Kun joku harjoite vaan tökkii – Tapaus Buongiorno Johnny

En aiemmin viikolla oikein saanut kiinni siitä, miksi Buongiorno Johnny -harjoite oli minulle niin vaikea. Syitä on varmasti monia ja osaa niistä en todennäköisesti edes vielä tunnista. Sen hahmotan, että ydinsanoja taitaa tässä kohtaa olla kolme: kilpailu, tietoisuus ja itsevarmuus. Harjoitteessa on koko ajan läsnä pelistä putoamisen riski tai mahdollisuus. Se onko putoaminen riski vai mahdollisuus riippuu omasta tarvoitteesta ja näkökulmasta. Näen tässä harjoitteessa tosi monia elementtejä, mitkä voivat vapauttaa luontevasti korkeaa statusilmaisua käyttävää improvisoijaa ja toisaalta ekstroversioon taipuvaisempia tyyppejä. Sen sijaan kilpailusta hieman ahdistuvalle voimakkaammin introvertille tyypille, kuten minä, tämä voi olla hemmetin vaikea harjoite. Siksi se juuri sellaisille tyypeille kuin minä on tosi tarpeellinen harjoite. Siinä ollaan itselle vierailla alueilla ja sieltähän se suuri kasvunvara löytyy, ei sieltä tutun ilmaisun parista.

Kilpailun elementtejä

Ylipäätään koen kilpailulle ja pudottamiselle rakentuvat improharjoitteet hankaliksi. Ei se tarkoita kuitenkaan, etteikö niille mielestäni olisi tilaa ja paikkansa impron kentällä. Totta kai on tilaa ja saa käyttää pudotuspelirakenteita harjoitteissa. Kilpailuhan voi kivasti motivoida kilpailuhenkistä ja/tai leikkisää ryhmää. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että se voi olla myös aika voimakas tunnelmaa latistava tekijä ryhmässä, jossa kaikki eivät vielä koe oloaan aidosti turvalliseksi. Saman olen kokenut esim. Arriba nimisen lämppärin kanssa. Se voi toimia tosi hyvin jäänmurtajana tai sitten se voi olla vaivaannuttavin kokemus ikinä. Riippuu ryhmästä, ajankohdasta ja aika monesta tosi pienestä osin tiedostamattomastakin jutusta, mihin suuntaan vaaka lopulta kallistuu.

Se on hyvä tiedostaa ohjaajana, että pudotuspelielementin hyödyntäminen varmistaa sen, että ryhmään ennemmin tai myöhemmin tulee kahdenlaisia ihmisiä: aktiivisia ja passiivisia. Pelin viimeisiä vaiheita muutaman pelaajan välillä voi olla ihan kiinnostavaa katsoa ja sinänsä voi katsojanakin olla aktiivinen. Valitettavasti katsojan rooliin pudonnut pelaaja ei kuitenkaan enää välttämättä saa sitä samaa hyötyä lämppäristä kuin pelissä pidempään pysynyt saa. Siinä kohtaa ehkä miettisin, että mikä on se tavoite, johon kyseistä harjoitetta pääasiassa käytetään. Eli jos tavoite on lämmittää koko ryhmä ja saada hyvä ryhmähenki päälle, niin siinä pudotuspelin varaan rakentuva lämppäri voi olla heikohko ratkaisu.

Se voi toimia, mutta se ehkä vaatisi katsojan rooliin tippuneiden aktivoimistakin. Esim. kesällä teimme tosi simppelin kivi-paperi-sakset harjoitteen, missä aina tappiosta tipahti toisen tsemppariksi. Lopulta ryhmässä oli kaksi pelaajaa toisiaan vastaan ja kaikki muut kannustivat toista heistä. Siinä toimitaan yhdessä, eikä katsojan ja pelaajan välistä eroa ole niin selkeästi, koska kaikilla on joku aktiivinen rooli. Tiputtamalla ihmiset kehän ulkopuolelle voi sen sijaan oikeastaan varmistaa sen, että ne jotka alunperinkin olivat huonosti motivoituneita harjoitetta kohtaan, pysyvät sellaisina. Itse ainakin huomasin, että sisäisesti halusin pudota mahdollisimman nopeasti, koska tunsin oloni liian itsetietoiseksi harjoitteessa.

