Pesärikko 6.10.2017 (Jyväskylän Kaupunginteatteri)

Pesärikon kiertue pysähtyi nyt hetkeksi Jyväskylän kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Usean teatterin yhteistyönä on syntynyt rujon kaunis esitys, joka tempaa katsojan otteeseensa, eikä siitä ottesta enää hellitä ennen loppua. Orvokki Aution alkuperäinen tarina ei ole itselleni tuttu, joten muutamia ennakkotiedon murusia lukuunottamatta aika puhtaalta pöydältä lähdin esitystä seuraamaan. Murre on hieman haastavaa paikoin, mutta se rakentaa hienosti pohjaa sille todellisuudelle, jossa tarinan henkilöt elävät.

Saapuminen teatterisaliin on jännä kokemus silloin, kun näyttelijät ovat jo lavalla, kun yleisö saapuu. Tulee tietty teatterin perusasetelman kääntymisen fiilis, että onkin yllättäen itse mahdollisesti katseen kohteena. Hämmentävää. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki näyttelijät ovat joka hetki lavalla tai sen sivulla nähtävissä. Sinänsä mielenkiintoinen asetelma, mutta jossain kohtaa sitä huomaa sulkeneensa pääosin talon kehikon ulkopuolella istuvien näyttelijöiden katoavan näkökentästään, koska fokus on niin tiiviisti kehikon sisällä tapahtuvissa tapahtumissa. Myös se, että kaikki rekvisiitta on koko ajan nähtävissä ei juurikaan häiritse, vaan vaihdot ja siirtymät tapahtuvat hirveän luontaisesti ja sujuvasti.

Lavastus on kaikessa karuudessaan toimiva ja sallii liikkumisen tilasta toiseen sujuvasti. Valaistus komppaa hienosti ahdistavia ja jännitteisiä hetkiä sekä pehmentää maailmaa niinä harvoina ilon hetkinä. Erityisen vakuuttava efekti tuli loisteputkivalojen ankaruudesta tuon koruttoman kehikon sisällä. Myös esityksessä hyödynnettävät video- ja äänimateriaalit täydentävät hienosti tunnelmaa ja tarkentavat luotua maailmaa. Varsinkin Armin rakas lehmä on videon välitykselläkin erittäin koskettava väriläiskä keskellä muutoin synkeää lavastusta.

Jyväskylän Kaupunginteatterin näyttelijöistä produktiossa mukana olevan Taina Reposen esittämä Laimi on absurdiuteen saakka uskollinen omille periaatteilleen. Ankaran siskon varjossa kasvanut tunneihminen kohtuuttomuudestaan ja painostavuudestaan huolimatta, saa kaapattua yleisön puolelleen. Häpeä on se suurin synti. ”Mitä ne muutkin ajattelevat”, ajatus toistuu, vaikka eihän omiin oloihinsa vetäytyneen perheen asioista juuri taida kylillä riittää kiinnostuneita puhujia. Kuitenkin se Laimin maailmassa on se mihin mieli palaa.

Laimin poika Olavi (Veli-Matti Karén) on yllättävän suorasukainen stereotyyppi vainoharhoihinsa, viinaan ja lopulta hulluuteen katoavasta ihmisestä. Kontrollivimmastaan huolimatta Olavi joutuu huomaamaan, että hän ei pysty pitämään otteessaan ketään. Kahden naisen eli äitinsä Laimin ja tätinsä Ilmin (Eila Halonen) kasvattama poika päätyy elämässään aika ahtaalle alueelle, josta ei niin vain poistuta. Äidin vaikutus näkyy ja tuntuu kaikilla elämän osa-alueilla.

Perheeseen miniäksi saapuva Armi (Sara Melleri) ei osaa aavistaakaan millaiseen sukuun sitä onkaan sotkeutumassa. Puheet ja teot menevät ristiin, kunnes myös puheen tasolla alkaa vuotaa läpi se, minkä teot ovat jo paljastaneet. Armin hahmossa on aivan älyttömän hienoja sävyjä. Nuoren tytön herkkyys ja lopulta aikuisen ihmisen yritys selvitä vaikeassa tilanteessa, ovat kiehtovaa ja ahdistavaa seurattavaa. On hirveän helppo samaistua Armiin varsinkin hänen suhteessaan Laimiin, jonka ote tuntuu tunkeutuvan elämän jokaiselle osa-alueelle. Se inhimillinen tuska on aivan kauheaa ja samalla hirveän kaunista seurattavaa.

Sinänsä kukaan tarinan hahmoista ei puhtaan paha tai hyvä, vaan jokainen heistä on aito elävä ihminen, jota repivät niin ulkoiset kuin sisäisetkin ristiriidat. Siksi tarinaa onkin ilo seurata. Myös useampia sivurooleja tekevän Jarkko Sarjasen hahmot ovat todella vahvasti todellisuudessa kiinni. Olavin taksikuskikaverin eleettömyys sekä Armin ja Olavin pojan uhma ovat tärkeitä pieniä tukipilareita keskushenkilöiden tarinalle.

Välillä sitä huomaa nauravansa ja hetkeä myöhemmin kurkkua kuristaa, kun tajuaa mille oikeastaan nauraa. Huumori  syntyy luontaisesti elämän pienten ja suurten asioiden sivutuotteena. Toisaalta sitten tuli muutama sellainen sattumanvarainen ilonpyrskähdys mm. kun hetki sitten vauvoina toimineet kapaloidut nuket kasataan päällekkäin lattialle. Se illuusion rikkoutuminen ilahdutti jännällä tavalla. Mikä toisaalta taas on osoitus siitä, että rakennettu maailma on uskottava, koska siihen saakka ne nuket olivat vauvoja ja siksihän se naurattikin, kun ne yhtäkkiä vaan kasataan sivuun lattialle.

Tämä oli itselleni hyvin vaikuttava kokemus. Tajusin toisessa näytöksessä istuneeni suuren osan ajasta istuimeni reunalla suu auki. Siis aivan käsittämätöntä ja samalla täysin loogista kerrontaa. Tunnelataus monessa kohtauksessa on välillä ihan käsittämättömän voimakas. Laimin kertomus pojastaan toisessa näytöksessä on aivan järkyttävän hienoja hetkiä täynnä, siis aivan upean minimalistista ja koskettavaa näyttelemistä.

Pesärikko

Teksti Orvokki Autio ja Mikko Roiha
Dramatisointi, ohjaus ja lavastus Mikko Roiha, VapaaTeatteri, Berliini
Pukusuunnittelu Taina Sivonen, Vapaa teatteri
Ääni- ja videosuunnittelu Moe Mustafa, Vapaa teatteri

Rooleissa
Eila Halonen, Turun Kaupunginteatteri
Veli-Matti Karén, Kouvolan teatteri
Sara Melleri, Tanssiteatteri Minimi / Riihimäen Teatteri
Taina Reponen, Jyväskylän kaupunginteatteri
Jarkko Sarjanen, Kotkan Kaupunginteatteri

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