Viime viikonlopulla koin pari todella antoisaa päivää draaman parissa. Tällä kertaa vuorossa oli siis draamakasvatuksen aineopintojen ohjaajantyön lähijakso, jossa työskentelyämme ohjasi Mika Terävä. On aivan käsittämättömän hienoa tajuta, miten monella eri tavalla ohjaamista voi lähestyä ja tässähän oli kuitenkin määrällisesti lopulta tosi pieni otos. Jokainen meistä yhdeksästä ohjasi eri kohtauksen yhdestä tarjolla olleesta näytelmästä ja jokaisella oli ihan eri lähestymistapa omaan ohjaukseensa. Oli sanatonta teatteria, tekstipainotteista lähestymistä hahmoanalyyseineen, valmiisiin asemointeihin, musiikkiin ja rekvisiittaan pohjautuvaa tapaa lähteä purkamaan kohtausta. Oma lähestymistapani oli vähän turhankin rento. Nimittäin tein niin, että valitsin viimeisellä mahdollisella hetkellä kohtauksen, jonka tulisin ohjaamaan, enkä laatinut kirjallista ohjaussuunnitelmaa. En ihan aidosti kirjoittanut riviäkään mitään ylös ohjaustani varten.

En tietenkään valinnut kohtausta noppaa heittämällä, vaan silmäilin toki molemmat näytelmät ja valitsin sen lyhyen skannauksen jälkeen potentiaalisimman vaihtoehdon. Perusteeni kohtauksen valinnassa olivat: 1. en ota kummankaan näytelmän ekaa kohtausta, jotta en joudu aloittamaan 2. sen pitää olla kahden hengen kohtaus 3. kohtauksessa pitää olla kohtuudella dialogia. Ensimmäinen peruste tulee ihan siitä, että olen usein pyrkinyt pääsemään tekemään asioita ekana, jotta en näe mitään mallia. Se on turvakeino, jolla suojaan itseäni ja helpotan omia paineitani. Jos olen nähnyt mallin, niin sen jälkeen alan vertailemaan ja löytämään ongelmia omasta suunnitelmastani. Nyt päätin, että jos semmonen tunne tulee, niin se saa tulla ja on aika viimein opetella käsittelemään se tunne. Toinen syy eli vaatimus kahden hengen kohtauksesta oli ihan vain sen vuoksi, että se fokusoi omaa tekemistä selkeämmin ja kukaan ei joudu odottelemaan sivussa omaa vuoroaan tulla lavalle, vaan kaikki muut voivat keskittyä katsomaan. Kolmas syy liittyi käytössä olleeseen rajattuun aikaan. Omalle ohjaamiselle oli varattu reilut puolituntia, joten pitkän dialogin lukeminen ja ohjaaminen olisi ihan tuskaa siinä ajassa. Niinpä valitsin Woyzeckista kohtauksen 10., missä Woyzeck ja Andres juttelevat.

Totesin ennen jaksoa, että mä en tee mitään kirjallista suunnitelmaa, koska yleensä se jää käyttämättä. Voin toki suunnitella asioita, mutta miksi, kun kuitenkin päätän menetelmät vasta tilanteessa. Se kirjallinen suunnitelma on enemmänkin turvaköysi minulle itselleni, jota ilman on välillä hyvä kokeilla elää. Kyllä minulla on itselläni oltava luottamus siihen, että minulla on kaikki tarvittava tieto, jotta pystyn rakentamaan ohjaukseni soveltaen jo oppimaani siinä ohjaus tilanteessa. Toki, jos olisi ollut ambitioita kokeilla jotain täysin vierasta ohjaustyyliä, niin sitten suunnitelma olisi ollut paikallaan. Ihan vaan siksi, että itselleen vieraammista menetelmistä ei ole vielä niin paljon sisäistä tietoa, että pystyisi vapaasti soveltamaan. Nyt päädyin omassa ohjauksessani luomaan yhdistelmän Meisner-tekniikan ja impron harjoitteista ja menetelmistä. Mikään käyttämistäni tekniikoista ei ollut sellainen, jota olisin aiemmin ohjannut. Olen kuitenkin itse ohjattavana kokeillut niitä tai jotain vastaavaa tekniikkaa ja sitä kautta on kehittynyt ymmärrys siitä, miten niitä voi ja kannattaa ohjata.

