Ihka ensimmäinen kerta impron ohjaamista on nyt takana. Ei pitänyt lykätä sitä näin pitkään, mutta siinä meni vähän juttuja solmuun ja syysväsymyskin alkoi painaa. Nyt kuitenkin pääsin viimein kokeilemaan käytännössä, millaista ohjaaminen improssa voisi olla. Se oli tosi kivaa ja ihan älyttömän raskasta, voi tosin olla että kognitiiviset muskelit ovat vähän treenin puutteessa päässeet rapistumaan. Ohjasin siis improryhmää, jossa olen itsekin jäsenenä mukana, joten joutui hetkeksi astumaan vähän eri rooliin. Pääosin kuitenkin ohjaajana pyrin olemaan semmonen näkymätön tuki, joka muuttuu näkyväksi vain niinä hetkinä kuin se on tarpeen.

Ohjasin siis improryhmällemme (Kutsumattomat) statuksiin liittyvän parituntisen treenikerran. Aihevalintana se selkeä, koska statukset ovat yksi niistä impron osa-alueista,  joka minua aidosti kiinnostaa ja innostaa todella paljon. Loppuringissä tuli ryhmältä kommenttia, että se innostus näkyi myös ulospäin, mikä on todella mukava kuulla. Oma sisäinen fiilis tämän aiheen suhteen on tosi positiivinen ja jos siitä edes murto-osa näkyy ohjaajana toimiessa ulospäin, niin se on tosi hienoa.

Pohjasin oman suunnitelmani aika pitkälti viime kesänä Simo Routarinteen ohjaamilla improkursseilla opittuihin harjoitteisiin ja kohtaustekniikkoihin. Omaan käyttööni hänen tavastaan ohjata nappasin myös aimo annoksen rakentavaa positiivisuutta ja lempeyden pedagogiikkaa. Improkirjallisuudesta (pääosin Johnstonen ja Routarinteen kirjoista) piti toki kerrata hieman teoriaa, etten puhuisi ihan pehmosia. Teoriaakin tuli siis heitettyä joukkoon sopivissa kohdin, mutta pääpaino tietysti oli tekemisessä ja statusten tutkimisessa ryhmän kanssa.

Miksasin suunnitelmaan sekaan myös Ideapakan Coaching & Valmennus pakasta bongaamani harjoitteen ”Viisi sormea”, missä jokainen sormi siis edustaa jotain hyvää asiaa elämässä. Ryhmässämme on tapana aloittaa jokainen kerta fiilisringillä, mutta käytin tuota menetelmää tavallaan fiilisringin korvikkeena. Jokainen sai hetkeksi keskittyä miettiämään hyviä ja mukavia ajatuksia, joita ei tarvinnut muille ääneen sanoa.

Sen jälkeen tehtiin pari lämppäriä, minkä jälkeen lähdettiin purkamaan statuksia vähän osiin. Ensin kokeiltiin hengityksellä ja mielikuvissa (tai hyvinkin konkreettisesti, mikä oli aivan ihanaa seurattavaa) keinulauta-ajatusta, mikä liittyy hyvin olennaisesti statuksiin vuorovaikutustilanteissa. Sen jälkeen lähdettiin purkamaan korkean ja matalan statuksen eri elementtejä statusparty harjoitteen avulla. Tarkasteltiin mm. tilan käyttöä, liikkeen rytmiä ja puhetta vuorovaikutuksessa muiden ryhmän jäsenten kanssa. Teimme samaa harjoitetta kesällä improkurssilla ja tämä oli ehkä yksi havainnollisimmista tavoista ymmärtää, miten paljon asioita statusilmaisuun lopulta liittyy.

Loppuilta käytettiin lähinnä kohtaustyöskentelyyn. Työskentelyssä käytin apuna ProImpron statuskorttipakkaa, mikä on ihan huippu työkalu statusten opetteluun. Tietysti kortissa saattaa olla vähän liikaa infoa, jos aihe on ihan vieras, mutta hirveän hyvin ihmiset saivat jutun jujusta kiinni ja päästiin myös vähän tunnepuolen juttuja kokeilemaan. Vähän lämppärin ja orientaation omaisesti tehtiin ensin statuskävelyjä ja tutkittiin sitä, mitä siinä kahden ihmisen kohdatessa tapahtuu. Jokaisen parin kohdalla kohtaamisen jälkeen kyselin muulta ryhmältä arviota kummankin kävelijän statuksesta. Siinä pääsee kivasti sekä tekijänä että katsojana tutkimaan, mitkä seikat vaikuttavat ihmisen statukseen tai ulkopuolisen arvioon tämän statuksesta.

Aivan ihana oli erään ryhmän jäsenen tapa toteuttaa korkean statuksen pelko. Ajatuksena hänellä oli ollut, että hän on kuningatar, joka on matkalla mestattavaksi. Ihan älyttömän hyvä mielikuva ja mikä hahmo. Oi että. En sen tarkemmin itse udellut, mitä mielikuvia ihmiset käyttävät, vaan sen sai jakaa, jos halusi, mutta ei ole mikään pakko. Ihanaa kuitenkin, että ihmiset vapaaehtoisesti halusivat ajatuksiaan jakaa, koska niistä voi saada niin paljon uusia ideoita omaankin hahmonrakennukseen.

