Alison Goldie – The Improv Book. Improvisation for Theatre, Comedy, Education and Life

Alison Goldien The Improv Book on sellainen kirja, jonka kohdalla arvoin hetken laitanko kirjan improkirjallisuuden alle vai draamakasvatuksen kirjojen puolelle, koska tässä on sellainen hieman opetussuunnitelmamainen lähetysmistapa asioihin. No improkirjaksi tämä on nimetty ja improa tämä kuitenkin käsittelee, joten improkirja se siis on. Tämä kirja edustaa omalla lukulistallani vielä hieman harvinaisempaa modernia brittiläistä improkirjallisuutta. Impron ydintaidoista tässä kirjassa on siis kyse ja ne ovat hieman eri muodoissaan esitettyinä melko universaaleja, joten sinänsä hyvin tuttujen asioiden äärellä ollaan. Lähinnä syy tuolle alun maininnalle on se, että kirjan tekstin lomasta on luettavissa tiettyä brittiläiselle komeadiakulttuurille tyypillistä mustahkon humoristista äänensävyä. Tätä tehokeinoa on kuitenkin käytetty melko säästeliäästi lisämausteena tekstissä, joten ei kannata tästä aloituksesta nyt säikähtää. Kirjoittajan ääni on muutenkin aika vahvasti läsnä kirjassa ihan jo henkilökohtaisten esimerkkien kautta. Sitä paitsi nuo pienet kommentit ja huomiot tekstin lomassa puhuttelevat varsin ilahduttavasti tällaista sarkasmin ja ironian suurkuluttajaa.

”Don’t be afraid to be obvious. If the best possible word to say is ’hat’, because everyone expects it to be ’hat’, and to say ’hat’ would make sense and enable the story to move on, don’t say ’trifle’ because you think it’s cleverer or funnier. It usually isn’t, and you’re just being perverse. Nobody loves a pervert (except other perverts). Goldie, A. The Improv Book: What’s the story, s. 117

Ehkä toinen sellainen asia, mikä huomiota kiinnittää jälleen on se, että rakkaalla harjoituksella on monta nimeä. Monesta harjoitteesta tajuaa vasta kuvauksesta onko harjoite tuttu vai ei. Tunnistan aika huonosti vielä harjoitteiden brittiläisiä nimiä, koska pääosa nettilähteistä, joista olen viime vuosina harjoitteista lukenut on yhdysvaltalaisia tai kanadalaisia. Tämäkin liittyy nyt ehkä osin paikalliskulttuuriin tai henkilön omaan improtaustaan, koska aika usein se millä nimellä joku harjoite tietyn kirjoittajan esittelemänä liikkuu paljastaa myös vähän siitä, mitä kautta se mahdollisesti on tullut hänen tietoonsa. Itse ainakin olen alkanut aika hyvin vainuta kenen kotimaisen impro-ohjaajan kursseilta jonkun impro-osaaminen on peräisin sekä harjoitteiden nimistä että myös vähän yleisestä improasenteesta. Esimerkiksi se miten joku käsittää impron peruskäsitteitä, kuten hyväksymisen kertoo usein paljon siitä, miten hänelle asiaa on opetettu. Toki tämä vainu rajautuu vain ohjaajiin, joiden kädenjäljen tunnistan eli niihin, jotka ovat opettaneet minuakin. Tämä meni nyt vähän ohi aiheen, mutta kuten Goldie kirjassaan kertoo, niin häneen on mm. vaikuttanut suoraan Keith Johnstonen ohjaus, koska hän on tämän ohjaamilla kursseilla käynyt. Toisaalta on aika selkeää että vaikutteita hänen kirjoittamiseensa ja improvisaatioharjoitevalikoimaansa on tullut myös draamakasvatuksen puolelta (Theatre in Education TIE).