En oikeasti jännittänyt ollenkaan huonolla tapaa tätä jaksoa, vaan se oli sellaista levollista latausta siinä mielessä, että tästä tulee kiinnostavaa. Ihan yön ja päivän ero siis lähestymisessä tähän jaksoon ja prosessidraaman ohjaukseen, joka tuli vielä yöllä uniinkin.

Oma ohjaus

Oli tosiaan ihan hyvä, että en aloittanut, koska en ollut yhtään tajunnut, että suunnitelmaan pitäisi sisällyttää myös lämppäriharjoitteita. Ei käynyt edes mielessä moinen vaihtoehto, vaikka ohjeistuksessa oli mainittu jotain harjoitteiden suunnittelusta. Niinpä siinä illan aikana sitten poimin ryhmän yleisestä fiiliksestä ja jostain muistin loukoista pari tosi yksinkertaista lämppäriä. Ensinnäkin teetin vapaata liikettä musiikin tahtiin siksi, että olimme istuneet ja jutelleet paljon eli oltiin oltu aika staattisia. Toisekseen minulla oli särkenyt hartiaa koko illan, joten oli ihan fyysinen aito tarve päästä liikkeelle. Toisen lämppärin nappasin tammikuun Spolin työpajasta, kun hoksasin, että nyt olisi hyvä saa ihmiset vähän ulos päästään ja reagoimaan spontaanisti. Jos en itse tietäisi paremmin, niin epäilisin toiminnassani olleen suunnitelmallisuutta. Tietyllä tapaa toki olikin, koska rakennan automaattisesti yhteyksiä ja minulle on usein helpoin nähdä mikä harjoite mihinkin sopii vasta tilanteen aikana. Siksikin liian tarkka etukäteissuunnitelma on usein vaan haitaksi. Toisaalta esim. aiemmassa prosessidraamassa  tarkempi suunnittelu on tarpeen, koska työtavat ja niiden nimet ovat vieraampia. Nyt pysyttiin aika lailla omalla mukavuus- tai tuttuusalueellani, missä on helppo navigoida ilman karttaa.

Ihan hirveän syvälle ei Meisner-tekniikkaan lopulta upottu, vaan teetin enemmän improtyyppisiä harjoitteita, joilla haettiin rauhallista fokusta tekemiseen. Repetition gamesta tehtiin yksi pikaversio, jota en lopulta hirveästi siinä tilanteessa lähtenyt selittelemään. Sitten poimin myös Meisnerin ajatuksista sen ajatuksen dialogin opettelusta ilman tunteita ja valmiita reaktioita, mihin liittyen teetin useamman valmiin rytmityksen purkamiseen pyrkivän lukuharjoituksen tekstillä. Ensin ohjeistin vaan, että lukekaa ilman tunnetta tai reagointia ja puhukaan mahdollisimman monotonisesti. Se onnistuu joiltain eka yrittämällä ja muut lisäävät automaattisesti sävyjä lukemiseensa. Nyt oltiin jälkimmäisessä, joten seuraavaksi lähdin purkamaan tekstiä ohjaamalla heitä lukemaan pienen pätkän tekstistä tavaamalla. Tavaaminen on muuten vaikea ohjata suomeksi, koska se automaattinen tulkinta on usein tavuttaminen ei sanan tavaaminen kirjain kerrallaan tavaaminen. Sitä joutuu purkamaan ja selittelemään aika paljon. Toki olisin voinut vaan demonstroida asian, mutta päätin harjoitella sanallista ohjausta.