Tietoisuus ja mokaaminen

Tässä harjoitteessa putoaminen on monikerroksinen prosessi. Aina, kun teet virheen nimesi vaihtuu (Johnny, Pipa tai Flomo) ja sen tiedon ylläpitäminen on tietoista toimintaa, mikä voi tukea omaan päähän jumiutumista. Itse ainakin tajusin, että pelissä mukana ollessa en pystynyt pitämään mielessä sitä, montako virhettä olin itse tehnyt ja mikä nimeni harjoitteen puitteissa oli. Toisaalta koin sen keskittymistä pelaamiseen häiritsevänä tekijänä, että minun pitäisi ylipäätään muistaa moinen tieto. On vaikeaa auttaa muita, kun yrittää sekä muistaa asioita, että keskittyä täysillä kuuntelemaan. Tämä on harjoitteena sellainen, että se tällä hetkellä pakottaa ainakin minut takaisin pääni sisään.

Omalta kohdalta olen huomannut, että mitä monimutkaisemmat ja monitasoisemmat säännöt harjoitteessa on, niin sitä vaikeampi niistä on päästää irti. Tämä on minun kaltaiselleni sääntöjen noudattamiseen ohjelmoidulle ihmiselle liian älyllinen harjoite. Semmonen ”tässähän oli vielä tällainenkin sääntö” -tyyppinen ajatus naksahtaa päälle alitajunnassa.  Se ei tarkoita, että tämä olisi huono harjoite tai että en voisi oppia tässä vapautuneesti mokailemaan. Se tarkoittaa vaan sitä, että vaatii todennäköisesti vielä aika monta kierrosta, ennen kuin ymmärrän säännöt niin hyvin, että voin niitä rikkoa. Se tuntuu olevan sama kaikissa vähänkin monitasoisemmissa tekniikoissa ja asioissa, että voidakseen rikkoa sääntöjä, täytyy ensin sisäistää ne.

Toisaalta huomasin aika selkeästi, että omaa riskinoton minimointia lisäsi myös havainnot tahallisesta epäonnistumisesta. Se jos joku heittää koko pelin lekkeriksi sanomalla tietoisesti väärin tai koettamalla olla hauska, stressaa ainakin itseäni. Se alitajuinen tieto, että emme ole ryhmänä tekemässä tätä hönöä harjoitetta, vaan joku pelaa hävitäkseen saa omatkin suojaukset nousemaan. Se voi olla ok taustatavoite, mutta jos se on ainoa tavoite toiminnallesi, niin sitten se alkaa nakertaa muidenkin halua heittäytyä. Siinä ei ole asiana kyse enää positiivista mokaamiselle antautumisesta, vaan mokaamalla itsensä suojaamisesta. Teen sitä myös itse tosi paljon, joten tunnistan sen aika hyvin toisistakin.

Valitettavasti se menee niin, että jos pysyttelee itse turvassa stressaa samalla (huomaamattaan) muita. Jos välttelee oikeasti mokaamista tekemällä tietoisen mokan, niin huomaan sen vaikuttavan itseeni samoin kuin, jos toinen pyrkisi onnistumalla välttelemään mokia. Niiden vaikutus omaan haluun heittäytyä on tekoina sama. Todennäköisesti ruokin ihan samaa vaikutusta muissa ihmisissä omilla teoillani, koska en pystynyt rentoutumaan missään vaiheessa.

En pystynyt päästämään irti tietoisesta kontrollista, vaan virheettömyyden vaatimus tulee aika syvältä selkärangasta saakka tässä harjoitteessa. Tämä harjoite todennäköisesti yhdistyy aika vahvasti kielten oppimiseen ja opiskeluun, jota omankin opintouran varrella on leimannut virheiden osoittaminen. Muistan yhdeltä keskustelukurssilta, kun natiivienglantilainen ope seisoi vieressä ja korjasi jokaisesta sanomastani lauseesta jonkun sanan ääntämystä. Se jos mikä rohkaisee puhumaan.

