Tunne edellä 

Minulla on tapana käydä katsomassa kiinnostavia teatteriesityksiä yleensä useampaan kertaan. Yleensä annan uuden mahdollisuuden myös esityksille, jotka eivät ensimmäisellä kerralla vakuuttaneet. Enkä ole sitä vielä tähän päivään mennessä kertaakaan katunut. Kaikkia esityksiä en kuitenkaan kykene katsomaan useampaan kertaan. En vaikka ne olisivat aivan äärettömän upeasti toteutettuja ja tärkeitä teoksia. Varsinkin draaman puolella on paljon sellaisia esityksiä, joiden herättämät tunteet ja ajatukset ovat niin voimakkaita, että oma sielu on säröillä pitkään. Yksi esimerkki tällaisesta kokemuksesta on muutama vuosi sitten Jyväskylän Kaupunginteatterissa näkemäni Reko Lundánin Tarpeettomia ihmisiä. Se meni niin voimakkaasti ihon alle, että synkät mielikuvat ja ajatukset velloivat mielessäni vielä viikkoja esityksen jälkeen.

 

Teatteriesityksen vaikutukset eivät aina rajoitu vain ajatusten ja tunteiden tasolle, vaan myös fyysiset tuntemukset voivat välillä olla pelottavan aitoja. Martti Suosalon esittämää Palvelijaa ensi kertaa seuratessani melkein putosin penkiltäni, kun hän löi veitsen pystyyn pöytään (tai mikä leikkuulauta siinä nyt olikaan), sillä tunsin tuon iskun oman lapaluuni paikkeilla. Se haamutuntemus viipyili selässä päiväkausia. Sama tapahtuu myös kirjoja lukiessa ja siksi dekkareiden ja kauhutarinoiden lukeminen on minulle vaikeaa. Mielikuvitus täydentää kuvauksen eläväksi ja kohta pakokauhu hiipii jo selkäpiitä pitkin. Siinä mielessä minulle pahimpia ovatkin nimenomaan esitykset, joissa asiat jätetään mielikuvituksen varaan, sillä silloin materiaalia on loputtomasti.

 

Kuitenkin tässä on huomattava se, että Palvelijasta poistuin, jos en nyt varsinaisesti hyvillä mielin, niin ainakin toivo paremmasta yhä tallella. Sen sijaan Tarpeettomat ihmiset jätti sisimpääni ammottavan toivottomuutta huokuvan haavan. Poistuessani teatterisalista tuona iltana kykenin näkemään ainoastaan sen loputtoman tyhjyyden, joka päähenkilön silmistä heijastui, sillä se oli täyttänyt mieleni. Enkä nyt siis kerro tätä kritisoidakseni esitystä, se oli mielestäni silloin ja on yhä edelleen onnistunut esitys vaikeasta aiheesta. Oman maailmankuvan järkkyminen on vain positiivinen asia, jos se saa ajattelemaan ja toimimaan. Kuitenkaan sitä ei voi tehdä liian usein ilman seurauksia tai ainakin on parempi omata omaani positiivisempi ja vahvempi mieli.

 

Totta lienee kuitenkin se, että on paljon helpompi käsitellä komedian sietämätöntä kepeyttä, kuin ihmisluonnon synkkyyttä ja väkivaltaisempaa puolta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö komediassakin voisi olla syvyyttä ja naurun takana myös surua sekä synkkyyttä. Se on kuitenkin helpompi hyväksyä tai sivuuttaa, koska se on paketoitu toivoon ja huumoriin.

”I think the saddest people always try their hardest to make people happy because they know what it’s like to feel absolutely worthless and they don’t want anyone else to feel like that.”

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