Sen jälkeen sitten tehtiin rytmin vaihto ja luettiin koko teksti mahdollisimman nopeasti läpi. Ohjeistin vaan lukemaan jokaisen repliikin niin nopeasti kuin ikinä pystyy. Tämän jälkeen olikin sitten mielestäni sopiva hetki kokeilla hidastamista. Ohjeistin sen jotenkin niin, että lukekaa oma dialoginne niin hitaasti kuin ikinä pystytte. Ajatuksena se, että on käytettävissään kaikki aika maailmassa, eikä ole kiire yhtään mihinkään. Edelleen myös se monotonisuuden vaatimus oli myös mukana eli että ei lisätä mitään tunnetta tekstiin. Se oli aivan maaginen versio. Ihan kylmät väreet meni, kun jokaiselle sanalla tuli aivan toisenlainen painoarvo ja merkitys. Vasta sen jälkeen kokeiltiin repetition gamen perusversiota, jossa toistetaan samaa havaintoon pohjautuvaa lausetta joka vuorolla. Siinäkin ajatuksena se, että ei pidä tehdä mitään, jos ei jokin toisessa ihmisessä tai sinussa itsessäsi saa sinua tekemään niin. Edelleen sen purkamista, että ei lisätä mitään ylimääräistä tai totuttua tapaa reagoida, vaan ollaan avoinna havainnoille ja vaikuttumiselle.

Sen jälkeen ihan mielenkiinnosta kokeilin kääntää näyttelijöiden asemia siten, että kun he olivat aiemmin istuneet vastakkain, niin nyt tuolit käännettiin hieman enemmän avoimiksi katsomoon päin. Ohjeistin tilanteen myös niin, että nyt saa reagoida, jos siltä tuntuu, mutta pyrkikää olemaan lisäämättä tunnetta, jos ei aidosti tunnu siltä. Voin kertoa, että siinä kohtaa ilmaisu isoni ihan järjettömästi, kun tietoisuus katsojista tuli mukaan. Alkoi sattua ja tapahtua, jolloin fokus ja se ihana intensiteetti katosi kohtauksesta. Se ei sinänsä ollut yllätys, että niin kävi, mutta se oli hirveän kiinnostavaa seurata. Ohjauksellisesti vähän pöyhin sitten kohtauksen jälkeen joitain selkeimpiä kohtia, missä reagoitiin tosi isosti johonkin asiaan. Lähinnä vaan yritin nostaa esiin ajatuksen siitä, että oliko kyseessä aito reaktio siihen mitä toinen sanoi tai teki vai oliko kyseessä näytteleminen. Eli reagoiko siksi, että oikeasti tuntui siltä vai siksi että tuntui että pitäisi reagoida niin. Se on vaikea ero selittää, mutta se on hemmetin tärkeä omakohtaisesti havaita. Miksi nousit seisomaan siinä kohtaa? En lähtenyt siinä näyttelijöiden vastauksia sen kummemmin arvottamaan, vaan hyväksyin sen heidän oman arvionsa. Lopuksi teetin vielä ihan demon vuoksi yhden läpimenon niin, että näyttelijät istuivat taas vastakkain ja ohjeistus oli olla monotoninen ja reagoida vain jos aidosti siltä tuntuu. Ero oli kuin yöllä ja päivällä näiden kahden version välillä. Jälkimmäisessä palattiin taas pieneen ilmaisuun.

Se mikä itselläni jäi selittämättä ja minkä kyllä tunnistin tekemisen aikana, oli se että mikä lähestymistapani tulee olemaan. Eli en selittänyt, että nyt ei tarvitse tietää mitään hahmoista. Ei tarvitse rakentaa mitään roolia tai roolin kaarta. Koska en sitä selittänyt, että nyt tutkitaan vain aitoa reagointia, niin tapani puhua sekoitti näyttelijöitä. Ei ollut aina selvää ollaanko tässä roolissa vai omana itsenään. Sehän ei olekaan selvää, koska tavallaan ollaan samaan aikaan sekä roolissa että omana itsenä. Rooli rakentuu siitä aidosta vuorovaikutuksesta valmiin dialogin kautta ja rooli on jatkuvassa virtauksen tilassa. Siinä on paljon näyttelijää itseään, mutta se ei ole näyttelijä itse, vaan kuvitteellinen henkilö, jonka elämää näyttelijä hetken aikaa elää. Se ajatus tässä taustalla on tosi vaikea avata puolessa tunnissa. Se on kuitenkin osin samaa kuin improssa, missä on oltava avoinna havaitsemaan ja vaikuttumaan. Päästettävä irti tietoisesta kontrollista ja annettava asioiden vaan tapahtua niin kuin ne tapahtuvat. Se on pelottavaa, koska ei ole mitään roolin suojaa, mutta parhaimmillaan se on tosi vapauttavaa. Silloin kun fokus on siinä tekemisessä, olemisessa ja toisessa ihmisessä, niin ei ole aikaa mietiskellä, mikä minun roolini on. Sitä vaan on ja reagoi, mikä on minusta hemmetin paljon kiinnostavampaa seurattavaa kuin esim. valmiiksi opeteltu teatteri-itku ennalta määrätyssä kohdassa. Mutta onhan tämä hemmetin pelottava ja vaikea lähestymistapa, koska on oltava avoimessa kontaktissa tai muuten koko näytelmän korttitalo sortuu.

