Draamakasvatuksen aineopinnot on nyt startattu. Oli ihan älyttömän hauskaa ja meillä on aivan huippuryhmä kasassa. Se on aina todella hämmentävää, miten syvällisiin aiheisiin sitä näinkin lyhyessä ajassa voi päästä. Se miten paljon arkielämässä ylläpidettyjä suojauksia draaman parissa uskaltaa tiputtaa, on käsittämätöntä. Siis en ole sellainen ihminen, joka ihan hirveästi avautuu asioista. Yleensä tulee vain kuunneltua ja oltua läsnä, mutta nyt lähti jotenkin heti alusta ihan laukalle. Se oli aivan mahtavaa.

Jotain todella jännää on tapahtunut ja se taitaa olla edelleen viime kesän jälkivaikutuksia. Joku lukko tai solmu (mitä metaforaa haluaakaan käyttää) on auennu ja se on tosi hyvä juttu. Se on hyvä siksi, että oma kynnys ylipäätään hakeutua ja olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa on madaltunut merkittävästi.

Siihen ehkä suurin yksittäinen syy on vapautuminen fyysisen ilmaisun ylitulkinnasta. Kyllä edelleen huomaan eleet, ilmeet ja asennot, mutta annan myös mahdollisuuden sille, että ihminen ei ole joka sekunti tietoinen siitä mitä viestii ulospäin kehollaan. Harvempi on, joten ihan tietoisesti olen valinnut hyväksyä ne asiat havaintoina ja antaa automaattisten tulkintojen mennä ohi sen suurempaa arvoa niille antamatta.

Sama sitten toimii käänteisesti omassa ilmaisussani eli pyrin kiinnittämään enemmän huomiota siihen mitä itse viestin ulospäin. Olenko itse avoin vai sulkeutunut? Aktiivinen vai passiivinen? Olen samalla hetkittäin tutkinut sen vaikutusta siihen miten ihmiset reagoivat. Jos totta puhutaan, niin hyväksyvällä fyysisellä avoimuudella voi aidosti rentouttaa keskustelun ilmapiiriä. Jos katsoitte edelliseen tekstiin lisätyn videolinkin, niin se oma vaikutusvalta on ihan hyvä tiedostaa. Se on miettimisen arvoinen kysymys, että sressaanko vai rentoutanko muita omalla ilmaisullani? Itse pyrin mieluummin jälkimmäiseen.

Ehkä nyt tässä opintojaksossa ei semmosta suurempaa uutta vielä sisällöllisesti tai menetelmällisesti tullut, koska fokus oli selkeästi ryhmäytymisessä. Huomasinpa kuitenkin, että edelleenkään oletus yhteisestä tiedosta ei vaan päde. Ei työtapojen nimien tai edes niiden rakenteen osalta. Nyt tuli törmättyä esteeseen nimeltä ”Olen puu”, aivan eri muodossa. Kun kysyttiin tunnetko harjoitteen ja vastasin kyllä, tajusin ohjeistuksesta että itseasiassa vastaukseni olisi pitänyt olla ei. Joo samaa mekaniikkaa osin, mutta luonteeltaan ihan eri harjoitus. Että, jospa en jatkossa olettaisi, että sama nimi tarkoittaisi kaikille täsmälleen samoja sääntöjä noudattavaa harjoitetta. Se on ihan hyvä muistaa aina välillä, että voidaan puhua samoilla sanoilla hyvinkin erilaisista asioista.

Minulle kyllä heräsu paljon ajatuksia tämän lyhyen lähijakson aikana. Ohjaajana toimimisesta ryhmässä tuli tajuttua se, että miten monta hienoa variaatiota voi samaan harjoitteeseen löytää sen jälkeen käytävästä purkukeskustelusta. Vedin vähän epävarmasti yhden harjoitteen, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Sitten kun asiasta keskusteltiin yhdessä löytyi useita erilaisia tapoja, miten harjoitetta ja sen ohjeistusta voisi muokata. Upeaa huomata miten paljon mahdollisuuksia voikaan olla ja rupesi heti kiinnostamaan testata niitä.

Sellaisen huomion myös tein lämppäri laulu-tanssihipassa, että on ihan hemmetin vaikea olla ottamatta ideoita ympäristöstään. Kun ihmiset ympärillä laulaa ukkonooaa, niin sitäpä huomaa kiinni jäädessään, että jos laulaa meinaa niin se biisi on sitten ukkonooa. Ei vain pysty blokkaamaan sitä ulkopuolista ärsykettä pois. Ei vaan tule muita biisejä mieleen, koska tuon olet juuri kuullut ja valinta pitäisi tehdä nopeasti. Se on aika jännä. Kiinnostais tietää, millä konstilla saisi omankin tuottamiskoneiston laulujen osalta toimimaan. Että välillä se impulssi tulisi sisältäpäin. Sitä pitää ehkä vielä treenata.

Näistä lähtökohdista lähdetään siis parin vuoden draamamatkalle. Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea tämän matkan varrelta löytyykään.