Toisessa osassa jätetään lämmittelyt ja sukelletaan työpajan kloveneriapuoleen syvemmälle. Kivan tiivistetystä kuvauksesta siitä, mitä on olla klovni, voisi nostaa tähän alkuun vielä muutaman pointin. Ensinnäkin se, että klovnin fokus on koko ajan yleisöön, sillä klovnin halu on leikkiä yleisön kanssa. Se vaatii oman fokuksen siirtämistä aina kohti yleisöä. Jos joku nauraa, niin reagoi siihen. Jos kukaan ei naura, reagoi myös siihen. Tämä johtaa myös siihen toiston tärkeyteen eli, jos jokin juttu naurattaa yleisöä, niin sitä kannattaa jatkaa, kunnes se lakkaa naurattamasta tai orgaanisesti muuttuu joksikin toiseksi peliksi. Tässä yhteydessä myös nostan sen, mitä Kiva painotti eli turhautumiseen nojautumisen merkityksen. Kun yrittää ja epäonnistuu, niin siinä alkaa jossain kohtaa pientä ihmistä turhauttaa aika paljon. Sen sijaan, että hylkäisi sen turhauttavan ja hankalan homman, niin menee kohti sitä turhautumista. Mitä enemmän klovni yrittää onnistua jossain, niin sitä enemmän yleisöä huvittaa se epäonnistuminen. Toisaalta, koska klovnit ovat oikeastaan aika anarkistisia ja kaoottisia hahmoja, ei epäonnistumista sinänsä ole, koska kaikki säännöt on tehty rikottaviksi. Klovnille kaikki on sallittua, eikä sääntöjä ole.

Tätä anarkiaa tutkittiin työpajan aikana mm. hyvin perinteisessä musikaaliset tuolit -leikissä. toki tällä kurssilla sitä leikittiin punanenät päässä ja paikkaa sai yrittää voittaa itselleen kaikin mahdollisin keinoin, jos jäi ilman istumapaikkaa. Ohjaajan ohje viimeisille kolmelle pellelle oli, että vain yksi voi voittaa, mutta tuoleja jäi rinkiin vielä kaksi. Anarkian hengessä se, joka jäi ilman istumapaikkaa julisti itsensä voittajaksi, koska voi olla vain yksi voittaja. Tämä oli vähän ehkä ilkeämielinenkin tutkimus siihen, missä kohtaa yleisö on klovnin puolella. Okei se peli olisi ihan hyvin voinut mennä niin, mutta yleisö ei ollut tämän päätöksen puolella. Ehkä itse koin inhottavaksi sen, että piti perustella toiselle, miksi hänen logiikkansa oli väärä, mutta ehkä semmoinen pieni ilkeys on fiktiossa joskus tarpeenkin. Se hetki, kun yleisö vaihtoi asennettaan ja lähti hänen puolelleen oli se, kun hän avautui siitä pettymyksestä, että tämä ei mennytkään niin, kuin hän koetti perustella sen. Siinä oli aika tärkeä hetki, koska se paljasti sen avoimuuden ja oman haavoittuvuutensa näyttämisen merkityksen. Sitä hetkeä ennen se koko tilanne oli järjellistä jankkaamista ja todellisuuden kieltämistä. Kun hän hyväksyi todellisuuden ”luulin, että tämä menee näin, mutta ei sitten”, niin hänestä tuli hahmona tunnetasolla samaistuttava. Sen voi ajatella myös statusmuutoksen kautta niin, että kun hänen statuksensa romahti korkeasta matalaksi, niin se teki tilanteesta kiinnostavan.