Totta kai ilmaisullisesti ei tarvitse esittää itseään, vaan roolihahmo voi olla esim. korkeampaa statusta, hän voi puhua eri tavalla, hän liikkuu tietyllä tapaa tai hänellä on joku fyysinen rajoite, mitä nyt ikinä haluaa hahmossa ilmaista. Kuitenkin lähtökohtana on aito reagointi tilanteessa. Lavasteet, puvustukset ja hahmon fyysinen olemus saavat olla mahtipontisia tai liioiteltuja. Reaktiotkin voivat olla liioiteltuja, jos tyylilaji niin vaatii, mutta fokus on kuitenkin läsnäolossa ja avoimessa kontaktissa itseensä sekä toisiin ihmisiin ja yleisöön. Kukaan ei rakenna rooliaan yksin jossain kammiossa, vaan se rakentuu vuorovaikutuksessa. Se avoin vuorovaikutus ja läsnä olo ovat ne jutut, mitkä minua vetävät minua Meisner-tekniikan ja improvisaation pariin. Miten voi samaan aikaan näytellä ja olla näyttelemättä. Hmm. Olisi kyllä todella kiinnostavaa kokeilla joskus ohjata kokonainen näytelmä tämän tyyppisillä menetelmillä. Voisi olla melkoinen vääntö edessä varsinkin, jos mukana on kokeneempia harrastajanäyttelijöitä. Kyllähän tuossakin pienessä hetkessä päästiin käsiksi aika perussolmukohtiin. Ne eivät minulle tuota ongelmia, mutta tunnistan, että oman logiikkani avaaminen on vielä vähän haastavaa, koska en aina muista että tämä ei ole se yleisin tapa ajatella näistä asioista.

Toisten ohjattavana

Jokaisessa ohjauksessa osa ryhmästä tai vaikka kaikki, kohtauksesta riippuen, pääsivät esittämään rooleja vapaaehtoisuusperiaatteella. Itse pyrin olemaan mitenkään etukäteen valikoimatta mihin ohjauksiin menen vapaaehtoisena mukaan, vaan olin päättänyt antaa sattuman päättää. Toki, jos havaitsin arastelua muussa ryhmässä, niin saatoin sitten napata jonkun roolin tai tarjoutua ensimmäisenä vapaaehtoiseksi, ihan vaan sen kertaisen ohjaajan jännityksen helpottamiseksi. Tiedän, että se on turhauttavaa pyytää vapaaehtoisia ja odotella turhaan, jos kukaan ei tosi pitkältä tuntuvaan aikaan reagoi mitenkään. Sinänsä minulle olisi ollut ihan ok olla vaikka kaikissa mukana. Vähän toki välttelin pitkiä kohtauksia, jossa on paljon dialogia, koska sen särkevän hartian kanssa oli oikeasti vähän tukala välillä keskittyä älyllistä kautta kohtaukseen. Lopulta sattuma johdattikin minut melko puhtaasti fyysisiin rooleihin.

