Teatterin seuraamiseen liittyy usein myös esitysten kritiikkien lukeminen ja/tai laatiminen. Itse en ole erityisen innostunut kriitikon tontille astumisesta, vaikka ajoittain varsin kriittinen ihminen olenkin. Esitysten arvostelujakin luen melko harvoin, sillä loppupeleissä minulle olennaisin on oma kokemukseni esityksestä. Arvostelun lukeminen ennen esityksen näkemistä on yleensä virhe, sillä se saattaa jättää omaan tajuntaan tiettyjä ennakko-odotuksia. Sitten jos olettaa kriitikin pohjalta menevänsä katsomaan tietynlaista esitystä ja oma kokemus ei vastaakaan kriitikon näkemystä, syntyy aivan tarpeeton ristiriita. Silloin kun arvostelut ovat olleet hyvin negatiivisia, yllätyn yleensä iloisesti. Vastaavasti ylistävien arvioiden kohdalla tulee usein petyttyä, koska esitykseen kohdistuvat ennakko-odotukset ovat liian kovat. Menen mieluummin teatteriin ilman ennakko-odotusten tuomaa ylimääräistä rasitusta.

 

Eikä arvosteluista aina edes saa kuvaa esityksen kokonaisuudesta. Niissä nostetaan esiin tiettyjä asioita, jotka ovat kriitikon näkemyksen kannalta olennaisia, mutta saattavat minulle katsojana olla sekundaarisia. Minulle teatteriesitys on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa. En minä katsojana mene teatteriin tarkastelemaan esitystä suurennuslasin kanssa. Katsojana elän siinä hetkessä ja annan esityksen tapahtua omalla painollaan. Mieleeni jää enemmänkin tunteita ja erityisen vakuuttavia hetkiä, kuin varsinaisesti tarkkoja yksityiskohtia, joita voisi käyttää arvioinnin pohjana. Minusta tulisikin äärettömän huono kriitikko.

 

Tästä johdattelusta huolimatta aion kyllä blogissa kertoa teatteriesityksistä, joita olen nähnyt. En tee sitä arvostellakseni esityksiä, vaan nostaakseni esiin sen,  mikä saa minut palaamaan teatterin hämärään ilta toisensa jälkeen. Tämä päivä ei olepoikkeus, vaan illalla askeleeni suuntaavat teatterille katsomaan Martti Suosalon Palvelijaa. Olen nähnyt esityksen vuosien varrella jo pariin otteeseen, mutta tämä on niitä esityksiä, joita katsoo mieluusti useampaankin kertaan. Vahvasti mukana elävänä katsojana sitä kuitenkin toivoisi, etten eläytyisi esitykseen enää niin voimakkaasti kuin aiemmilla kerroilla. Kuvitteellinenkaan veitsi ei tunnu erityisen mukavalta selässä. Tästä aiheesta bloggailen sitten jossain vaiheessa esityksen jälkeen hieman lisää.