Improvisaatio on aika jännä työkalu jatkuvasti verhot kiinni kulkevan ihmisen näkökulmasta. Impron parissa on muutaman kerran tapahtunut sellainen jännä kokonaisvaltainen kontaktin hetki toisen, käytännössä vieraan, ihmisen kanssa. Jotenkin vain molemmat ovat täysin avoimesti siinä hetkessä läsnä. Silloin tuntuu omaan kehoon ja mieleen virtaavan jotain ihan ihmeellistä energiaa. Ne ovat aivan älyttömän hienoja hetkiä. En valitettavasti tiedä ovatko ne improilijat, joiden kanssa tällaisia hetkiä olen kokenut, tunteneet vastaavaa fiilistä. En nimittäin ole koskaan tohtinut asiasta kysyä, mutta toivoisin kyllä että asia olisi niin, koska se on todella hienoa energiaa.

Tuollaiset kontaktin hetket ovat oikeastaan yksi ydin syistä miksi improsta ja toisaalta myös Meisner-tekniikasta niin paljon pidän. Tuon mahdollisuuden tajuaminen on avannut myös arkielämässä miettimään, että onko tosiaan tarpeen jatkuvasti sulkea itseltään kontaktin mahdollisuudet kulkemalla laput silmillä.

Enkä nyt tarkoita, että kannattaisi lähteä kadulle kontaktin hakuisesti tuijottelemaan avoimin katsein kaikkia ohikulkijoita. Kuten eräs viisas ihminen kerran sanoi niin pitäisi hyväksyä myös se, että ”jos toisella on verhot kiinni, niin ne ovat kiinni jostain syystä. Ei saa väkisin repiä niitä auki.”. Eikä tämän tyyppistä kontaktia ole mahdollista pakottamalla edes saavuttaa.

Ne kontaktit syntyvät hetkinä, jolloin sitä tuntee olevansa riittävän turvassa ja hyväksytty, jotta voi ylipäätään antautua tuollaiseen kontaktiin. Se on nimittäin hyvin suojaton tila. Siinä kohtaa tyrmäys tai torjunta tuntuisi aivan jäätävän pahalta ja siksi vastaavia täyden avoimuuden hetkiä arkielämässä harvemmin onkaan. Kuka nyt ehdoin tahdoin haluaisi asettua alttiiksi torjunnalle olemalla täysin avoin. On helpompi valita strategia, jossa ei edes avaa tuollaista mahdollisuutta. Verhot sulkemalla tulee torjuneeksi paitsi ne ikävämmät kohtaamiset, niin myös positiivisten kontaktien mahdollisuudet.

Se avoimuus, mitä turvallisessa ympäristössä, kuten improryhmässä, voi kokea on aivan uskomattomattoman hienoa. Siis en tiedä miksi tässä viimeisimmällä improkurssilla, moni käsitellyistä aiheista kietoutui todella vahvasti omiin sisäisiin kipupisteisiini, mutta hyvä niin. Sillä nyt on jotenkin helpompi tunnistaa ne syyt miksi alunperin olen sulkenut verhot silmieni edestä niin tiukasti.

Voi käsitellä asioita, joiden kohtaamista on koettanut vältellä vuosikaudet. Koettanut vältellä, koska se paha olo, jonka noiden asioiden pohtiminen herättää on täysin sietämätön, joten on helpompi vain olla ajattelematta asiaa. Ei sen kuitenkaan ole pakko olla niin. Voi löytää keinoja päästää irti ja oksentaa pahan olon ulos, sen sijaan että antaisi sen vetää itsensä ihan solmuu.. Se oli jotenkin ihan hirveän helpottava asia tajuta. Olen erittäin kiitollinen sille rohkealle ihmiselle, joka minut auttoi tämän tajuamaan.

Jos minä johonkin tässä maailmassa haluaisin uskoa, niin se on positiivisten kontaktien voima. Sitä nimittäin koen itse improsta saaneeni. Maailmassa, jossa ihminen altistetaan jatkuvasti kritiikille, minusta on jotenkin helpottavaa viimein hyväksyä se, että ei minun itse tarvitse toistaa sitä kaavaa. Minä saan ja voin valita toisin. Valita käyttää voiman valoisaa puolta, sillä voiman pimeämmän puolen käyttäjiä on jo ihan tarpeeksi muutenkin. Ei minun tarvitse osoitella virheitä, sillä niitä jotka niin tekevät kyllä riittää. Voin käyttää aikani ja energiani parempiin tarkoituksiin.

Huomioni on muuten kirjallisuuden osalta lähtenyt nyt vähän häröilemään impro- ja teatterikirjallisuuden parista. Lueskelen tällä hetkellä Barbara L. Fredricksonin kirjaa Love 2.0. Sen kirjan alussa tuli ihan heti jo tajuttua, että nyt ollaan aika lailla ytitemessä oman ajattelutapani osalta. Positiiviset / rakkaudellisest kontaktit, joista kirjassa puhutaan, ovat juuri sitä mitä koen impron kautta löytäneeni. Eikä siis niillä ole mitään tekemistä romanttisen rakkauden kanssa tai voi olla, mutta ei tarvitse olla. En koe, että tässä yhteydessä olisi millään tasolla kyse seksuaalisesta vetovoimasta, vaan se on jotain ihan muuta. Kehon automaattinen reaktio kontaktin hetkellä.

Lukiessa rupesi hieman huvittamaan, kun kirjan alkuosassa esitettiin ajatus, että ymmärtämällä rakkauden uudella tapaa voi lisätä myös uskoaan ihmiskuntaan. Se oli huvittavaa, koska tätä kirjaa lukematta tajusin sanoneeni saman ajatuksen ääneen sille ihmiselle, joka tätä kirjaa oli aiemmin samana päivänä suositellut. Se oli jotenkin outo lause minun sanomakseni, mutta sillä hetkellä aidosti sitä tarkoitin. Usko ihmiskuntaan oli palannut, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Tämäkin kirja kuitenkin kytkeytyy hienoisella aasinsillalls improon. Näkisin, että sujuva improvisointi vaatii tämän tyyppisten positiivisten yhteyksien avaamista esiintyjien välille. Onhan se nyt paljon mukavampaa katsoa katsoa sellaista improvisaatio- tai teatteriesitystä, jossa esiintyjien välillä on kontakti. Kun on joku syy miksi nämä ihmiset haluavat olla yhdessä siinä lavalla. Oli se sitten ystävysten, sisarusten, vanhemman ja lapsen välistä rakkautta tai sitten sitä romanttisempaa versiota. Huomaan nyt, että tuo yhteys on se, mikä sai minut viime esityskaudella kerta toisensa jälkeen palaamaan esimerkiksi Diivojen pariin. Nimittäin siellä oli tämänkaltaisia aivan ihania kontakteja eri hahmojen välillä ja niitä oli aivan käsittämättömän mukava seurata myös katsojana.