Yhden viikonlopun aikana kokeilin seuraavia rooleja (ei välttämättä oikeassa järjestyksessä):

Woyzeck

• Woyzeck (vähän dialogia, paljon fyysistä toimintaa ja tunnetta)
• Rykmentin rumpali (liikettä ja tunnetta, ei puhetta)

Liisa Ihmemaassa

• Joukkokohtauksen yksi kissa (paljon koreografioitua liikettä, vähän dialogia)
• Valkoinen Kani (vähän juputusta, paljon edestakaisin juoksentelua)
• Kyyhky (ihan julmetusti lintumaista riehakkuutta, säntäilyä ja ääntelyä, vähän dialogia)

Eli useita tosi fyysisiä hahmoja. Vähän naurattikin, kun piti merkata hetki lauantaipäivän jälkeen ja tajusin juuri esittäneeni kaksi tosi fyysistä eläinhahmoa. Siis mä inhoan eläinhahmojen näyttelemistä, koska se on mukavuusalueeni ulkopuolella. Nyt tajusin kaakattaneeni menemään ihan mitään ajattelematta, eikä se tuntunut vaivaannuttavalta. En mä ollu keskittynyt itseeni, vaan lähdin mukaan siihen intoon ja hullutteluun, mitä yhdessä tehtiin kolmen muun lintuhahmon kanssa. Se olisi ollut vaivaannuttavaa, jos olisi pitänyt pohtia roolia ja etsiä kyyhkyn kyyhkymäisyyttä jotenkin älyllisesti. Fyysisen toiminnan kautta se taas tuntui ihan hemmetin luontevalta. Se on käynyt itselleni selkeäksi, että kun saan fokuksen pois itsestäni ja voin keskittyä tekemiseen, niin se nolous ja itsekriittisyys vaimenee. Pystyy tekemään asioita miettimättä ”Miltähän tämä nyt näyttää? Oonks mä ihan tyhmän näkönen, kun mä teen näin?”. Se näyttää varmasti sata kertaa paremmalta näin, kuin jos itsetietoisesti ja varovaisesti koettaisin tarkastella mitenköhän tässä nyt olisi hyvä olla. Ei mietitä, vaan tehdään on aika toimiva ratkaisu minulle. Tosin tunnistan myös sen, että koska tämä tuntuu luontevalta, niin sittenhän se älyllinen lähestymistapa on se, mitä pitäisi harjoitella.

Valkoinen Kani oli yksi lemppareistani, koska siihen rakentui ihan ihmeellinen metataso omaan tekemiseen. Aiemmin oli puhuttu siitä, että usein ne joilla on paljon dialogia muistaa sen helposti ja se on sitten se yksi, jolla on yksi repliikki, joka ei koskaan muista sitä. Valkoisella Kanilla ei ollut valmiita repliikkejä, vaan vapaasti sai juostessa jupista. Oli määritelty fyysinen toiminta eli juokse tuonne, takaisin ja vielä kerran tuonne. Sitten oli vihellykset ja kurkkaus sekä jalkojen tömistely. Mä olin niin se tyyppi, jolla on yks tehtävä ja se epäonnistuu kaikessa. En yrittänyt sitä ja siksi se oli niin hauskaa kun se tapahtui ja kurssin ohjaaja oli sen myös huomannut. Kohtauksen viimeisen läpimenon ollessa käynnissä onnistuin eka kaatamaan kurssin vetäjän termarin, jonka yritin vaivihkaa siirtää pois lava-alueen reunalta. Ei ollut äänetön se kaatuminen, mikä huvitti itseäni valtavasti. Sitten tajusin asettuneeni väärään aloitusasemaan ja ”vaivihkaa” yritin sopivassa kohtaa luikkia oikeaan paikkaan. Sitten juostessa tajusin olevani tosi huonossa asennossa ja meinasin kaatua kahteen eri otteeseen. Toisella kertaa se horjahdus yhdistyi siihen, että mun piti pysähtyä lavalla ja katsella Liisaa hänen selkänsä takana. Ei meinnanu jarrut toimia yhtään. Lopuksi vihellys, jonka toistamisessa olin harjoitteluvaiheessa epäonnistunut täysin onnistui, mutta olin semmosessa asennossa piilopaikassani, etten pystynyt tömistelemään oikeassa kohtaa, enkä kyllä sitä muistanutkaan. Eli sitten kohtauksen ohjaaja huusi ohjeen ja kuului ”Ai niin” ja sitten rummutin käsillä lattiaa. Se oli ihan äärettömän upea tulkinta täysin tahtomattaan koheltavasta tosi pienen sivuroolin esittäjästä. Tämä metataso ei jäänyt minulta arvostamatta. Siinä käy justiinsa näin, kun yrittää tehdä tosi sulavasti ja sitten kaikki vaan menee pieleen.