Tässä kohtaa on varmasti paikalla mainita, että minusta variaatiot ovat rikkaus ja sinänsä, vaikka jonkun pelin perusmekaniikka olisi tuttu, on siihen ympärille rakennettu myös itselle vieraampia variaatioita. Se on tosi hyvä, koska tästä kirjasta saa taas lisää ideoita omaan toimintaan ja harjoitteiden soveltamiseen. Jokainen improaja ja impro-ohjaaja luo oman tapansa toimia sekä monella tapaa oman näkemyksensä improsta. Toki vaikutteita tulee myös ulkopuolelta, mutta jokaisen on kuitenkin itse luotava synteesi siitä, miten impron näkee ja mitä siitä haluaa eteenpäin välittää. Peruskäsitteet kuten hyväksyminen, statukset jne. ovat kyllä käytössä, mutta niiden syvemmän tason merkityksessä saattaa olla hieman eroa. Se miten asioista puhutaan vaikuttaa luonnollisesti myös siihen, miten asioita tulkitaan ja päin vastoin. Huomasin kyllä välillä miettiväni, että en ehkä ihan samaan johtopäätökseen olisi päätynyt, mutta itse olen toki polkuni alkupuolella, joten ehkä myöhemmin mieli muuttuu.

Tämä oma ajatuksellinen ristiriita heräsi ehkä vahvimmin pääosin statuksiin keskittyvässä kutosluvussa ”Playing with power” -luvussa, huomaan tuttujen yksinkertaistuksien vähän häiritsevän minua. Tässä kirjassa on statusten osalta juuri sitä vibaa, mikä minua häiritsi aikoinaan ensimmäisillä käymilläni improkursseilla. Asiat vedetään yleiselle tasolle, mikä on tätä teosta varten aivan riittävää toki, mutta tässä jää se fiilis tarina jää jotenkin vajaaksi, vaikka ei pysty osoittamaan syitä miksi. Eikä se toki ole ihme, koska statuksiin liittyy aika paljon asiaa, joten hankala se koko tarina olisikin pariinkymmeneen sivuun ja rajattuun määrään harjoitteita mahduttaa. On tässä perusideaa ja monellehan se riittää, koska tarvetta tietää asioista sen syvällisemmin ei edes ole. Jos kuitenkin statustietoutta ohjaajana kaipaa, niin tämä kirja on aika kevyt resurssi siihen. Tältä pohjalta, jos aihetta lähtee opettamaan, niin sitten puhutaan ehkä vähän eri asiasta, kuin mistä oikeastaan olisi tarkoitus.

Näkökulma tässä kirjassa on aika vahvasti impron ohjaamisessa ja harjoitteissa on paljon pieniä sekä isompia vinkkejä ohjaajien tueksi. Jonkun verran on myös huomioita ryhmien kanssa toimimiseen tarjolla. Toisaalta kyllä tämä toimii hyvin myös yleisenä impro-oppaana improsta kiinnostuneille. Miksei ihan vaikka harjoitepankkinakin, jos kaipaa ideoita. Sanoisinkin, että lukemistani improkirjoista tämä on ehkä eniten draamaoppikirjamainen kokonaisuus eli siinä mielessä varsinkin draamaopettajille tai teatteri-ilmaisun ohjaajille tämä voi olla aika hyvä lisä kirjahyllyyn. Ihan myös sen takia, että tässä on aika selkeä jaottelu sen suhteen, mitä taitoja tai osa-aluetta harjoitteilla harjoitellaan. Sellainen pieni  lisätwisti tässä kirjassa on, että se käsittelee myös devising-tekniikan käyttöä esityksen valmistamisessa. Impron menetelmiä voidaan siinäkin prosessin aikana hyödyntää. Toki myös esityksessä, mutta usein devising-tekniikalla toteutetuissa esityksissä on ainakin jonkin verran käsikirjoitettua materiaalia. Mutta parhaimmillaan nämäkin asiat voivat yhdistyä. Sinänsä se oli kuitenkin yllättävä osio improkirjassa esiteltäväksi, mutta näin improilevan tulevan draamaopen näkökulmasta yhtymäkohta näiden välillä on ihan selvä. No toisaalta Keith Johstone omisti omasta impro-kirjastaan yhden luvun naamioiden ja transsin pohtimiseen, joten kaipa se on aika standardinomaista toimintaa, että jokainen kirjoittaja tuo jotain itselleen tärkeää improon liittyvää osa-aluetta tutuksi laajemmalle yleisölle. Se onkin eri improkirjojen lukemisen ilahduttavinta antia, että kirjoittajan oma tausta aina näkyy siinä, mitä ja miten asioista kirjoitetaan. Ei ole mitään yhtenäistä improvisaatiokulttuuria tai koulutusta, joka kaikilla olisi pohjalla, vaan jokainen rakentaa oman polkunsa itse. Toki lyhyempiä tai pidempiä ohjattuja pätkiä on tarjolla, mutta ei yhtenäistä koulutusta, josta voisi valmistua improvisoijaksi.

