Toiminta ja tunne -kurssi (osa 2)

Kuten jo edellisessä tätä, Sami Henrik Haapalan ohjaamaa Toiminta ja tunne -kurssia, käsittelevässä tekstissä pohdin, niin Meisner-tekniikan toistoharjoitus tarjoaa kiinnostavan peilin itseensä ja toiseen. Saa luvan kanssa katsoa tarkemmin, kuin yleensä toista ihmistä voi katsoa. Itsehän olen tosiaan melkoinen tuijottelija, joten se sopii minulle vallan mainiosti. On ollut kiinnostavaa vuosien varrella tajuta se, että katsomalla keskittyneesti toista silmiin voi oikeastaan havaita paljon enemmän, kuin mitä muuten huomaisi. Tarkka keskittymiskohta katseelle vapauttaa myös ääreisnäön ja laajemman hahmottamisen. Ei tarvitse katsoa alaspäin huomatakseen, että toinen liikutti käsiään, koska se kaikki tapahtuu näkökentässä. Toisaalta sen päätöksen hetken, milloin toinen päättää liikuttaa jotain osaa kehostaan näkee myös silmistä, jos siis kyseessä on tietoinen liike. Kun herkistyy katsomaan, voi nähdä sen liikkeen jo ennen kuin se tapahtuu, sillä impulssi ja päätös liikuttaa käsiä on tapahtunut jo ennen kuin kädet liikkuvat. Toki se liike näkyy usein muussakin kehossa, mutta vaikka sitä ei ehkä alussa tajua, niin silmät paljastavat tosi paljon kehollisia viestejä. On tosi ihanaa, kun saa  luvan katsoa, koska usein sitä on niin tietoinen siitä, että tuijottaa ja päätyy purkamaan katsekontaktia. Silloin ei pysty tuon tyyppistä rauhallista havainnointia tekemään toisesta tekemään. Mikä on sääli, mutta ymmärrän kyllä että arkielämässä voisi olla monella tapaa aika kuumottavaa, jos toinen katsoisi herkeämättä silmiin. Toisaalta sitä varten sitten on tämän tyyppiset, että saa tehdä ja kokeilla sellaisia juttuja, mitä ei arjessa voi tehdä.

Kun perustoistoharjoitteessa siirrytään pelkistä havainnoista tulkintoihin, niin päästään hetkittäin jo aika syvälle tarinankerrontaan, vaikka se nyt ei sinänsä ole se pointti. Tulkinnan tekeminen on aina jonkinlainen riski ja se voi johtaa tilanteiden eskaloitumiseen arjessa ja lavalla. Se johtaa tunteisiini, koska jos tehdään tulkintoja, niin se vaikuttaa eri tavalla, kuin jos joku toteaa ”sinulla on vaaleat hiukset”. En laskenut, mutta kuulin pariltani melkoisen monta kertaa tulkinnan ”sinulla on ovela ilme”, mikä oli ihan totta. Se, että toinen teki jotenkin ihan metsään menevän tunnetason arvion ilmeeni ja olemukseni perusteella huvitti minua ja se ruokkii tietynlaista pientä ilkikurista pirua sisälläni. Tulee sellainen ”ai olen vihainen vai” -tyyppinen reaktio ja se on ilme, minkä tunnistan kasvoillani, koska se on aktiivista lihastyötä vaativa ilme. Murjottaminen ja alakulo, eivät sinänsä vaadi niin paljon työtä, mutta ilo ja oveluuskin vaativat kasvojen lihasten aktivointia. Tunnistan ilmeen toki myös siksi, että siinä on tietynlainen tunne, joka sen aktivoi ja se on osin tietoinen, mutta ei sillä tasolla, että miettisin vain itseäni, vaan olen edelleen reaktiivinen. Se on kuitenkin sellainen ilme, mikä ei kaikissa tilanteissa ole mahdollinen, vaan voidakseni olla hieman pirullinen, pitää olla jonkin verran luottamusta siihen toiseen ihmiseen. En minä uskalla olla ilkikurinen kaikkien kanssa. Osa ihmisistä jäykistää omaa ilmaisuani, mutta tässä kohtaa tajusin, että oltiin päästy jo parissa päivässä tosi rentoon flow’hun ajoittain.

