Jos joskus (tai yleensä) tekstejäni lukiessa tuntuu, että tuo ei taatusti ole miettinyt tätä kirjoittaessaan yhtään mitään, niin olet todennäköisesti osittain oikeassa. Yleensä nimittäin kirjoitan melko puhdasta tajunnanvirtaa. Annan sormien kulkea näppäimistöllä niille sijoille, minne ne kulloinkin hakeutuvat ja oletan, että ruudulle ilmaantuva ajatus on peräisin jostain mieleni synkistä kammioista. Prosessissa ei yleensä sen suurempaa tietoisuuden vaatimusta ole, vaan kirjoittaminen on minulle ihan oma todellisuuden muotonsa. Kaikki vain ikään kuin tapahtuu.

Olen huomannut, että tuo minulle tuttu ja turvallinen kirjoittaessa koettu tietoisuuden tila on hyvin läheistä sukua, sille jossa olen improtessa tai muutoin esiintyessäni. Virtauksen tila, jossa kaikki vain tapahtuu. Se mistä jokin ajatus tulee ei ole selvää, mutta selvää on, että jokaista ajatusta ja tekoa seuraa jokin toinen. Ne irrallisen tuntuiset lauseet ja virkkeet linkittyvät mielessäni toisiinsa, vaikka yhteys ei aina ulkopuoliselle lukijalle olisi aivan selvä.

Pääosin kuitenkin itse pidän siitä, että vaikka tekstini ei välttämättä etene ihan kaikkien rationaalisen maailman lainalaisuuksien mukaan, niin siinä on suunta ja se soljuu eteenpäin. Ei ehkä loogisesti, mutta omaa sisäistä kudelmaansa tukien.

Loppuun todettakoon, että oikolukeminen on laji, jota en juurikaan harrasta. Toisaalta myös kännykän näppäimistö yhdistettynä nakkisormiin, tuottaa aika jänniä näppäilyvirheitä. Välillä toki saatan joitain tekstejä uudestaan lukea, vain huomatakseni, että jaa tuostahan puuttuu sana, tuosta sanasta viimeiset kirjaimet ja onpa tuonne ilmestynyt jänniä ylimääräisiä kirjaimia. Silloin kyllä korjaan huomaamani virheet, mutta vähän tekstistä riippuen siinä voi vierähtää pidempikin tovi ennen kuin luen tietyn tekstin uudestaan.