Eikä tuota virheen pelkoa pysty tietoisesti poistamaan, vaan ainoa ratkaisu minkä itse olen keksinyt on lisätä jouston varaa itselleen tietoisuuttaan kasvattamalla. Voi vaikka ihan ääneen välillä kehua itseään aina kun löytää uuden tavan tehdä virhe vierasta kieltä puhuessaan. Jotenkin pyrkii tuomaan sen henkisen punakynä rinnalle positiivisen suhtautumisen virheisiin oppimisen mahdollistajana. Se vaatii kuitenkin usein sen tietoisen positiivisen viestin vahvistamista, koska vastakkainen viesti ”tämä on väärin” on uponnut jo pintatason alle. Se on jo siellä syvällä tasolla, eikä sitä tartte enää vahvistaa, vaan voidakseen toimia vapautuneemmin on treenattava sen vastakohtaa. Hauiksen lisäksi kannattaa treenata myös ojentajia, niin pysyy balanssi.

Itsevarmuus

Viimeisenä juttuna mainitsen itsevarmuuden, mikä on välillä vähän hukassa. Harjoitteen ohjeistus oli olla itsevarmempi. Että vaan sanoo asiat varmalla äänellä ja on ilmaisullisesti korkeahkoa statusta edustava tyyppi, jolle kaikki mitä sattuu sanomaan on oikein, vaikka se olisi pielessäkin. Että ei kyseenalaista sitä, mitä tuli sanottua. Tämä on alue joka on itselleni vaikea monesta syystä. Yksi on se, että nyt ei oltu selkeästi ja puhtaasti fiktiossa, vaan sen rajamailla, vaikka tavallaan kaikki ovat harjoitteessa nimettyjä hahmoja. Käytännössä kuitenkin olen itsenäni tuossa harjoitteessa. Enkä minä ole itsevarma tai korkeaa statusilmaisua käyttävä tyyppi. Ne ovat mukavuusalueeni rajamailla, missä pystyn toimimaan tällä hetkellä vain, kun koen oloni turvalliseksi. Tuossa kohtaa en tuntenut, joten mulla ei ole pääsyä itsenäni niihin strategioihin, joita itsevarma ja positiivisen röyhkeä henkilö käyttäisi ilmaisussaan. En vaan pysty sellaista ilmaisua omana itsenäni tuottamaan, jos minua jännittää tai stressaa.

Hahmossa tai jostain roolista käsin se sen sijaan on mahdollista myös silloin kun jännittää. Pystyn hyvinkin luontevasti ryhmän ohjaajan asemasta tarvittaessa tuottamaan itsevarmaa korkeahkon statuksen ilmaisua. Se ohjaajuus on silloin tavallaan roolityö, jossa ei ole väliä mikä se oman ilmaisuni normaalitaso on, vaan sovitan ilmaisuni tilanteeseen ja ryhmään sopivaksi. Ryhmän jäsenenä sen sijaan en pysty vastaavaa joustoa ilmaisuuni vielä saamaan. Se suurelta osin johtuu todennäköisesti siitä, että ylipäätään yhä edelleen koen todella paljon ulkopuolisuutta ryhmissä jäsenenä ollessani. Voimistan sitä fiilistä tiedostamattani monesti omilla toimillani ja onneksi olen viimeisen vuoden aikana alkanut viimein myös tiedostamaan sen.

Tämä on työstettävissä oleva asia, joten kyllä uskoisin keinoja vapauttaa statusilmaisullinen skaalani tulee löytymään. Nyt se onnistuu tosi turvallisissa olosuhteisssa, mutta mitäpä jos se joskus onnistuisi myös silloin, kun vielä tuntuu vähän epävarmalta. Olisiko sellainen mahdollista?

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