Vakavaa pelleilyä

Tässä työpajassa tuli koettua myös yllättäviä asioita. Kuten olen joskus maininnut, niin minulla on huikean hyvä pokka, silmäni ja kasvoni eivät vain tiedä sitä. Nyt, kun teimme kolmen hengen kohtausta punanenät päässämme, alkoi tekemämme simppeli ja toistuva toiminto huvittaa vähän turhan paljon. Tehtävänä oli tulla kolmikkona yleisön eteen ajatellen, että yleisö on esimerkiksi vauvoja tai koiranpentuja. Meidän fiktiivinen kohdeyleisömme oli koiranpentuja ja jossain kohtaa päädyimme tekemään tosi yksinkertaista käsien heiluttelua. Oikeasti siinä ei tuon kontekstin ulkopuolella välttämättä ole yhtään mitään hauskaa. Siinä hetkessä se oli käsittämättömän tehokas yleisönumero. Kun siinä avoimin silmin ja suun kautta hengitellen katsoo yleisöä, niin väkisinkin alkaa huvittaa. Silloin, kun rupeaa lavalla naurattamaan, niin yleensä silmäni alkavat ensimmäisenä vuotaa. Nyt onnistuin sitten itkemään iloni suoraan sen punaisen nenän sisällä. Arvatkaa vain lisäsikö se huvitustani, kun tunsin kyyneleiden valuvan punanenän sieraimista ulos. Se oli hölmöllä tavalla hassu kohtaus, koska oikeasti se oli niin simppeliä ryhmässä sormien heiluttelua, että järjellä on vaikea tajuta, miksi se oli yleisöstäkin niin hauskaa. Se oli kuitenkin kaunis esimerkki siitä, että vähempi todellakin riittää. Ei klovnina tai improvisoijana pyrkimys ole naurattaa yleisöä ja juuri niinä hetkinä, kun lakkaa yrittämästä olla hauska ja leikkii tosissaan, kaikilla on kivaa.

Toinen juttu, jonka haluan nostaa oli tekemämme johtaja ja alaiset gibberish-kohtaus. Siinä yleisö sopii johtajaa (ilman punanenää) esittävän kanssa jonkun tehtävän, mikä kahden punanenät päässä touhuavan alaisen pitää toteuttaa, sillä välin kun johtaja on poissa huoneesta. Mitään oikeita sanoja ei saa käyttää, vaan kaikki puhe on siansaksaa. meidän tehtävämme oli toteuttaa johtajamme muotokuva tilassa olevaan pylvääseen, siinä vieressä olevilla taulutusseilla. Noh, sitähän arkijärjellä ajattelisi, että se on helppo tehtävä. Ei ollut pellelogiikalla. Johtaja selittää gibberishiksi sen ideansa, että tähän tolppaan jotakin. Kyllä heti hoksasin kehokielestä ja eleistä, että hänen kuvansa siihen pitäisi saada. Se oli selvää myös parilleni, mutta se mikä ei ollut selvää, oli miten tehtävä pitäisi toteuttaa. Teimme ensimmäiseksi parini idean pohjalta ilmapiirroksen tolpan pintaan eli piirsimme miimisesti siihen kuvan. No yllättäen tämä luomus ei johtajalle kelvannut, joten ei muuta kuin uusia ohjeita ja uusi yritys. Tällä kertaa sitten minun pellen aivoissani välähti. Asemoin parini siihen tolpan viereen ja kun hän oli sopivassa kohdassa, kutsuin johtajan takaisin sisään. Kumma kyllä ei kelvannut sekään, mutta olimme kyllä omalla hurmaavan naiivilla tavallamme tosi innoissamme omasta luomuksestamme. Kolmannella kerralla sitten hoksattiin tussit ja piirrettiin vuorotellen yksi viiva kerrallaan tosi abstrakti muotokuva johtajaa esittäneestä improajasta. Se ei meinannut aluksi kelvata, mutta sitten toinen punanenä keksi lisätä kuvaan parran, joten onnistuimme lopulta tässä vaativassa tehtävässä.

