Impron jatkokurssi osa 2 – ”Onko tämä joku salaliitto?!”

Olin viime viikolla tuokiokyhäelmöitsijä Simo Routarinteen ohjaamalla impron jatkokurssilla. Vaikka kurssi oli henkisesti todella raskas, niin koen että tuo emotionaalinen paine on ollut tarpeen, sillä sen voimalla on mielestä avautunut monta ongelmakohtaa. Yksi mikä omaa ajatteluani auttoi kurssilla todella paljon, oli sen ymmärtäminen, että ei haittaa, jos kohtaus menee välillä pilalle. Että voi joskus mennä häröilemään kohtaukseen, jos ei aina tee niin. Se on jotenkin hirveän helpottava tieto, koska itselläni on se ongelma, että kasaan sääntöjä sääntöjen päälle. Koeta siinä sitten elää hetkessä ja kuunnella, kun kesämies hokee korvassa mitä kaikkea ei saisi tehdä.

Huomasin sen jo kevään kursseilla, että aivoni olivat alkaneet urautua. Pitää hyväksyä ja pitää auttaa kaveria. Sitten kun luulen tekeväni niin, joku osoittaakin, että joskus tyrmäys on paras hyväksyntä tai kaveria parhaiten auttaisi se, jos kerrankin auttaisi itseään ensin. Tämä myös Jill Bernardin FIIF työpajassa kirkastui, että joskus voi olla toisen unelmaimpropartneri juuri siksi että haastaa häntä. Heittää niitä kieroja kierrepalloja, vaikka se rikkoo kaverin auttamisen ajatusta vastaan. Luottaa siihen, että kaveri selviää hankalammastakin ehdotuksesta.

Mikään tyrmäys ei tapa yhtään mitään. Improssa on paljon asioita, joita sanotaan aloittelijoille. Sitten jossain vaiheessa sanotaan, että lällällää ei se pidä paikkaansa.

Siinä mielessä kokeneiden improajien esimerkin näkeminen on aivan äärettömän arvokasta. Minulle erityisen arvokkaita hetkiä ovat oppijana olleet ne, kun ohjaaja ei salaile impron opetuksessa melko selkeästi näkyviä ristiriitaisuuksia. Minulle eniten päänvaivaa on aiheuttanut se, kun olen aistinut kerrotussa tarinassa olevan mursun mentäviä aukkoja. Siitä olenkin kiitollinen, että niin moni ohjaaja on tehnyt tarinan kääntöpuolen olemassaolon tiettäväksi. Täällä on tämä toinen puoli ja se on täysin ristiriidassa sen kanssa mitä nyt opetellaan, eikä kumpikaan niistä ole hyvä tai huono. Molempia saa käyttää, mutta kehottaisin teitä opettelemaan ja kokeilemaan sitä, joka tuntuu vaikeammalta. Se, että joku sanallistaa sen minkä huomaat, mutta mitä et oikein itse pysty tavoittamaan, on todella tärkeää.

Tunnistan edelleen sen, että oma kapasiteetti ei aina riitä tekemään tietoisesti tarinaa tukevia valintoja. Juuri siksi lähdetään liikkeelle kaiken hyväksymisestä. Mutta hyväksyntä on mielestäni hieman väärä termi tässä kohtaa. Se ei nimittäin avannut itselleni sitä, mistä oikeastaan puhuttiin. Ei siis mikä tahansa hyväksyntä, vaan sellainen joka osoittaa että olet kuunnellut toista. Puhuisin siksi mieluummin ehkä arvostamisesta eli pitää arvostaa toisen tekemää tarjousta korottamalla omalla vuorollaan sen merkitystä. Toisaalta pitää arvostaa myös itse tekemäänsä ehdotusta niin, ettei vähättele sitä, jos ei se jollain kierolla tavalla nosta tarjouksen arvoa.

Se, että tietoisesti tajuaa miksi tiettyjä sääntöjä opetetaan aloittelijoille ja että loppujen lopuksi sääntöjä saa rikkoa, kunhan tajuaa miksi ja minkä ohjaamana asioita tekee. Joskus (harvoin) parasta tai ainakin hauskinta, mitä kohtaukselle voi tapahtua on että jollain karkaa mopo täysin käsistä. Seuraavassa mietin hieman millaisilla eri tavoilla kohtauksen voi pilata.