Vapaus tehdä ja kokeilla

Se ehkä mikä tästä viikonlopun fyysisyydestä täytyy sanoa on, että se luontevuus ei ole aina ollut näin päin. Perusopintojen aikaan todellakin karttelin fyysisiä rooleja ja koetin analysoida ja järkeillä hahmoja. Se fyysisen ilmaisun vapauttava vaikutus on kehittynyt vähin eri ja olen myös tietoisesti siedättänyt itseäni tähän suuntaa. Siksi se on oikeastaan tosi hieno juttu, että se tuntuu nykyään luontevalta lähestymistavalta, koska ei se aina ole ollut luontevaa. Olin pitkään tosi lukossa kehossani ja arkailin ylipäätään tehdä mitään kovin fyysistä tai näyttävää lavalla. Oli tosi ihanaa ja vapauttavaa olla tälläkin kurssilla sellaisessa ohjauksessa, missä pääsi tekemään tosi paljon melko vapaata ja päätöntäkin liikettä lavalla.

Se on kuitenkin todettava, että minulle itselleni on edelleen vähän arvoitus, miksi ylipäätään päädyn tekemään fyysisiä hahmoja ja miksi se on niin luontevaa. Jos ajattelen asiaa ihan ulkoisen habituksen perusteella, niin en mä olettaisi itseäni katsomalla, että tuolle tyypille kannattaa antaa ylipäätään fyysisiä rooleja. En mä näytä ulkoisesti siltä, että jaksaisin juosta juuri kahta metriä pidemmälle. Siinähän se harha myös itselleni päin kuitenkin piilee, että mä en ilmennä sitä, minkä kuitenkin tiedän kehollisesti olevan totta. Aidosti pystyn moniin asioihin, mitä ei ulkoisesta olemuksesta voisi päätellä. Joskus tosin en pysty ja häslään ihan normaaleissakin asioissa aivan älyttömästi. Siinä on järkyttävä vaihtelu. Siinä on se missä harjoittelu näkyy, koska harjoittelemalla voisi tasata tuota taso vaihtelua. Nyt mennään luontaisella variaatiolla ja se on aika rajua välillä. Esim. yhdessä näytelmässä, jossa minun piti kaatua tönäistäessä, se ero voi olla merkittävä. Kaatuminen on simppeliä ja pääosin pystyin siihen rennosti, ilman ongelmia. Kuitenkin yhdessä näytöksessä loukkasin itseäni hieman, koska olin tönäisyn kohdalla hieman epätasapainoisessa asennossa. Tällöin toisen tönäisy osui olkapään takaosaan, etuosan sijaan ja kaaduin käsi edellä kyljelleni, enkä taaksepäin niin kuin oli harjoiteltu. Sinänsä toki parempi loukata käsi kuin iskeä pää kivilattiaan.

Tällä kurssilla minusta oli todella mukava olla kaikkien ohjauksessa. Koko ajan oli se fiilis, että tehdään tätä positiivisessa hengessä yhdessä ja kokeillaan mitä tapahtuu. Ehkä ihan ekassa kohtauksessa, missä olin näyttelijänä mukana jouduin hieman hillitsemään sisäistä ohjaajaani. Lähinnä se liittyi oman hahmoni asemointiin ja liikkeiden suuntaan. Tajusin, että jos teen ohjatulla tavalla, niin olen tosi paljon selkä yleisöön päin ja sehän ei yleensä ole se toivottu ratkaisu lavalla ollessa. Ei varsinkaan, jos ilmeillä on jotain merkitystä. Totta kai se voi toimia tehokeinona, että ei näytetä kasvoja ollenkaan, mutta se ero on se, että se on tietoinen valinta. Eikä siinäkään sinänsä mitään ongelmaa varsinaisesti ollut, mutta toki yritin vähän vihjata siihen suuntaan, että nyt suuri osa näyttämön tapahtumista ei avaudu yleisöön päin. Siitä myös purkukeskustelussa keskusteltiin ja toin myös esille sen, että vähän hillitsin itseäni näyttelijänä, etten ohjaa sisältäpäin liikaa, vaan annan kohtauksen ohjaajan kokeilla itse.