Ei se toistoharjoite silti mitään 24/7 ilotulitusta ollut, koska siihen jaksaako keskittyä toiseen täysillä joka sekunti vaikuttaa tosi monet asiat. Huomasin monessa kohtaa sen, että oma tai parin fokus karkailee, jolloin siitä toistamisesta tulee mekaanista ja ihan tosi tylsää. Yritin kuitenkin vastustaa sitä luontaista halua pakottaa jotain tapahtumaan, vain koska on tylsää. Ei, kun nyt sitten toistetaan, kunnes jokin pakottaa toimimaan. Joissain kohdissa se oma tympiintyminen mekaanisuuteen purkautui ilmaisuna: ”sinä olet robotti / sinua tympii”. Se kuulostaa ehkä vähän hölmöltä tulkinnalta, mutta siinä hetkessä oli ihan totta, koska itselle tulee se tunne, että toinen on vain puhuva kuori, joka toistaa automaattisesti kaiken mitä sanot. Kontakti katoaa ja siitä tulee mekaanista ja tunnetasolla tyhjää jankkaamista. Se ei sinänsä ole ongelma, että niin tapahtuu. Se on ihan ok, koska sitä tapahtuu. Se vain kertoo siitä mm. siitä että havainnointi todennäköisesti unohtuu ja oma huomio on jossain muualla. Koska, jos ihan rehellisiä ollaan, niin monia sellaisia havaintoja, joita olisi voinut käyttää jäi käyttämättä. Sen sijaan, että olisi käyttänyt sitä mitä hetkessä oli, valitsi toistaa vähän liian kauan jotain havaintoa, joka ei enää oikeastaan pätenyt. Siksi onkin tärkeää huomata, että havainnot ja tulkinnat pitäisi ilmaista preesensissä, kuten Sami muisti muistuttaa. Ei voi havainnoida jotain, mikä jo tapahtui, sillä se hetki on jo mennyt, vaan pitäisi olla siinä juuri käsillä olevassa hetkessä. Ei tarvitse keksiä mitään, mutta jos tekee huomion siitä, että toinen nauraa ja toinen lopettaa nauramisen, niin sen havainnon pitäisi muuttua, koska se ei ole enää todenmukainen muuttuneessa tilanteessa. Ihan vähän imperfektiä sallittiin, mutta pääpaino oli nykyhetken havainnoinnissa.

Itsenäinen toiminto ja toisto

Toistoharjoitteesta seuraava vaihe, mitä tällä kurssilla kokeiltiin, oli itsenäinen toiminta. Tässä siis perustoisto pysyy koko ajan käynnissä ja sitä tulee tilanteeseen dialogi. Muutoin mennään kohtausmuotoisempaan toimintaan siinä mielessä, että osa ryhmästä on katsojina. Toinen parista jää alussa huoneeseen ja hänellä on tehtävä, joka on riittävän haastava (mielellään vähän liian haastava, kuin liian helppo), jotta hänen keskittymisensä pysyy siinä tehtävässä sen harjoitteen keston ajan. Toki, jos tehtävä tulee suoritettua, niin sitten harjoite päättyy, eikä siinä ole mitään sen ihmeempää, mutta ei kannata asettaa liian helppoa tehtävää itselleen tahallaan. Tällä kurssilla, toisin kuin aiemmilla, joilla olen ollut, itsenäistä tehtävää ei valittu itse. Kaikilla oli sama tehtävä eli korttitalon rakentaminen 8 minuutin aikana. Tätä kokeiltiin ensin yksin ja sitten parin kanssa omassa rauhassa, ennen kuin siirryttiin muun ryhmän eteen pari kerrallaan tekemään samaa kohtausmuotoisena tekniikkana, mutta siis mitään kohtausta ei ole tarkoituskaan luoda. Kun tätä tehtiin koko ryhmän edessä, niin tehtävään lisättiin vähän panoksia. Sen lisäksi, että korttitaloa rakentavalla on se oma tavoite, montako kerrosta hän aikoo kahdeksassa minuuttissa rakentaa, on taustalla myös joku syy miksi hän niin tekee. Toinen parista, joka koputtaa oveen ja tulee sisällä tilanteeseen haluaa jostain syystä tämän korttitalon rakentajan poistuvan huoneesta. Jokainen kävi ennen omaa harjoitettaan pienen keskustelun Samin kanssa siitä, mikä hänen syynsä tässä kohtauksensa on saada korttitalo rakennettua tai toinen poistumaan huoneesta. Ensimmäisellä kierroksella syyt olivat melko arkisia, eivätkä erityisen dramaattisia. Joku pieni motivaatio, mutta ei mitään kuoleman vakavaa tapahtuisi, jos epäonnistuu.

