Sylityksin 20.10.2018 (Tampereen Teatteri)

Voiko lapsettomuudelle nauraa? Ei ehkä itse asialle, mutta keinoille tavoitella omaa unelmaansa ja tavoille käsitellä asiaa voi lempeästi myös nauraa. Äärimmäisyyksiin menevät teot jonkun mystisen onnen tavoittelussa tuovat tarinaan paljon huumoria, mutta ei tämä varsinaisesti ole komediaa. Sylityksin tutkii päähenkilöidensä kautta hyvin koskettavalla tavalla oman lapsen kaipuuta sekä ihmisen toteutumattomia unelmia. Miten se, mikä tuntuu olevan toiselle koko elämän keskipiste ja toteutumaton haave voi myrkyttää kaiken, kun näkee oman haaveen toteutuvan toisille? Millään muulla elämässä ei ole mitään väliä, kuin sillä että saa oman lapsen. Kenenkään muun onnesta ei pysty nauttimaan, kun omasta tuntuu koko ajan puuttuvan jotain. Mirjan (Eeva Hakulinen) palo oman lapsen tavoittelussa on aika vaikeaakin seurattavaa. Hormonit ja yleinen maanisuus ohjaavat toimintaa välillä kanssaihmisten kannalta julmaankin suuntaan. Mirjan elämässä välillä on vaan minä, minun haaveeni, joten miksei kukaan ymmärrä minua? On pelottavaa miten periaatteessa positiivisesta ja iloisesta asiasta tulee raskas taakka, joka saa työntämään kaikki muut ihmiset kauemmaksi itsestään. Pinnalta kauniilta vaikuttava parisuhdekin on suljettujen ovien takana usein jotain ihan muuta kuin mitä ulkoapäin voisi arvioida. Mirjan joogaava puoliso Martti (Martti Manninen) pysyy pitkään hämmentävän rauhallisena kohtaamansa ryöpytyksen kohteena, mutta lopulta tyynenkin pinnan alla saattaa kuohahtaa. Silloin, kun niin käy ei puhutakaan enää pienestä tuulesta, vaan myrskystä jonka nostattama hyökyaalto, jolla on yllättäviä seurauksia.

Inhimillinen ahdistus ja paha olo on myös aika voimakasta monilla, vaikka se kätkeytyykin jonnekin kovan tai kauniin ulkokuoren ja oman jaksamisen korostamisen muodostamaan kulissin. Tarinan toinen pariskunta Kaisa (Pia Piltz) ja Teemu (Ville Majamaa) ovat jotenkin epätodennäköinen yhtälö, joka jostain syystä kuitenkin toimii. Sen sijaan, että heidän ongelmansa jäisivät jatkuvasti kiillotetun pinnan alle piiloon, niistä keskustellaan välillä aika avoimestikin kenen tahansa vieraan ihmisen kanssa joka jaksaa kuunnella. Sen sijaan tutuille ei puhuta mitään, mikä konkretisoituu sydäntäsärkevällä tavalla tarinan edetessä. Tarinan kolmas suurempi tarinalinja eli yksinäisen naisen (Elisa Piispanen) tarina on ehkä se, mikä riipii syvimmältä. Apua tarvitseva ei välttämättä saa tai pysty vastaanottamaan sitä apua, mitä hän aidosti tarvitsisi. Se on kauheaa, miten yksinäiseksi, väsyneeksi ja voimattomaksi ihminen voi itsensä tuntea ja silti yrittää pärjätä yksin. Pelko sulkee maailman ulkopuolelle ja ihminen jää yksin pimeään.

Tämä on todella nautittava ja traaginenkin tarina, jossa vuoroin nauraa katketakseen ja itkee lohduttomasti. Mainio draamallinen tunteiden vuoristorata on siis tarjolla. Yksi sellainen yllättävä valopilkku, jonka haluan mainita on Siivooja-Alma (Kirsimarja Järvinen), joka kaikessa pelottavassa suorasukaisuudessaan on lopulta varsin miellyttävä hahmo. Joskus oudon ja pelottavankin kuoren takaa voi  löytyä helmi, kun antaa aikaa, tilaa ja riittävästi turvaa. Se on lohdullista tajuta, vaikka hyvin syvisssä ja synkissä vesissä tarinan aikana uidaankin. Tämä on elämää sekä karuimmillaan että pieninä, mutta erittäin tärkeinä ja arvokkaina hyvinä hetkinään. Lapsettomuuden ja lapsellisuuden värittämän arjen tuokiokuvia kauniin karheaan pakettiin paketoituna.

Millä voi täyttää tyhjän sylin, jos se tyhjyyden tunne kumpuaa sisältä?

Sylityksin

Työryhmä
Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja Jouni Koskinen

Rooleissa
Eeva Hakulinen Mirja
Martti Manninen Martti
Pia Piltz Kaisa
Ville Majamaa Teemu
Elisa Piispanen Yksinäinen nainen
Kirsimarja Järvinen Siivooja-Alma
Elina Rintala Ava-klinikan lääkäri, neuvolantäti, kätilö

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