Osallistuin tällä viikolla Helsingin seudun kesäyliopiston organisoimalle improvisaation jatkokurssille, jonka veti Simo Routarinne. Määritellään kontekstia vielä sen verran, että kurssi pidettiin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tiloissa. Puitteet olivat siis siltä osin kunnossa. Mitä parempaa sitä tällainen teatteriharrastelija voisi edes kurssipaikan osalta toivoa?

Nimesin suosiolla tämän tekstin ykkösosaksi, koska en osaa koko viikon oppeja tiivistää yhteen tekstiin. Viikossa nimittäin ehtii tapahtua todella paljon. Viiden päivän improkurssin aikana käytiin läpi sellainen tunteiden ja ajatusten vuoristorata, että ei paremmasta väliä. Sain tästä kurssista paljon enemmän kuin edes kykenin aavistamaan. Oppi ei kuitenkaan tällä kertaa tullut helpolla tai kivuttomasti, vaan suurimmat oivallukset syntyivät juuri heikoimpina ja raskaimpina hetkinä. Silloin kun keskustelun aihe tai harjoite osui tunnettuihin ja ennalta tuntemattomiin kipupisteisiin.

Puolivakavissaan tuli harkittua kurssin kesken jättämistä, koska aloin kurssin keskivaiheilla olla jo lähes kyvytön ottamaan ylimääräistä kontaktia ihmisiin. Istuin keskiviikkona tauolla ikkunan alla ja tajusin etten kykene enää näkemään tai kuulemaan muita ihmisiä. Luokassa vallinnut puheensorina tuntui huumaavalta ja koetin fokusoida aistini kuulokkeista kaikuvan musiikin avulla. Ei se auttanut. Aistini ja aivoni olivat ylikuormittuneet, joten kaikki havainnot sulautuivat yhteen. Jäljellä oli vain kohinaa ja ihmistä muistuttavia sumeita hahmoja. Kiirehdin hieman asioiden edelle. Ehkä olisi syytä ensin kertoa miten tuohon umpisolmuun päädyttiin.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen

Umpikujaan ajautuminen oli monen asian summa. Ensimmäinen isku heikkoon kohtaa tuli jo maanantaiaamupäivällä, kun käytiin läpi kurssilaisten tavoitteita kurssille. Tunsin itseni hienoisesti ääliöksi, kun muut esittivät hirveän syvällisiä tavoitteita ja oma alkoi tuntua jotenkin riittämättömältä. Mutta koska asiasta oli keskusteltu parin kanssa, en vaihtanut tai säätänyt tavoitetta. Päätin että se on hyvä ja riittävä, mutta epäilys jäi mielen perukoille elämään.

Tiistaina ja keskiviikkona kurssin harjoitteissa painotus oli vahvasti fyysisessä toiminnassa, joten myös fyysinen rasitus alkoi keskiviikkona jo hieman tuntua. Myös tehtyjen harjoitteiden henkinen intensiteetti alkoi tuntua. Sitä meni liian kovalla liekillä harjoitteisiin ja sitten kun alkoi tulla seinä vastaan, yritti pakottaa itseään suoriutumaan ja kun ei jaksanut, niin tuttu syyllistyksen kelanauha lähti pyörimään. Lempeys muuntui pikkuhiljaa käsitteeksi, joka ei voi kohdistua minuun itseeni. Aloin vetäytyä muusta ryhmästä ja passivoitua, koska olin niin helvetin pettynyt siihen että olin taas kerran taantumassa improajana ja ihmisenä omalle mukavuusalueelleni. Olin antanut pelolle luvan painaa minut pohjaan. Koettanut jaksaa ja pärjätä yksin, vaikka en jaksanut.

Ehkä ratkaiseva tekijä oli se, että tunsin olevani yksin. Tiedättekö sellaisen tunteen, kun kävelee keskellä ruuhkaista katua ja vaikka ympärillä on satoja ihmisiä, ei ole koskaan tuntenut itseään yksinäisemmäksi. Yksin keskellä ihmismerta. Se oli jotenkin hirvittävän traagista henkilökohtaisella tasolla, koska olin edellisellä kurssilla tajunnut, että oikeastaan aiheutan itse itselleni tuon tunteen. Vetäydyn ihan itse muiden ihmisten seurasta ja sitten ihmettelen miksi olen yksin. Tunnen itseni voimattomaksi ja lamaantuneeksi.

Introvertin ristiriita

Tunnistan olevani vahvasti introvertti ja tarvitsen tilaa, aikaa ja rauhaa kerätäkseni energiaa. Olen toisaalta joutunut myöntämään itselleni sen, että vaikka viihdyn yksin, ei se aina ole toivottu olotila. Pelko ja ahdistus ovat vuosien aikana saaneet minut uskottelemaan itselleni, että en oikeastaan juurikaan kaipaa vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa. Mutta ei se ole totta.

Kyllä minä itseasiassa kaipaan rakentavaa vuorovaikutusta. Silloin kun sitä pahimmin kaipaan, tuntuu että törmään jatkuvasti seinään. Käteesi lyödään rikkinäisen puhelimen luuri juuri silloin, kun luulit omien suojausten pudottamisen olevan turvallista. Kommunikaatio on todella tahmeaa, kun joutuu selittelemään jokaista sanaansa. Kysyy toiselta simppelin, turvalliseksi olettamansa kysymyksen siitä kauanko hän on improa harrastanut ja se osoittautuu virheeksi. Toinen tyrmää kenties tiedostamattaan täysillä ja kaupan päällisiksi tunnet itsesi ääliöksi, koska hän seuraavassa sivulauseessa kertoo miksi se oli täysin turha kysymys. Todennäköisesti tökkäsin kysymyksellä tarkoittamattani jotenkin kipeään kohtaan, joten luultavasti ansaitsin tuon reaktion.

