Improtyhjiö – kun impro jättää tyhjän olon

Kolmas impro III -kurssin tapaamiskerta on nyt takana. Pohjustan tätä raskasta tekstiä kertomalla, että tämä oli jotenkin outo päivä kaikkinensa. Tajusin tänään keskustellessani erään kanssa itkeväni. Ihan vaan kyyneleet valuu, kun toinen kertoo omista kokemuksistaan. Se tilanne oli jotenkin viimeinen konteksti missä olisin halunnut puolijulkisesti itkeä ja silti niin tapahtui. Voinhan mä selitellä sitä kuivilla silmillä, mutta aidosti ne oli empatian esiin nostamia kyyneleitä. Arkielämän roolinaamio rakoilee nyt todella pahasti. Ehkä se johtuu myös siitä, että minua vähän pelottaa tällä hetkellä. Olen nyt lupautunut useampaan sellaiseen juttuun mukaan, mitkä jännittävät ihan kauheasti. Tällä viikolla on yksi improon liittyvä juttu, mistä olen tosi innoissani ja samalla pelkään tilannetta ihan kauheasti. Se on mielenkiintoinen yhdistelmä tunnetasolla.

Se vain on kerta toisensa jälkeen yhtä totta, että impro on arvaamaton laji. Välillä se on helppoa, välillä vaikeaa ja sitten ajoittain siitä jää vain ontto olo. Ei tunnu pahalta tai ei koe epäonnistuneensa. Tuntuu vain kylmältä ja tyhjältä. Tuntuu siltä, että ei kuulu sinne missä juuri sillä hetkellä on.

Toinen kurssilainen loppupiirissä: ”Kuuluuko kommenteissasi ruoskan ääni?”

Minä: ”Ei. Ei oikeastaan.”

Eikä loppupiirissä sanomissani kommenteissani oikeastaan ollut itsekritiikkiä takana. En kokenut tai ajatellut tietoisesti varsinaisesti sen kummemmin epäonnistuneeni. Toki se miten asian ääneen muotoilee, ei aina vastaa aiottua viestiä, joten kyllä se ruoskan viuhunta sanoistani tulkittavissa varmasti oli. Voi olla, että tiedostamattani myös ajattelin, että menipä huonosti jne. mutta ei se päällimmäinen fiilikseni ollut. Syvällä pinnan alla kyti tekemäni tuttu tunnistus ja sen aiheuttama toivottomuus. Se tunne, että en pysty muuttamaan omilla teoillani mitään ja se oli viesti, jota en halunnut ääneen vahvistaa.

Olen kohdannut tämän tilanteen ennenkin ja edelleen se sama seinä on siinä, enkä pääse siitä yli enkä ympäri. Se on este jonka tunnistan turhankin hyvin, mikä minua tuossa hetkessä ahdisti, vaikka en osannut sitä siinä kohtaa sanoiksi pukea. Se este on yhä siinä ja se on yhtä korkea kuin ennenkin, vaikka toivois että se olisi edes vähän madaltunut impron parissa.

Hahmotan sen tällä hetkellä kehoon ketjuttuneena ulkopuolisuuden ja erillisyyden tunteena eli fyysisesti jää semmonen fiilis, että ei kuulu tähän paikkaan tai hetkeen. Sitä tunnetta ruokki aika moni asia ja valinta. Ensinnäkin se, että en lämppäriharjoitteissa päässyt mitenkään pois omasta päästäni. Teimme mm. Buongiorno Johnny – harjoitetta, joka periaatteessa on riskinoton ja mokailun mahdollistava harjoite. Siinä on vielä liikaa liikkuvia osia, joita en ymmärrä ja ne ruokkivat tietoista sääntöjä noudattavaa puolta aivoissani. Liian monta liian älyllistä osaa noudatatettavaksi, jotta pystyis rentoutumaan ja mokaamaan. Todennäköisesti muutaman treenikerran jälkeen se lähtee sujumaan ilman tietoista kontrollia. Sinänsä en siis ole siitä huolissani. Se juju tulee löytymään ajan kanssa.