Se on mun mielestä tosi tärkeää, että jokainen saa kokeilla ja kehittää omaa ohjaajuuttaan. Toki näyttelijöitäkin on erilaisia, joten ihan hyvä tutustua siihen, että välillä saattaa tulla tosi tarkkoja ja laajoja huomioita myös näyttämön puolelta. Otin kuitenkin omalta osaltani sen kontrollista luopumisen harjoitteluna myös. Muotoilin asian kysymykseksi eli miten minun halutaan toimivan ja ilmaisin myös sen, että näin ollen olen paljon selin yleisöön. Sen jälkeen voisin toki itse esittää ratkaisua, mutta voin myös antaa sen ohjaajan käsiin, koska hän näkee tilanteen yleisöstä käsin. Valta ja vastuu ajatus toimii molempiin suuntiin. Näyttelijänä minulla on valtaa ja vastuuta siitä, että ilmaisen huoleni. Kokonaiskuvan rakentuminen kuitenkin, tilanteesta riippuen, on ohjaajan vallan ja vastuun alainen kysymys. Koin voivani asioihin tilanteessa vaikuttaa, vaikka en valmista ratkaisua tarjoillutkaan. Tämä oli vain demo, joten ei kohtauksen asemointeineen tarvinnut tulla valmiiksi. Ajatuksenani oli, että nyt kokeillaan näin ja voidaan miettiä asiaa vielä myöhemmin. Tosin tässä tapauksessa ei mietitä, koska näytelmää ei esityskuntoon valmisteta, mutta siis sisäisenä logiikkana se ohjasi toimintaani.

Se oli kans hyvä tajuta, että miten eri tavoin asiaa voi lähestyä. Joillain on valmis visio ja selkeänä mielessä, mihin suuntaan haluaa asioita viedä. Se voi olla tosi hyvä ja toimiva tapa, koska sitten näyttelijälle jää vain se vastuu omasta roolista. Jokainen tällä kurssilla kuitenkin tarkkojen raamienkin sisälle jätti vapautta näyttelijöille eli rajat tukevat ja mahdollistavat ilmaisullisiin valintoihin keskittymisen. Esim. joku antoi tunnetilan, mutta ei sanonut miten sitä pitäisi ilmentää tai miten voimakkaasti sen pitää näkyä. Siinä on se näyttelijän vapaus tulkita se ohje ja toimia sen mukaan. Toisella taas oli mielessä se muoto miten haluaa lavalla tapahtuvan liikkeen toimivan ja sitten sen sisällä oli tilaa myös näyttelijöiden ehdotuksille ja ilmaisun vapaudelle. Joku tarjosi musiikkia lähtökohdaksi tilanteen kehittämiselle ja joku liikettä. Vapautta oli riittävästi, eikä missään kohtaa tuntunut ohjattavana, että nyt mä en tajua mitä mun pitäis tehdä. Ohjaus oli siis joka kohdassa riittävää ja toisaalta se ei rajoittanut liikaa. Ihan mieluusti menisin uudelleen kenen tahansa ryhmäläisen ohjattavaksi.

Oman ohjaajuuden kehittyminen

Sen ehkä mainitsen vielä lopuksi omasta ohjauksestani, että termi jämäkkä tuntuu toistuvan palautteissa. Siinä mielessä, että se yhdistyy yleensä ajatuksellisesti matalan statuksen ilmaisullisiin valintoihin, joita ohjatessani käytän. Nytkin tajuan, että olin parityöskentelyä näyttämöllä ohjatessani koko ajan polvillaan siinä näyttelijöiden takana tai edessä (yleisön suunnasta katsottuna). Samoin lämppäreitä ohjatessa, ihan sanallisesti tuli tuotettua semmosta pehmentävää puhetta. Sitten se tuntuu heijastuvan palautteisiin, että ihmiset kokevat tarpeelliseksi perustella sen huomionsa matalasta statusilmaisustani. Kun mainitaan semmonen epävarmuudeksi tulkittavissa oleva ohjauspuheen käyttö, niin sitä täydennetään käsitteellä jämäkkä. Se on minusta kiinnostavaa, että ihmiset kokevat sen täydennysosan kommenttiinsa tarpeelliseksi.