Näiden jälkeen tehtiin statuskorteilla vähän työpaikalle sijoittuvia neljän hengen kohtauksia, joissa pääsee vähän tutkimaan sitä statuksen ja aseman / työroolin suhdetta. Jokaisella on siis statuskortti, jossa olevan tunteen ja numeron muu ryhmä yrittää sitten arvata. Ohjaaja katkaisee kohtauksen pari kertaa ja kyselee siinä välissä jokaiselle muulta ryhmältä arvion hänen statuksestaan. Tämä oli ohjaajan roolista käsin jotenkin yllättävän raskas tekniikka. Teimme näitä vaan kaksi ja mä olin solmussa toisen kohtauksen viimeisen statuskorttien arvauskierroksen jälkeen. Kaikki aivokapasiteetti oli käytetty ja sitten joku kysyi, että mikä kortti hänelle oli arvattu. Vastaukseni taisi sieltä lattian suunnalta olla jotain niinkin laadukasta kuin ”Eäääh apua en minä voi muistaa”. Eli selkeästi ihan tosi korkean statuksen ilmaisukeinoja hyödynsin ohjaajana 😀

Ihan loppuun tehtiin vielä muutama parikohtaus, missä statuskortit olivat hahmonrakennuksen materiaalina. Sai hyödyntää, mutta sai myös päästää irti siitä kortistaan. Lähinnä siinä nyt treenattiin kohtausten aloittamista eli aloitettiin kontaktista parin kanssa ja siitä sitten, kun tulee joku impulssi, niin käynnistetään kohtaus. Kontaktista lähtevät kohtaukset ovat minusta usein tosi ihania, koska siinä ehtii tutkiskella vähän parin ja omaa fiilistä, eikä ole mihinkään kiire. Voi vaan tutkia, että mitäs me kaksi tänään tässä kohtaa haluttaisiin yhdessä tehdä.

Kohtaustekniikoissa kokeilin kevyesti myös sidecoachausta. Lähinnä sotkeuduin sekaan sellaisissa kohdissa, missä tunnistin että ollaan lähdössä puhumaan asian tekemisestä sen sijaan, että tehtäisiin se. Samoin pyrin leikkaamaan kohtauksista turhia siirtymävaiheita. Jos oltiin treffikohtauksessa menossa ravintolaan, niin sitten ollaan hetkeä myöhemmin ravintolassa, ei sitä siirtymää tarvitse lavalla välttämättä näyttää. Se voi olla hieman väkivaltaista puuttumista toisten tekemiseen välillä, mutta näin treenatessa on ihan hyvä oppia myös joskus karsimaan turhia rönsyjä kohtauksista pois.

Hieman myös tökkäsin, jos tuntui että kohtaus oli muuttumassa pelkäksi riitelyksi tai jos kohtauksen loppu ei lähtenyt kehittymään orgaanisesti. Varsinkin neljän hengen kohtauksissa lopetuspäätöksen tekeminen voi olla haastavaa sisältäpäin, vaikka ulkoapäin havaitsee selkeästi missä olisi luontevia lopetuskohtia. Ehkä itse vähän kärsimättömästi pyrin tarttumaan siihen ekaan tai korkeintaan toiseen hetkeen, jossa tulee sellainen fiilis, että kohtaus voitaisiin luontevasti tähän lopettaa.

Kohtaustyöskentelyn lisäksi olin kyllä huudellut ohjeistuksia myös alun harjoitteiden sekaan ja pyrkinyt tarjoamaan positiivista ja kannustavaa palautetta aina, kun suinkin muistin niin tehdä. Oli tosi ihana kuulla muilta, että he olivat kokeneet opeteltavat jutut hyödyllisiksi. Omasta mielestäni statukset ovat yksi ihan keskeisimpiä juttuja improssa ja toisaalta myös vuorovaikutuksen ymmärtämisessä. Ihanaa että päästiin vähän pohtimaan miten helposti sitä lähtee tekemään ylästatusta negatiivisen kautta, vaikka voisi ihan yhtä hyvin tehdä tosi positiivisen ylästatuksen hahmon. Sama on itsellä usein, että matalastatuksinen hahmo on tosi negatiivinen, sulkeutunut ja ahdistunut, vaikka voisihan se ihan hyvin olla positiivinen, ujo ja vähän flirttailevakin hahmo.

Se mikä ohjaajana oli ihaninta kuulla oli, että se kannustavaan palautteeseen pohjautuva ote ohjaamiseen sekä aito innostukseni asiaan, olivat myös välittyneet ryhmälle. Sehän on ihan fakta, että mä en olis välttämättä pystynyt tämän tyyppiseen ohjaamiseen vaikkapa puoli vuotta sitten. Kaikki edellytykset on toki olleet olemassa jo pidempään, mutta olin ilmaisullisesti ja ihmisenä niin jumissa, että en olisi kyennyt tekemään sen tyyppisiä ratkaisuja, kuin mitä nyt pystyn. Jotenkin aivojen kyky nähdä mahdollisuuksia ja tapoja ilmaista asia positiivisen kautta on kehittynyt ihan järjettömästi. Ei tartte lähteä sieltä negatiivisen kautta, kun pystyy näkemään paljon rakentavammankin vaihtoehdon. Se on aivan ihanaa, että nykyään pystyn siihen.