Se, mikä tässä on tuttua aiemmasta klovneria kokeilusta sekä naamioteatterista, on se arkijärjen ja -logiikan katoaminen. Vaikka normaalisti tekisi asioita tietyllä tapaa, niin kun sen pienen punaisen palleron laittaa nenänsä peitoksi, ei sitä logiikkaa enää välttämättä tavoita. Varmasti, jos tekee tätä ihan ammatikseen ja esiintyy paljon, niin tietty oman toimintansa ulkoa päin tarkkailun kyky alkaa kehittyä. Mutta se todisti taas kerran sen, että klovnerialla ei tosiaankaan ole älyn kanssa mitään tekemistä. Ihan sama, miten fiksuna sitä itseään pitää, kun rationaalinen mieli tippuu pois pelistä naamion ja kehollisuuden kautta, niin sillä mitä tapahtuu, on hyvin vähän tekemistä järjen kanssa. Se on ollut minulle tosi vapauttavaa. Tässäkin työpajassa, kun tutkimme tilaa punanenät päässä, huomasin saavani sen pienen naamion kautta luvan tehdä juttuja, mitä en normaalisti tekisi. Enhän itsenäni välttämättä kiikkuisi tuolille kokeilemaan miltä katto tuntuu. Voihan se ajatus käväistä mielessä, mutta en noteeraisi sitä. Se henkinen vapaus ja lupa noteerata ja tutkia sitä muutoin ohitettavaa impulssia on ihanaa. Omalla pienellä tavallaan se kertoo aika selkeää viestiä siitä, että sisäinen utelias lapsi on olemassa, mutta se on yleensä rationaalisen mielen kontrollissa, eikä näy ulos. Sosiaaliset normit ja käyttäytymissäännöt sulkevat sen lapsen laatikkoon, vaikka kuinka oikeasti tekisi mieli leikkiä. Toisaalta, jossain kohtaa sitä valitettavasti huomaa aikuistuneensa ja unohtaneensa, miten leikitään. Nämä hetket kuitenkin muistuttavat siitä, että se taito ei ole kokonaan unohtunut, vaikka niin voisi luullakin. Se on vaan treenin puutteessa ruostunut.

Lopuksi

Kaikkinensa pidin tästä työpajasta todella paljon. Minulla oli vaan hyvä olla tuossa tilassa juuri näiden ihmisten kanssa. Joo, siellä oli turhauttaviakin hetkiä monessa kohtaa, mutta toisaalta oppi taas tunteen väistämisen sijaan sen kohtaamista. Tunnistan itselleni tyypilliseksi tavaksi sen, että jos joku toinen ei lähde mukaan ideaani tai noteeraa tunnetilaani, niin saatan hyvin selkeästikin tiputtaa sen. Se on joku toisen suojelun tarve, jos vaikkapa tiputtaa vihan tai surun tunteen nopeasti pois ja korvaa sen jollakin vähemmän ”vaikealla” tunteella. Vaikean tunteesta tekee vain se, että emme ole tottuneet kohtaamaan vihaa ja surua, vaan helposti koetamme ohjata itsemme ja muut pois niistä. Tehdä asioista kevyttä ja helppoa sekä itselle että toiselle. Heräsin vaan taas miettimään, että onko niin pakko tehdä?

Kun kirjoitin alussa toistosta ja turhautumista kohti nojautumisesta, niin yhdessä kohtaa jätin itse tekemättä niin. Teimme sellaista riviharjoitetta, missä oli klovnien kilpailut, jossain ohjaajan ja yleisön määrittämissä lajeissa. Näistä yksi oli spagetin syöminen eli piti näyttää oma paras suorituksensa miimisen spagetin syömisessä. Kun vieruskaverini päätyi vetämään loppumaton spagettia, niin jossain kohtaa siinä kanssakilpailijana hermostuin ja miimisesti yritin leikata sen spagetin poikki. Tein sen teon ihan selkeästi hänen näkökentässään, joten se oman idean tyrmääminen tuli siinä, kun toinen kieltäytyi hyväksymästä tätä tekoani ja jatkoi vähän sivummalla samaa toimintoa. En jatkanut tai yrittänyt uudestaan, vaan totesin, että antaa olla. Siinä tulee se tyrmäyksen vaikutus omaan itseen todella selvästi näkyviin. Olisin toki voinut toistaa sen jutun, mutta en tehnyt sitä, koska siinä hetkessä ei ollut leikkisää dynamiikkaa. Minä sen punanenäni alla oleva improvisoija, en halunnut tulla tyrmätyksi uudelleen, vaan annoin olla. Se on siinä mielessä tärkeä tunnistus, että se kenen kanssa tekee lavalla asioita vaikuttaa aina myös omaan asenteeseen. En ole kaikkien kanssa automaattisesti tietynlainen. Joidenkin kanssa olen leikkisä ja äänekäs hölmö, kun taas toisten kanssa olen varautunut ja varovainen hissukka. Se on hyvä tunnistaa, koska vasta kun tulee tietoiseksi siitä, miten erilaiset ihmiset ja heidän tapansa toimia eri hetkinä vaikuttavat omaan toimintaan, voi alkaa opetalla ja kokeilla uusia toimintatapoja. Mitä, jos edes kerran lannistumisen sijaan jatkaisinkin ja kokeilisin uudestaan omaa ideaani?