Jos se todellisuus missä elää rakentuu sille oletukselle, että ei kyseenalaista syytä tehdä asioita, niin voiko se olla kestävällä pohjalla. Se mikä hajoaa tomuksi, kun kysyy miksi, tuskin on alunperinkään ollut vakaalle perustalle rakennettu. Toisaalta, jos välttämällä tuon kysymyksen esittämistä pystyy elämään siinä todellisuudessa, niin ehkä se riittää. Niin ainakin ajattelin vielä hetki sitten, mutta nykyään en ole enää varma. Mitä jos turvallisuuden tunteeni on peräisin väärästä lähteestä? Mitä jos se mitä luulee rationaalisuudeksi ja realistisuudeksi on oikeasti pelkoa? Mitä, jos kysyy itseltään miksi tekee asioita, tajuaa tienneensä koko ajan vastauksen? Mitä jos tietää, mutta valitsee olla tietämättä? Näkee lasin, mutta kieltäytyy näkemästä kummalla puolen sitä oikeasti on.