Koivu ja tähti (Kansallisteatteri)

Topeliuksen klassikkosadun jalanjälkiä eteen- ja taaksepäin kulkeva ja tutkiskeleva Koivu ja tähti on näytelmä, jonka määritteleminen ei ole yksinkertaista. Siinä on jotain tuttua, jotain uutta sekä paljon sellaista, mitä ei osannut odottaa. Määritelmät pakenevat mielestä, koska niitä ei ehkä ole. On jotain, mikä ei taivu sellaiseen ymmärrykseen, mitä voisin tekstiksi muuttaa. On elämä useammassa ajassa sekä luonto, joka tarjoaa paitsi suojaa myös viestejä, joita emme ehkä edes haluaisi kuulla. Luonto puhuu, mutta juuri kukaan ei enää tunne sen kieltä.

Se mikä hahmottuu vaikeasti on kuitenkin tärkeää. Se mitä ei pysty sanoin tavoittamaan, on jossain rivien välissä. Tämä on monelta osin enemmänkin moniaistillinen elämys kuin tarina, vaikka kerronta soljuukin joen lailla eteenpäin, välillä rauhallisemmin ja välillä vuolaana virtana kiviä vasten särkyen. Tarinassa on sopivasti herkkyyttä ja huumoria. Absurdeja hetkiä sekä niitä, joihin on helppo samaistua. Tähän esitykseen kerrostuu niin monta eri ulottuvuutta, että niiden hahmottaminen on hieman haastavaa.

Metsän puiden toteutus on mielestäni yksi visuaalisesti ja äänellisesti upeimmista ratkaisuista. Kahden puun keskustelu metsässä on vain eteerisen kaunista ja samalla hirveän aidontuntuista. Myös asemointi keskelle lavaa tekee metsästä tärkeä elementin tarinassa. Se on paikka mihin paeta ja joskus eksyäkin, mutta toisaalta se myös tarjoaa suojaa ja kodin sitä tarvitsevalle. Asiat tapahtuvat joko metsässä tai sen ympärillä. Hieman pyörivään lavaan tottumattomalle katsojalle tapahtumapaikkojen vaihtuminen jatkuvassa liikkeessä aiheutti alkuun hämmennystä, mutta pian se tuntuu hyvin luontevalta. Ehkä yksi lempijutuistani oli tuossa jatkuvassa liikkeessä pysyvällä alustalla paikoilleen ankkuroitu lautta, joka kuitenkin hetkeä myöhemmin vaikuttaa olevan jatkuvassa liikkeessä. Eleettömän hieno kohtaus.

Pidin kovasti siitä, miten erilaisia ja silti hyvin samanlaisia hahmot ovat eri ajassa liikkuessaan. Tarinan keskushenkilöt Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar (Tiina Weckström) muuttavat kyllä muotoaan, mutta eri ajoissa heidän ytimensä säilyy ja siksi heidän tarinaansa on kiinnostava seurata eri aikakausien ristipaineessa. Eihän siinä ole mitään logiikkaa, miksi joitain asioita tapahtuu, mutta silti on hienoa seurata kun ne tapahtuvat. Sekavuus ja kerrostuminen sopivat tarinaan, joka on irti sekä kontekstista ja ajasta, vaikka samalla juuret ovat syvällä siinä, mikä ihmiselle on tärkeää. Varsinkin ajassa taaksepäin liikuttaessa löytyy sellaisia koskettavan ihmillisiä tasoja, että huomaan ilahtuvani, siitä kun heille löytyy tie ulos hankalasta tilanteesta.

On paljon mitä tästä esityksestä voisi nostaa, kuitenkin päädyn siihen, että moni sellainen minua erityisesti ilahduttanut juttua vähän spoilaisi esitystä, joten en niitä tähän auki nyt kirjoita. Ehkä kuitenkin mainitsen toistuvana elementtinä toimineen jääkarhun, jonka kautta mielestäni tosi hienosti tulee esiin tarinan monet ulottuvuudet. On sanaton kerros, jossa vaan ollaan läsnä ilman että kukaan tietää välttämättä miksi juuri nyt ollaan tässä tai että pystyittäisiin edes sitä sen kummemmin ilmaisemaan. Toisaalta on myös absurdin arkinen kerros, jossa illuusiota särkyvät ja kaikki on silti täysin loogista. Viimeiseksi on kerros, jonka lopullisuuden äärellä ei voi olla kysymättä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää.

Pirkko Saisio

KOIVU JA TÄHTI

ROOLEISSA Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström

OHJAUS Laura Jäntti
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simone
MUSIIKKI Markus Fagerudd
VALOSUUNNITTELU Morten Reinan
ÄÄNISUUNNITTELU Raine Ahonen ja Esko Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Jari Kettunen
OHJAAJAN ASSISTENTTI Helena Vierikko

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