Panokset toki viikon edetessä kasvoivat, joten loppupään versioissa alkoi jo olla oikeasti dramaattisia ja merkityksellisiä syitä siihen, miksi toimii, kuten toimii. On tavoite ja syy toimia, mikä mahdollistaa aktiivisen erilaisten strategioiden kokeilun. Aloitin itse siinä asemassa, että rakensin korttitaloa, kun panokset olivat vielä maltilliset. En toki saanut sitä taloa rakennettua, mutta fokus oli lähes koko ajan siinä tekemisessä. Huomasin kyllä muutamassa kohdassa, että toistoon tullut katko tai joku tottumus katkaisivat keskittymiseni. Sinänsä mitään vaatimusta katsekontaktista ei ole harjoitteessa, mutta pitää olla, kuten Sami sen ilmaisi ”100 % keskittynyt tehtävään ja 100 % toistoon”. Tämä matemaattisesti hyvin haastava yhtälö tarkoittaa sitä, että kumpikaan puoli ei saa tippua, vaan pitää puskea tehtävää ja samalla koko ajan myös jatkaa sitä toistoharjoitetta. Ei se vaarallista ole, jos välillä tippuu, koska nyt vasta treenataan sitä, mutta kyllähän sen eron huomasi. Jännite tai flow tilanteessa katosi saman tien, jos jompi kumpi unohtui. Jos rupesi keskittymään liikaa toistoon ja toiseen ihmiseen, niin unohti sen tehtävän, jonka piti kuitenkin riittävän tärkeä, että se olisi saatava suoritettua. Jos taas keskittyi pelkästään tehtäväänsä, niin yhteys parin välillä katoaa ja kohtauksen jännite lässähtää. Siitä tulee tyhjää replikointia tai jollain tapaa tyhjää epävarmaa hiljaisuutta. Hiljaisuudessa sinänsä ei ole mitään vikaa, siinä kuitenkin on ero johtuuko hiljaisuus jostain siinä tilanteessa vai onko se tyhjää tilaa repliikkien välillä, jossa epätoivoisesti tietoisesti pohditaan, mitä seuraavaksi pitäisi sanoa tai tehdä. Se tietoisuus on se ero. Jos tietoisesti pohdit, mitä tehdä tai sanoa seuraavaksi, olet kääntynyt sisäänpäin, vaikka harjoituksen pointti on nimenomaan kääntyä ulospäin ja kohti toista ihmistä. Keskittää kaikki huomio toiseen ja samalla tehtäväänsä. Vaikeaa ja kuormittavaa, mutta harjaantumisen myötä mahdollista. No matemaattisesti se jäänee mahdottomaksi, mutta ajatuksen ydin on lavalla toteutettavissa.

