Palautetyhjiö

Palautteen antaminen on vaikeaa, se on tullut tässä huomattua jo moneen kertaan. Sitä kun niin herkästi tulee hyvästä aikomuksestaan huolimatta annettua vähintään sivulauseessa kritiikkiä.

Ajatus siitä, että virheet osoittamalla toista voitaisiin ohjata kohti parempaa ei vain toimi. Minulle se ei ainakaan ole koskaan toiminut. Tai no joo onhan luonut ihan hirveästi lukkoja ja ahdistusta, joten jos se oli tavoite, niin silloin menetelmä toimi. Epäilen kuitenkin, että harvemman opettajan syvin missio olisi tuon suuntainen ja siksi haluan kannustaa kokeilemaan eri tyyppistä ohjausta.

Olen nyt viime vuosina törmännyt useampaan lempeällä ja luovalla tavalla ohjaavaan henkilöön ja voin kertoa, että se on vapauttanut minua ihmisenä ja oppijana todella paljon. Lempeyden kautta virheettömyyden vaatimus on helpottanut myös alitajunnan tasolla. Huomaan että samalla kun on muuttunut helpommaksi olla armollinen itselleen myös toisten kohtaaminen on helpottunut. Kun en enää rankaise itseäni siitä, että olen omalla tavallani keskeneräinen, on helpompi hyväksyä säröt toisessakin ihmisessä ilman tarvetta yrittää korjata häntä.

On olemassa myös muita haitalliseksi kokemiani tapoja ohjata. Yksi niistä on hiljaisuudella ohjaaminen. Eräänlaisen palautetyhjiön luominen sanoilla ”jos en erikseen anna palautetta, niin suoritus on ihan ok”. Tällaisen tyylin viimeksi kohdatessani huomasin jotenkin ahdistuvani ja muuttuvani jatkuvasti epävarmemmaksi siitä teenkö kuitenkaan mitään hyvin. Siis, jos ei saa palautetta, niin suoritus on ”ihan ok”. Ei hyvä tai huono, vaan jotenkin neutraalin kiva ja harmiton.

Syystä tai toisesta päädyin itse eräässä ryhmässä tuollaiseen palautetyhjiöön. Alkuun sain ohjaajalta ajoittain sekä kriittisempää että positiivista palautetta, mutta sitten se loppui kuin seinään. En saanut enää mitään palautetta missään vaiheessa, oikeastaan minua ei tainnut palautekeskusteluissa olla edes olemassa ohjaajan näkökulmasta. Hämmennyin asiasta ja huomasin sen vaikuttavan myös tekemiseeni. Aloin mokailla ja unohdella asioita ihan jatkuvasti.

Näin jälkikäteen on tullut analysoitua tuota tilannetta vähän ehkä turhankin tarkasti. Varmastikin kyse oli siitä, että kun muiden ohjaaminen vei huomion, niin saamani palaute väheni, koska perustasoni oli jo riittävä. Ei siis ollut paniikkia siitä, ettenkö suoriutuisi omasta tehtävästäni. Näin fokus siirtyi niihin, jotka oikeasti tarvitsivat tukea ja ohjausta kipeämmin ja sehän on positiivinen asia.

Paitsi, että se ei ole. Toisen tekeminen näkymättömäksi, ei voi olla hyvän ohjauksen tavoite. Näkymättömän tekeminen näkyväksi ja toisen voimauttaminen ottamaan vastuu itsestään sen sijaan on. Minut oli tuossa tilanteessa kuitenkin pitkän ryhmäprosessin myötä saatu muovattua siihen moodiin, että hain turvaa ohjaajan tarjoamasta palautteesta. Siksi se, että yhtäkkiä en saakaan enää mitään palautetta romutti turvallisuuden tunteeni. En enää tiennyt mitä tehdä.

Minulla ei ollut siinä kontekstissa kykyä ottaa täyttä vastuuta, koska se oli ryhmäprosessi ja se, halusi hän sitä tai ei, henkilöityi ohjaajaan. Osittain hän oli pyrkinyt vastuuttamaan meitä omasta tekemisestämme, mutta sitten taas palautteen kautta oltiin päädytty takaisin siihen, että odotin, ainakin alitajuisesti, hänen kertovan oliko suoritus hyvä vai huono. Olin siis ulkoistanut oman suoritukseni arvosteluvallan hänelle. Vaikka itse olisin tiennyt suoritukseni ontuneen, olisin kaivannut siihen toisen mielipiteen. Ohjausta siihen, miten se seuraavalla kerralla toimisi paremmin. Sitä en kuitenkaan saanut ja siksi turhauduin. Lakkasin kehittymästä. Jos kerran ihan kiva riittää, miksi edes yrittäisin yhtään enempää.

Ja tämä on se sama mikä minua on riivannut vuosikaudet. Ihan kiva riittää. Vasemmalla kädellä hutaisemani juttu riittää, koska millään ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Tässä kohtaa sanoisin kyllä kohtaamieni opettajien vaikuttaneen asenteeni muotoutumiseen näin vinoutuneeksi todella vahvasti. Jatkuvasti minulle on tehty selväksi, että minun ei tarvitse edes yrittää käyttää suurinta osaa potentiaalistani, koska esim. 50 % tuo jo riittävän hyvän tuloksen. Kaikki muu olisi vain hukkaan menevää ponnistelua, koska sillä ei ole mitään vaikutusta arvosteltavaan asiaan, eikä suurempaa henkilökohtaista merkitystä minulle.

Kysymystä miksi asioita tehdään ei kannata esittää, koska ei kuitenkaan saa siihen tyydyttävää vastausta. Todennäköisesti saa vain opettajan vihat niskaansa, koska kehtaa mennä kyseenalaistamaan hänen valtaansa tai osaamistaan. Enkä minä oppinut kyseenalaistamaan asioita ääneen, jos jotain kyseenalaistin, se tukahtui paheksuviksi tuhahduksiksi ja sisäiseksi ”just joo” -asenteeksi. Ääneen en sitä sanonut, mutta mielessäni arvotin ja arvostelin.

Hiljainen kapina ei kuitenkaan johda muuhun kuin oman pahanolon lisääntymiseen, koska kukaan ei osaa lukea ajatuksia. Siksi onkin ollut tärkeää oppia sanomaan asioita ääneen ja toisaalta myös tajuta se, että valta omasta oppimisestani ja prosessistani on lopulta minulla.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