Sellainen yleishuomio, että siinä missä suuri osa kirjassa esitetyistä tekniikoista sisältää myös niksejä niiden ohjaukseen liittyen, on osasta tarjolla vain parin rivin kuvaus. Nimien osalta itselläni on vielä niin paljon hajontaa, etten tiedä mitkä harjoitteet tai kohtaustekniikat jo tunnen jollain toisella nimellä (jonka olen jo unohtanut). Kirjallisena rönsyliljana pystyn kyllä arvostamaan tiivistä esitysmuotoa. Vähän kuitenkin mietityttää saman tekniikan esittely moneen kertaan, jossain kohdin jopa vierekkäisillä sivuilla. Tämä kiinnostaa itseäni siksi, että tulee aika usein pyöriteltyä sitä mikä on järkevintä valita yläkategoriaksi, jotta samaa asiaa ei joudu toistamaan. En kyllä tähän tilanteeseen tehokkaampaa ratkaisua keksinyt, sillä harjoitteisiin viittaaminenkin voi liiallisesti käytettynä keinona muuttua raskaaksi.

Minulle nykyinen jako kirjassa oli vähän raskas seurattavaksi, koska teemallinen jako ei ehkä omaan logiikkaani täysin istunut. Tunnistan ja tunnustan kuitenkin, että monelle muulle tämä on varmasti jaotteluista loogisimmasta päästä. Hieman harjoitteiden ja tekniikoiden etsimistä hakemiston kautta haittasi tässä kohtaa se, etten tunnista harjoitteita nimeltä, vaikka kirjan olikin lukenut. Hetken muistaa, kun noteeraa, että ”ai jaa tämä harjoite kulkee siis myös tällä nimellä”, mutta sitten kun on kirjan lukenut ja rupeaa muistelemaan, niin ei enää muistakaan. Tässä hankaluuksia itselle aiheutti myös se, että syyt miksi esimerkiksi  tietyt tarinankerrontatekniikat on kerrottu toisaalla ja toiset ihan eri osassa kirjaa jäi minulle hieman hämäräksi. Hakemistot kuitenkin ovat hyvä juttu ja parilla selauksella oikea harjoite kyllä löytyy. Hieman ehkä ihmettelin miksi esimerkiksi freeze tag (jähmy) löytyy ainoastaan otsikon ”More games for performance” alle, kun se kuitenkin on yksi niistä tekniikoista, joihin törmää usein jo peruskursseilla. Ehkä se ei kaikkialla menekään niin. Jännää. Tiedän kuitenkin toisaalta, että monissa yhteyksissä jähmyä käytetään nimenomaan esityslämppärinä tai esitystekniikkana, joten siinä mielessä sijoittelu on looginen.

Se mistä erityisesti pidän on, että kirjan yhdennessätoista luvussa ”Improvisation’s life-lessons” fokus siirtyy siihen, mitä improsta voi siirtää omaan elämään. Suuri osa improtaidoista on todella hyviä juttuja myös arkielämässä. Miksi arjessakin tukisi kaveri ja kehittelisi ideoita yhdessä, sen sijaan että tyrmää kaiken? On vaan niin helppo ihan vahingossakin tyrmätä kaverin ideat, että tässä asiassa tietoinen ja säännöllinen treenaus on ihan paikallaan kaikille. Voisiko ottaa välillä löysätä otetta kontrollista ja tiedon tarpeesta? Voisiko välillä vaan olla avoin reagoimaan ja vaikuttumaan siitä, mitä toinen sanoo ilman, että olisi valmis näkemys asiasta?  Tässä luvussa on monia pohtimisen ja toteuttamisen arvoisia asioita myös arkielämän puolella. Ei tietenkään kaikista ideoista ole toteutettaviksi, mutta joskus aluksi täysin hulluilta vaikuttavat ideat saattavat olla tai yhteiskehittelyn sivutuotteena tuottaa sellaisia ideoita, jotka voi ja kannattaa toteuttaa. Se ei vaan koskaan selviä, jos kaikki aina tyrmätään heti alkuunsa. Voisiko siis joskus sanoa kyllä johonkin (vaikka ihan pieneenkin juttuun) mihin normaalisti sanoisi ei?

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