Ei aina jaksa olla sosiaalinen, vaan on pakko vetäytyä jonnekin olemaan yksin, sulkea verhot ja ladata akkuja. Se on enemmän kuin okei. Mutta yksin oleminen voi olla myös painostavaa ja pelon sanelemaa yksinäisyyttä. Hetkiä jolloin kaipaisit kontaktia, mutta et sitä mistään suunnalta saa. Huomasin useammassa piiriharjoituksessa, että en meinannut saada keneenkään katsekontaktia. Se saattoi johtua oman strategiani heikkoudesta, ehkä katsoin väärään suuntaan tai käänsin katseeni liian nopeasti. Oli syy mikä tahansa, niin se osaltaan voimisti kohtaamattomuuden aiheuttamaa ahdistusta.

Tee toinen valinta

Huomasin tuossa tilanteessa tarvitsevani kipeästi edes kevyesti hyväksyvää vuorovaikutusta päästäkseni yli sen ahdistavan yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen, joka repi sisintäni. Tein tietoisen korjausliikkeen, kun torstaina fyysisestä väsymyksestä johtuva ylimääräinen aivosumu hieman hellitti. Tein valinnan ja istuin aamulla samalle puolen tilaa kuin muutkin. Se tuntui oudolta, mutta heitin vain itseni avoimesti siihen muiden keskelle ja seurasin mitä tapahtui. Se jonka totutun paikan olin varastanut siirtyi toiselle seinälle ja moni muu hänen mukanaan. Moni kuitenkin jäi sille seinustalle ja oli avoin vuorovaikutukselle. En siis odottanut että muut repisivät minut esiin piilostani niin kuin ennen olen tehnyt, vaan tulin itse avoimena heidän luokseen. Yhtäkkiä en tuntenutkaan olevani yksin. Oli taas paljon kevyempi ja energisempi olo.

Improtukihenkilö

Tällä jatkokurssilla meitä ohjattiin vetovoiman tai ehkä sattuman kautta valisemaan pari, josta sitten tuli viikoksi improtukihenkilösi. Itsehän sain parhaan mahdollisen improtukihenkilön mitä voin kuvitella. Synkkyys kaikkosi saman tien, kun vain näki toisen. Siitä olen todella kiitollinen. Oli jotenkin hemmetin vapauttava vaan olla ja höpöttää menemään, kun toinen oli täysin samassa juonessa. Ei tarvitse pakottaa yhtään mitään, vaan voi olla täysin varma että toinen kuuntelee ja vaikuttuu siitä mitä sanot tai teet. Ne keskustelut, jos jokin olivat ihan tyylipuhdasta improa.

Eikä se keskustelutyyli sulje pois vaikeitakaan aiheita. Höpötimme toki paljon, mutta sen lomassa tuli hieman yllättävänkin syvällisiä juttuja keskusteltua. Tai no mikä kenellekin on yllätys, en varsinaisesti yllättynyt tuon keskustelutason olemassaolosta. Mutta en usko että sitä olisi löytynyt, jos olisi liian tarkasti koettanut ohjata keskustelua ”oikeaan suuntaan”. Siis olihan jokaiseen keskusteluun joku pohjakysymys olemassa, mutta päästin siitä aika nopeasti irti. Miksi minun pitäisi sääntöuskovaisena takertua siihen, kun voisin vain antaa keskustelun mennä luontevaa polkuaan. Hirvittävän vapauttava kokemus.

Vielä hieman tunteista

Nuo keskustelut pitivät minut löyhästi kiinni ryhmässä. Kipuilin kuitenkin sosiaalisen kyvyttömyyteni kanssa ryhmätilanteissa. En oikein tajua edes miksi syyllistin itseäni jokaisesta epäonnistumisestani, kun onnistumiset jäivät täysin huomaamatta. Yksi asia mikä tunteiden osalta tämän kurssin kautta on entisestään selkiytynyt, on se että ei voi saada yhtä ilman toista. Omalta kohdalta tullut monesti aiemmin miettineeksi, että olen jotenkin heikko negatiivisten ja synkkien tunteideni vuoksi. Varsinkin nuorempana syyllistin itseäni tunteista ihan valtavasti. Olen kuitenkin vähin erin tajunnut, että kenties ne ovat tärkeä osa minua. Ehkä ilman niitä synkkiä kokemuksia ja hetkiä en olisi oppinut empatiaa. Ehkä ilman surua en olisi ikinä tajunnut, miten paljon itseänikin auttaa se, kun voin edes hetkeksi saada toisen tuntemaan olonsa paremmaksi. Ilman niitä arvottomuuden, kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteita, en olisi koskaan oppinut tunnistamaan niitä toisissa. Enkä olisi tajunnut sitä, että vaikka minusta tuntuu etten tee mitään, kuuntelemalla voi oikeasti helpottaa toisen oloa.

Meillä jokaisella on oma polkumme ja se ei aina ole suora. Eikä aina ole edes selvää mihin ollaan matkalla. Sitten välillä tulee tämän improkurssin kaltaisia hetkiä, jolloin asiat yhtäkkiä kirkastuvat. Ei ehkä edelleenkään tiedä lopullista päämääräänsä, mutta tietää mihin suuntaan haluaa seuraavan askeleen ottaa. Tietää minkä pelon yli haluat päästä ja miksi.

Siinä on totuus.