Kysy kysymyksiä

Sinänsä kysymysten kysymisessä ei ole mitään väärää, mutta se on yksi näistä säännöistä, joita aloitteleville improajille opetetaan. Ei saa kysyä kysymyksiä. Erästä kohtausta seuratessa kävi todella selväksi miksi tuollainen sääntö pyritään improajan tajunnan pohjalle upottamaan. Siinä kohtauksessa toinen improaja nimittäin esitti ihan jatkuvalla sarjatulella kysymyksiä toiselle ja pakotti sillä toisen jatkuvasti määrittelemään asioita. Kysymyksissä aloittelijan kohdalla piilee juuri se vaara, että sitä tekee huomaamattaan koko ajan.

Vastaa välillä itse omaan kysymykseen.

Ennen kuin tajuaa miksi jatkuva kysely on haitallista, on parempi että oppii ylipäätään olemaan kyselemättä. Ei kysymyksissä mitään pahaa tai väärää ole, kunhan tajuaa mikä itseään ohjaa. Tietoiseksi tuleminen on tässäkin se asian ydin. Tee tietoisempia valintoja.

Nynnyile

Nynnyily tai päättämättömyys on jatkuvan kyselemisen tavoin melko raskas strategia. Siinähän vierittää vastuuta toiselle varsinkin määrittelyjen ja tarjousten tekemisen osalta. Itse hieman pilasin yhtä kohtausta nynnyilyllä. Alussa toinen ehti määritellä sekä nimeni että tapahtumapaikan, joten piti silmää räpäyttämättä tiputtaa oma ajatus ja jatkaa. Siitä se kiertely sitten alkoi. Toinen ehdottaa keilailua ja minä tein juuri sen mistä oli puhuttu huonona asiana aiemmin kurssilla eli teeskentelin osaamattomampaa kuin olin.

Se on jotenkin huvittavaa, miten selkeästi se, että jos joku asia mainitaan tavallaan edes ehdollisena kieltona, niin heti alkaa nykiä mopo siihen suuntaan. Tai siis, ehkä vain ensi kertaa huomaa tekevänsä niin. Luultavasti olen tehnyt jatkuvasti niin, koska minulle toiminnan ja puheen yhdistäminen on edelleen aivan älyttömän raskasta. Keskittymiskyky on äärirajoilla ihan jo toisen kuuntelemisen ja reagoimisen kanssa, eikä siihen pysty enää lisäämään toimintaa. Jotenkin pitäisi siis löytää keinot vapauttaa tilaa, jotta toiminta ei tippuisi saman tien kun dialogi alkaa. Että sen kahvinkeittimen olemassaolon pystyisi muistamaan vielä senkin jälkeen, kun on istunut alas.

Keilaaminen lienee itse asiassa yksi niistä tekemisistä, joista olisin jopa tuossa hetkessä tiennyt miten se miimisesti toteuttaisiin. Sitten jostain syystä lavalle päästyäni aloin heti teeskennellä, että en osaa. Alkoi jotenkin huvittaa oma päättämättömyyteni. Ehkä pääsyy oli se, että olin ajatellut tulevani kohtaukseen aiemmassa tarinaa pohjustaneessa kohtauksessa mainittuna hahmona, mutta toisella oli yllättäen ihan eri ajatus. Menin sitten suoraan selviytymismoodiin ja koetin selviytyä läpi kohtauksen, sen sijaan että olisin aktiivinen eteenpäin vievä voima. Se mitä tuossa kohtauksessa tekisin itse eri tavalla olisin ohjenuoraan ”tuumasta toimeen” tarttuminen. Keilaus on mainittu, joten heitä se hemmetin keilapallo ja mene eteenpäin.

Gägeile ja vedä mattoa alta

Samassa kohtauksessa tuli myös huomattua gägeilyn vaarat. Tein jonkun hätätarjouksen, että keilapallossa ei ole reikiä. En tiedä miksi, ilmeisesti en todellakaan halunnut harrastaa miimistä keilausta. Huomasin kyllä sormieni itse asiassa hakevan samalla asentoa, johon ne keilapallon reikiin sovitettuina asettuisivat.  Fokukseni selkeästi oli liikaa sisäänpäin kääntynyt, koska pystyin sen siinä hetkessä tajuamaan, että nyt lähetän kyllä aika ristiriitaista viestiä. Olisi vain pitänyt päästää irti tietoisesta kontrollista. Vaikka se oli hölmö tarjous, niin se oli kuitenkin tarjous, jonka olisi voinut hyväksyä.