En itse ohjaajana pidä matalan statusilmaisun keinoja mitenkään ohjaajan vastuuta ja toisaalta myöskään valtaa vähentävinä asioina. Ei, se on sen ymmärtämistä, että minulla on jo ohjaajana asemastani johtuen valtaa halusin tai en, eikä minun tarvitse sen kummemmin korostaa sitä. On minun valintani milloin ja miten sitä valtaa käytän. Ei mulle ole ongelma nostaa statusilmaisuni tasoa, mutta toisaalta en myöskään tee sitä, jos ei ole tarpeen. Mieluummin luon omaa tasoa laskemalla turvallisuutta ja rentoutta ryhmään. Tässäkin voi mennä toiseen ääripäähän ja kieltäytyä ohjaajan vallasta kokonaan. Sitä en tekisi, vaan valitsen mieluummin ne hetket milloin näen tarpeelliseksi ohjata ja milloin ohjaustani ei oikeastaan tarvita, vaan ryhmä pärjää ilmankin. Se on tasapainoilua, mutta en koe sitä enää nykyään erityisen haastavaksi, koska luotan siihen että joko itse huomaan ne hetket tai sitten jos en huomaa, niin se tulee ilmi viimeistään purkukeskustelussa.

Huomaan ihmisenä ja ohjaajana olevani nykyään siinä pisteessä, että en koe tarvetta enää puolustella itselleni tai muille sitä miksi toimin näin. Toimin näin, koska haluan ja pidän sitä tuntemistani tavoista toimivimpana omalle persoonalleni. En rupea esittämään ohjaajana mitään, vaan teen sitä sillä tyylillä, millaisella toivoisin itseäni ja ketä tahansa ohjattavan. Se on mun mielestä ihan riittävä lähtökohta. Toki omaa ohjausta voi aina kehittää ohjausviestintää selkeyttämällä ja uusia tapoja opettelemalla, mutta tuo hönöytymiseni matalan statusilmaisun kautta on minulle se luontevin tapa olla ohjaaja ja ihminen ylipäätään. Olen kokeillut muitakin vaihtoehtoja, mutta koen että tämän tyyppisellä ohjaustavalla saadaan yleensä monien ihmisten kanssa tosi hyvää jälkeä aikaan. Muutenkin koska lähestymistapani näyttelemiseen tähtää avoimeen ja aitoon vuorovaikutukseen kuvitelluissa olosuhteissa, niin se edellyttää arvostavaa, ihmistä kunnioittavaa ja tukevaa ohjaustapaa. Se edellyttää sen, että myös minä ohjaajana olen avoin ja valmis vaikuttumaan, enkä vain vaikuttamaan.

Juu, voin ja olen positiivisessa hengessä jämäkkä, niissä kohdin kun se on tarpeen. Niissä kohdin missä se ei ole tarpeen, niin niissä voin olla ihan vaan oma hönö itseni. Se on ollut tosi vapauttavaa tajuta, että se riittää ja on usein jopa ihan hyväksi koettu asia. Ohjaajana koen vastuuni olevan suurin työskentelyn positiivisen ilmapiirin ja raamien luomisessa. Se mitä niiden raamien sisällä tapahtuu on taas näyttelijöiden prosessi, jota fasilitoin parhaan kykyni mukaan. Ei mulla ole valmiita vastauksia tai valmiita ratkaisuja. Tunnistan ilmiöitä ja esteitä, joihin pyrin parhaan kykyni mukaan tarjoamaan työkaluja ja keinoja päästä eteenpäin. Se on se mitä minä ohjaajana pöytään tuon:  jämäkkää hönöyttä.