Vaikuttavuuden äärellä

Vuorovaikutus improssa (tai elämässä ylipäätään) ei ole pelkkiä sanoja. Aluksi on helpompi reagoida vain sanoihin, koska tilanne on uusi ja jännittävä, eikä tilaa sanattoman viestinnän tietoiselle havainnoinnille välttämättä ole. Toisaalta sitä saattaa keskittyä liiaksi siihen mitä itse tekee ja sanoo, jolloin toisen tarkka huomiointi ei ole mahdollista.

Kun toinen ei vaikutu

Teimme eräällä kurssilla kahden hengen kohtausta, jossa meillä oli yhteinen toiminto. Tarkoitus oli hääräillä puhuen jostain muusta kuin siitä miimisestä tekemisestä. Leivoimme ehkä pullaa, jos oikein muistan. Tämä harjoite on jäänyt mieleen siksi, että huomasin siinä sanallisesti ja sanattomasti tekemieni tarjousten jäävän huomiotta. Olin itse jo valmis hylkäämään omat tarjoukseni, koska toinen ei niitä noteerannut, kun kurssin ohjaaja veti huomion asiaan. Hän toisti sanani ja koetti ohjata toista reagoimaan niihin tyyliin: ”Hän sanoi näin. Miltä se sinusta tuntuu?”

Tavallaan toinen siis meni eteenpäin valitsemallaan linjalla huomioimatta minusta lähteviä viestejä. Itse olin poiminut hänestä torjuvan impulssin, kun hän hääräili jatkuvasti miimistä tekemistä kääntyen pois päin minusta. Reagoin siihen hahmossani loukkaantumalla ja taisin sanoa jotain siihen suuntaan ”Toivoin että olisimme voineet tehdä tämän yhdessä.”. Ehkä se negatiivinen tunnetila, jonka lähetin oli sellainen mihin toinen ei halunnut tarttua. Hän ehkä tahtoi tehdä iloisen ja positiivisen kohtauksen. Olla hyvällä tuulella, eikä siksi suostunut vaikuttumaan siitä, että hahmoni oli surullinen tai loukkaantunut. Tai ehkä ne vain ovat impulsseja, jotka jäivät huomaamatta. Huomaan että poimin helposti toisesta impulsseja, jotka viittaavat nimenomaan surumielisyyteen ja loukkaantumiseen, koska tunnistan ne selkeästi. Sen sijaan joitain positiivisempia tunneilmaisuja luen ihmisistä paljon heikommin.

Tuossa harjoitteessa tunsin itseni aika näkymättömäksi ja siitähän reaktioni siihen, että toinen käänsi ihan fyysisesti minulle selkänsä, kumpusi. Myös improssa on vaikea olla vuorovaikutuksessa, jos et koe voivasi mitenkään vaikuttaa yhteiseen tarinaanne. Okei se että toinen johtaa ja toinen seuraa voi olla toimivaa improa, eikä siinä ole mitään pahaan. Se vain saattaa olla raskasta sille, joka aina päätyy mukautumaan. Onkin tärkeä tiedostaa se miten yleensä toimii ja kokeilla myös muita itselleen epätyypillisempiä vuorovaikutusstrategioita. Jos yleensä puhuu ja tekee paljon, on joskus hyvä pysähtyä ja kuunnella tai päin vastoin.

Saadaanko me nähdä heidän statuksensa? 

Saatte, mutta te tulkitsette omilla statuksilla. Tämä on semmonen vähän itsepäinen tekstityslaite, joka tulkitsee omalla statuksella. 

(Keskustelua improkurssilla ennen gibberish elokuvatestityksen aloittamista)

Kun toinen vaikuttaa ja vaikuttuu

Toinen esimerkki eräältä toiselta improkurssilta on tilanne, jossa olimme vasta lähdössä tekemään kahden hengen kohtausta ja kurssin ohjaaja pyysi vapaaehtoisia. Siinä kohtaa tuohon pyyntöön reagoi useampi ihminen kuin oli tarpeen. Olin tehnyt, itselleni epätyypillisen, selkeän fyysisen tarjouksen astumalla ringistä eteenpäin. Näin ollen keneltäkään ei jäänyt näkemättä se, että olin reagoinut tuohon pyyntöön. Kun huomasin, että vapaaehtoisia oli liikaa, niin päädyin astumaan takaisin kehälle. Sen sijaan että olisin itselleni tyypillisesti koettanut teeskennellä, että en minä oikeasti edes olis tahtonut, menkää te muut, päädyin tekemään hieman toisenlaisen ratkaisun. Huomasin kasvoilleni nousevan pikkulapsille aika tyypillisen harmistuneen ilmeen ja annoin sen aiheuttaman tunnereaktion vaikuttaa itseeni ja elekieleeni.

En osaa määritellä lähtikö tuo reaktio itsestäni vai olinko vain antanut ohjaajan käyttämän pehmeän puhetyylin vaikuttaa itseeni. Olin tuossa tilanteessa täysin valmis jäämään pois harjoitteesta ja antamaan tilaa muille, mutta samalla viestin sanattomasti, että oikeastaan olisin kyllä halunnut mukaan. Kieltäydyin kuitenkin tyrmäämästä omaa impulssiani siitä, että pois jääminen harjoitteesta harmittaisi minua. Sehän on ihan validi tunne. Miksi sitä tarvitsisi kieltää? Voin jäädä pois harjoitteesta, mutta minusta se olisi harmilista.

Ohjaaja päätyi jostain syystä vapaaehtoisten joukosta valitsemaan minut toisena tuohon harjoitteeseen. Annoin loukkaantuneen ilmaisun sulaa sellaiseen lapsenomaiseen söpöstelevään ja hieman ilkikuriseen ilon ilmaisuun, joka on itseasiassa minulle aika tyypillistä. Oli ilahduttavaa, kun huomasin ohjaajan reagoivan ilmaisuuni peilaamalla sitä sekä sanattomassa viestinnässään että puheessaan. Olin jotenkin aivan fiiliksissä siitä, kun tilanne päätyi ehkä ulkopuolisista sattumanvaraiselta tuntuvaan lässytyskohtaukseen. Tiesin että olin, tietoisesti ja tiedostamattani, juuri tämän suuntaisia impulsseja lähettänyt. Se, että toinen hyväksyi tekemäni sanattoman tarjouksen ja antoi sen vaikuttaa omaan ilmaisuunsa oli älyttömän hienoa, koska sitä tapahtuu tosi harvoin. Yleensä olen itse se, jonka välillä jopa pakko vaikuttua, koska kontakti on heikko.

Se oli tärkeä muistutus siitä, että omalla vuorovaikutuksellani voin vaikuttaa toiseen, kunhan hän vain on valmis ottamaan sen viestin vastaan. Se on nimittäin helppo välillä unohtaa. Vuorovaikutuksessa jokainen voi omalla vuorollaan paitsi vaikuttua myös vaikuttaa. Tasapaino näiden kahden välillä on se mikä ainakin minulle luo kiinnostavaa vuorovaikutusta sekä esittäjänä että katsojana.

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