Toinen juttu oli se, että käytimme edellisellä kurssikerralla luotuja hahmoja, enkä oikeasti enää saanut kiinni siitä hahmosta. Viikon tauon jälkeen hahmosta oli jäljellä vain kuoret, eikä se enää ollut elävä kokonainen ihminen, vaan karikatyyri. Sitä oli hankala lähteä esittämään, koska siihen ei ollut mitään tarttumapintaa. Se oli fysiikan kautta rakennettu pikahahmo, jota ei ehditty edellisellä kerralla syventää riittävästi. Kehomuistia oli hankala hyödyntää, koska kohtaus tehtiin nyt seisten ja hahmo luontivaiheessa oli koko ajan istunut. Muistissa oli vaan käsien liike ja vähän yläkropan statusilmaisullisia valintoja, mutta ei mitään tajua siitä, miten hahmo liikkuu ja mitä jaloissa tapahtuu. Se oli puolikas fyysinen hahmo, jonka toista puolta en siinä hetkessä pystynyt täydentämään.

Tähän sitten kerrostui vielä kaksi tuttua haastetta: liittyminen kolmen hengen kohtaukseen ulkopuolisena ja määrittelyt. Nämä on kumpikin usein ihan järkyttävän vaikeita asioita minulle improvisoidessa. Tänään ne tuntuivat todella vaikeilta ja kankeilta. Joo tein ja pystyin kohtaukseen liittymään melko voimakkaalla fyysisellä tarjouksella. Menin kohtaukseen kesken kaiken ja tartuin kevyesti toista lavalla olleista improajista kasvoista, vaatien korkean statuksen strategialla huomion itselleni. En vaan keksiny muuta, koska en nähnyt helppoa loogista tarttumapintaa hahmoni ja kahden muun hahmon välille, joiden välillä oli selkeästi määritelty suhde. Tein fyysisen tarjouksen ja toivoin, että joku muu määrittele sanallisesti miksi niin tapahtui. Joo niin kävikin ja silti kohtaukseen jäi tekijöille ja katsojille sellainen kelluva fiilis, koska olennaisia asioita jäi myös määrittelemättä.

Tämä ilta oli vaikea. Joskus kuvittelin, että hidasrytmisyys ja semmoinen pohdiskelu sopii minulle. Alan kuitenkin vähitellen kallistua sen puoleen, että verkkaisuus impron ja teatterin parissa voi olla tosi lamaannuttavaa. Sitä jää liikaa aikaa ajatella ja se on lähtökohta, mistä minun on vaikea lähteä tekemään asioita lavalle. Matalasta energiasta ja fyysisestä inaktiivisuudesta on vaikea lähteä liikkeelle. Olen täsmälleen kerran pystynyt tämän passiivisuuden kääntämään positiivisesti latautuneeksi energiaksi eli hyväntahtoisuudeksi toisia kohtaan. Nyt en siihen pystynyt, vaan jäin yksin pääni sisään.

Se fiilis tuli ehkä turhaan vielä alleviivattua sillä, että loppuringissä istuin muista erillään ja ainoana lattialla. Se erillisyys ja kylmyys (tilassa on tosi kylmä lattia) sai siitä fyysisen vahvistuksen, koska sijoittuminen tuki ajatuksiani. Se erillään istuminen on valinta, jonka voisi jatkossa jättää tekemättä. Ei ainakaan tietoisesti kannattaisi antaa vahvistusta omilla valinnoillaan negatiivisille ajatuksille, jos on mahdollista valita myös toisin.

Tämä ilta oli siis tällainen. Tämä on hyvä kokemus siinä mielessä, että se muistuttaa matkaa olevan vielä jäljellä. On paljon opittavaa ja prosessoitavaa. Kyllä kuitenkin luotan siihen, että tämä este on ylitettävissä. En vain tiedä pystynkö sitä yksin ylittämään tai edes onko se ylitettävissä impron avulla vai tarvitaanko muutakin apua. Tämä on aika ydintason blokki ja voi olla melko kivuliasta, kun se lopulta hajoaa.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