Parasta mitä te voitte tässä kohtaa ajatella on se, että hyväksyntä tarkoittaa sitä, miten mä voin lisätä toisen tekemän tarjouksen merkitystä.

Siinä huomasin sen, että oman tai toisen tekemän tarjouksen arvo romahti samantien, kun toinen kielsi sen mitä oli sanonut. Se on aivan hirveän helppo tehdä. Ehkä sen huomaaminen tuossa kohtaa teki kuitenkin hyvää. Olin ehtinyt tietoisesti pohtia, miten tuon pienen yksittäisen tarjouksen arvolle oli käynyt, kun se käännettiin vitsiksi tyyliin etkö tajua, että se ei ole keilapallo vaan jotain ihan muuta. Tiedostan kyllä tekeväni samaa itsekin, mutta nyt taas selkiytyi miksi se ei ole hyvä juttu. Ehkä sen voi myös poisoppia.

Häröile ja hajoile

Tämä esimerkki on siis samasta neliöharjoitteesta ja ajoittuu tuon keilauskohtauksen jälkeen. Minulla oli ehkä huomaamattani ankkurina toisen tarjousten hyväksyminen. Siinä kohtaa, kun aiemmassa kohtauksessa mieheksi määrittynyt hahmoni määriteltiin toisen toimesta naiseksi oli ensimmäinen reaktioni ”Mitä ihmettä sinä selität?”. Tajusin kyllä mistä sekaannus johtui, sillä olin huomannut ohjaajan ohjeistuksessa piilleen sekaannuksen vaaran. Jotenkin huonosti asetetut sanat siitä, että kahden hengen kohtauksissa neliön kulmien pyörähtäessä jokainen on se sama hahmo. Eli siitä jäi tulkinta, että siirtyessään paikalta toiselle hahmo vaihtuisi siihen, jota sillä paikalla aloituksessa ollut improaja esitti. Rekisteröin sen, mutta jostain syystä en sitä ääneen sanonut ja ehkä hyvä niin.

Sivuhahmot voi paljon helpommin olla roisimpia ja ottaa enemmän vapauksia.

Hyödynsin itse sen toiselta kohtauksessa olleella saamani ristiriitaisen tiedon aiheuttamaa hämmennystä. Samalla kyllä hyödynsin sellaista kädet hämmennyksestä kasvoille tyyppistä elettä peittääkseni sen, kun nauratti. En siis lähtenyt torjumaan esitettyä ristiriitaista tietoa, vaan käänsin sen itseeni. No identiteettikriisi ja inkontinenssihan siitä sitten hahmolleni seurasi, mutta näillä mennään. Se kohtaus oli jotain niin absurdia. Kumpikin lisäsi niin monta täysin ristiriitaista ja outoa juttua hahmoihin, että ei voi kuin ihailla miten tyynenrauhallisesti seuraavana vuorossa ollut korjasi tilanteen.

Päästä irti ankkurista

Jos on luonut itselleen ankkurin siitä pitäisi pitää kiinni. Eli jos olet tullut tilanteeseen tunneankkurin, vaikka surun, kanssa niin siitä pitäisi pitää kiinni. Jos ankkuroidut korkeaan statukseen, niin sitten se ohjaa sinua. Mutta eihän tämäkään ole niin yksinkertaista. Voithan sinä ennen kohtauksen alkua määritellä itsellesi vaikka miten monta ankkuria, mutta sitten toinen ehtiikin määritellä hahmosi ja sinun pitäisi olla saman tien valmis tiputtamaan oma ankkurisi ja napata kiinni uudesta. Sen joustavuuden tajuaminen on vielä vähän vaiheessa.

Klassinen improhetki on se että istuin alas ja kuvittelin ehkä jotain muuta ja sitten yhtäkkiä toinen sanoo, että mä olen alokas varustevarastossa. ”Taisin hieman torkahtaa herra kersantti.”

