harjoite ei missään muodossa edellytä tai edes rohkaise. Sääntörikkomus. Ei tässä saanut puhua.

Siinä kohtaa siis päässäni alkoi jo vähän mietityttää, että nyt ollaan kyllä menossa taas johonkin jännään suuntaan. Muuten harjoitteet menivät ihan normaalisti ja aattelin jo, että ei tässä sitten mitään ihmeellistä tapahtunutkaan. Sitten tuli illan viimeinen kohtaustekniikka. Siihen luotiin Monoscene idealla yhdessä ryhmänä miimisesti tila, jossa kaikki parikohtaukset tapahtuisivat toisilleen ennalta tuttujen hahmojen välillä. Mietin monessa kohtaa, että voisin mennä tekemään kohtauksen, mutta en jotenki sitten jaksanut sijoiltani nousta. Niinpä jäin sitten lopulta viimeiseen kohtaukseen sen alussa mainitsemani kurssilaisen kanssa. Emme tosiaan juurikaan mitään olleet yhdessä kurssilla impronneet. Kun sitten astuin siihen miimiseen tilaan hänen kanssaan iski tosi vahva Déjà vu. Tunne, että me ollaan tehty tämä kohtaus jo aiemmin. Ei mitään samankaltaista kohtausta, vaan juuri tämä nyt alkamassa oleva kohtaus.

Se oli oikeasti todella hämmentävän helppoa. Sisäisesti aika oli hidastunut ja tuntui, että minulla on ihan loputtomasti aikaa käytettävissäni, eikä ole kiire yhtään mihinkään. Olin ihan levollinen, koska minähän tiesin miten tämä kohtaus menee, koska me ollaan jo tehty tämä. En vieläkään ymmärrä miksi tiesin koko ajan mitä parini kohtauksessa tulisi sanomaan, jo ennen kuin hän ehti sanoa ne sanat. Oikeasti huomasin ajattelevani ”niin ja seuraavaksi hän sanoo näin” ja sitten se toinen sanoo ne täsmälliset sanat. Hän määritteli kohtaukseen lehden, jossa oli kuva henkilöstä ja minä näin lehden kansikuvan silmieni edessä yhtä selvästi kuin minkä tahansa oikean kuvan. En huolehtinut sekuntiakaan omista repliikeistäni, koska minähän tiesin mitä tulisin sanomaan. Ei siis siksi, että olisin päässäni ja käsikirjoittaisin itselleni jotain irrallista tarinaa kohtaukseen. Tiesin, koska tarkkailin jotenkin omiakin ajatuksiani ulkopuolisen tarkkailijan perspektiivistä. Tiesin mitä tulisin sanomaan, koska olin jo mielessäni ne sanonut ääneen, ennen kuin oikeasti sanoin ne.

Se oli hyvällä tavalla yksi hämmentävimmistä hetkistä impron parissa. Tähänhän myös Viola Spolinin monet tekniikat pyrkivät eli hidastetaan tahtia, jotta tila tulee näkyväksi. Annetaan itselle ja toiselle aikaa nähdä. Ei tarvitse keksiä mitään, koska oikeasti näkee sen mistä puhuu. Toisaalta ei puhu mitään ylimääräistä, koska sanotuksi tulee vain se, mikä on tarpeellista. En ehkä osaa tätä vielä sanallistaa riittävästi, mutta näkisin että nyt ollaan aika keskeisen asian äärellä. Tuohon mielentilaan, kun pääsee, niin improaminen on ihan tolkuttoman helppoa ja samalla myös yleisölle todella kiinnostavaa. Se on semmonen aktiivinen hitauden ja rauhan tunne, on se mitä huomaan yrittäneeni jo pidempään etsiä. Olin tilanteessa täysin kaikilla aisteilla läsnä ja silti minulla oli aikaa pohtia asioita. Kapasiteettia havaita ja kuunnella toista ja samalla myös itseään tuntui olevan rajattomasti.

Improtessa en ole vastaavasta aiemmin kokenut kuin välähdyksiä. Joskus tulee semmosia lyhyitä selkeyden hetkiä, jolloin on täysin selvää mitä tulee tapahtumaan ja kaikki yksityiskohdat naksuvat pidemmässäkin tarinassa paikoilleen. Sillä tuntuu olevan suuri merkitys kenen kanssa tai ehkä enemmänkin miten avoimessa mielentilassa olevan ihmisen kanssa improaa. Se ei riitä, että vain toinen on aistit auki ja valmiina vaikuttumaan, koska molempien on oltava siinä samassa tilassa. Ei riitä että näkee, vaan pitää myös antaa itsensä tulla nähdyksi. Se on yksi juttu mistä Gary Schwartz työpajassaan puhui eli pyrkimyksenä olisi päästä improvisoidessa ”Yes with” -ajatteluun (en keksi riittävän kuvaavaa suomennosta) perinteisen ”Yes, and” -ajattelun (Joo, ja)  sijaan. Semmonen tila, jossa kukaan ei liidaa eikä seuraa, vaan asioita tehdään aidosti yhdessä. Asiat tapahtuvat molemmille, eikä kummankaan tarvitse erikseen tehdä tarjouksia, joka toisen pitäisi hyväksyä. Ei rakenneta mitään tarinaa, vaan tarina on se mitä jää fokusoidusta tekemisestä tähtipölynä jälkeen.

Nyt kun sitten tunnistaisi ne keinot, millä edes johonkin lähelle tuollaista olemisen tilaa pääsisi useammin improtessa, niin sitten ollaan kyllä ihan ytimessä. Kontakti ja erillisyys. Nopeus ja hitaus. Jännite ja rauha. Hmm. Tätä täytyy tutkia lisää.