Ankkurointi liittyy myös omien ja muiden ideoiden hyväksymiseen ja se on mielestäni todella tärkeää. Miten helposti sitä tekeekään ihan itse tarjouksen ja sitten vaan päästää siitä irti. Siinähän se ristiriita juuri piilee, kun tavallaan pitäisi olla valmis päästämään irti ankkuristaan, mutta toisaalta pitäisi tunnistaa ne hetket jolloin niin ei pitäisi tehdä. Hetket, jolloin tehdyn tarjouksen korottaminen onnistuu parhaiten sillä, että pitää joko täysillä kiinni omasta ankkuristaan tai löysää vain hieman. Toisaalta voihan sitä vain kellua läpi kohtauksen välillä täysin vailla mitään ankkuria. Se voi olla välillä todella vapauttavaa. Menee vain täysin virran mukana. Toisaalta siinäkin piilee joku täydellisen hyväksymisen ankkuri. En oikein näe vaihtoehtoa, jossa voisi olla koko ajan täysin ankkuria, sillä eihän sen tarvitse olla tiedostettu. Ehkä tämän ankkuriasian ymmärtämiseksi pitäisi kokeilla niin monen ja ristiriitaisen ankkurin määrittämistä, että pääsee konkreettisesti kokemaan sen milloin jostakin täytyy pitää kiinni ja milloin voi huoletta irrottaa.

Pilaa kouluttajana vähintään yksi kohtaus

Paitsi opiskelijat itse, myös kurssin vetäjä voi pilata opiskelijoiden tekemän kohtauksen mennessään auttamaan. Oli aivan mahtavaa, että tästäkin päästiin kurssilla näkemään esimerkki. Kurssin ohjaajan pilaama kohtaus oli ihan valmista klassikkokamaa. Siinä tuli huomattua hirveän selkeästi se ero mikä katsoessa ja lavalla ollessa tulee havaintojen ymmärtämisen kohdalla. Katsojana oli ihan selvää, että ohjaaja koetti palauttaa lavalla olijoiden huomion tekemiseen tuottamalla kahvikeittimen ääntä. Lavalla se ei sitten ollutkaan yhtään niin selkeää. Kumpikaan ei hoksannut, joten ohjaaja lisäsi vielä äänen ”kahvi on valmista” ja puhuva kahvinkeitin oli valmis.

Ota kahvia. Ota kahvia, ennen kuin se palaa pilalle. — Otin yhteyden kahvinkeittimen kautta!! –Minä nään teidät!!! — Onko tämä joku salaliitto?!

*Naps*

Ai hemmetti miten häiritsevän hauska kohtaus siitä tulikaan, kun yhtäkkiä kahvinkeitin alkoi vetämään ihan muina Klasuina omaa show’taan. Okei kohtauksen tarjoamaa potentiaalia jäi paljon käyttämättä, mutta mitä sitten. Jos tuosta nyt voisi vähän armoa oppia myös itseään kohtaan. On ihan okei, jos välillä lähtee lapasesta. Kunhan se ei ole aina se ainoa vaihtoehto. Myös flippaavan kahvinkeittimen kautta nimittäin avautui uusia suuntia, joihin tarinaa kehittää.

Sen tajuaminen, että on oikeasti lupa välillä heittää kaikki säännöt romukoppaan ja häröillä vain menemään, on todella tärkeää minulle. Siis, että voi ohjaajan roolissa mennä auttamaan ja päätyä häröilemään koko kohtauksen uusille urille. Jos irvistelynaamioiden kohdalla puhuttiin siitä, miten naamio voi syttyä, niin taisi olla sama efekti havaittavissa. Tarjous puhuvasta kahvinkeittimestä oli heitetty ilmoille, joten täytyyhän sen potentiaali hyödyntää maksimaalisesti.

P.S.

Pakko vielä mainita sivustaohjaamisen spoilausmahdollisuudet. Alla oleva tapahtui neljän hengen vanhainkotikohtauksessa, jossa piti välittää ensimmäisen puhujan viesti vieruskaverille ja se oli vaan niin hauska pieni hetki.

Kurssilainen 1: Tuolla ankalla on ongenkoukku poskessa.

Kurssilainen 2: Putsaan laseja ensin.

(Dialogia)

Ohjaaja: [Kurssilainen 2] Hyväksy viesti ja välitä eteenpäin.

(Dialogia)

Kurssilainen 2: Ei kai sillä ongenkoukkua voi olla.

Ohjaaja: [Kurssilainen 2] Välitä viesti eteenpäin.

Kurssilainen 2: Mä en muista sen [toisen hahmon] nimeä!

Ohjaaja: Ankka.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