Sehän on juuri sitä, mitä näyttelijät tekevät. Teksti on yksi kerros ja sen alla on paljon muuta. Jos ei olisi, niin sehän riittäisi kun vaan luettelee repliikit ulkomuistista ääneen ja odottelee suosionosoituksia. Osa siitä mitä lavalla tekee voi olla jollain tasolla tietoista toimintaa, mutta suuri osa on harjaantumisen myötä automatisoitunutta ja osa on sellaista, mitä ei voi oikeastaan edes tietoisen toiminnan kautta tavoittaa. Ei voi tietoisesti käskeä itseään näkemään, vaan nähdäkseen on poistuttava omien ajatustensa tietoisesta kontrollista ja keskityttävä toiseen. Ei itseään myöskään voi tietoisesti pakottaa tuntemaan tai voihan sitä esittää iloista, mutta se jää helposti pintatasolle, jolloin se on vain ilon ulkoisten merkkien hyödyntämistä. Ei siinä sitä tunnetta aidosti ole mukana. Siksi kavahdan vähän niitä ”fake it until you make it” mantraa toistelevia opettajia, jotka eivät tarjoa mitään edellytyksiä löytää tietä sen aidon tunteen herättämiseen sisältäpäin, vaan opettavat luomaan ulospäin vakuuttavan näköisen illuusion tunteesta. Voin minä hymyillä, vaikka sata vuotta peililleni tuntematta itseäni yhtään iloisemmaksi, jos se pelkäksi mekaaniseksi hymyn tuottamiseksi, enkä ymmärrä miten saada ilo leviämään mieleeni ja sisimpääni. Tästä nyt ei tällä kurssilla juurikaan puhuttu, vaikka sitä tehtiin, mutta Meisner-tekniikassa on myös se ajatus valmistautumisesta. Siitä, että lavalle ei saa tulla tyhjänä. Kun astut ovesta sisään, niin sinä tulet jostain ja sinulle on joku tunne. Se valmistautuminen kantaa yli ensimmäisen hetken tarjoamalla sen tunteen ja energian, jolla tulee tilanteeseen ja sen jälkeen kaikki on kontaktia ja sitä, mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu. Jotta ei olisi tarpeeksi helppoa, niin hetkessä on aina läsnä kontakti ja reagointi toiseen ihmiseen, mutta siellä on myös hahmon tahdonsuunta ja tavoite sekä strategiat, joilla tavoitteeseen pyritään, siinä kohtauksessa tai koko näytelmässä. Mutta ei mennä tähän sen syvemmälle, koska tässä on niin paljon kerroksia, etten ole vielä niistä hahmottanut varmasti kuin murto-osan. Jätetään näyttelijäntyöllisten aspektien syvempi ruodinta tulevaisuuden minän tehtäväksi. Ehkä silloin tiedän enemmän.

Korttitalot sortuvat

Itsenäisen toiminnon ja toiston yhdistävää kohtausmuotoista harjoitetta tehtiin kaksi kierrosta eli kumpikin parista pääsi kokeilemaan kumpaakin roolia. Itse olin sitten se, joka tulee tilanteeseen oven ulkopuolelta, kun panoksia ruvettiin nostamaan. Tässä versiossa siis kummankin piti miettiä vähän merkittävämpi, jollain tapaa henkilökohtaisesti koskettava, syy omalle toiminnalleen. Nyt sai siis olla vähän dramaattisempi sen suhteen, miksi haluan sen korttitaloaan rakentelevan tyypin poistuvan huoneesta. Nyt kuitenkin huomiona se, että dramaattisuus ei tarkoita tässä mitään sillä tavalla draamallisesti paisutettua ja isoa, vaan sitä että se on riittävän merkittävä synnyttääkseen sinussa jonkun tunteen sekä antaakseen toiminnallesi perusteen. Yleensähän nämä valmistautumiset ovat sellainen asia, mitä näyttelijät pitävät omana tietonaan, koska ne ovat henkilökohtaisia asioita. Mutta sen ei siis tarvitse välttämättä olla mikään henkilökohtainen muisto tai itse koettu tragedia. Mielikuvitusta saa ja voi käyttää, kunhan se on siinä määrin konkreettinen, että sinä näyttelijänä pystyt sitä hyödyntämään. Jos rajoitutaan vain itse koettuun, niin meillä on näyttelijöinä käytössä aika rajallinen määrä omakohtaisia kokemuksia, joita voi käyttää. Jos ajatellaan, että tarvitset tunnetason valmistautumisen, joka ainoa kerta kun menet lavalle esittämään tietyn kohtauksen näytelmässä ja esityskausi on useamman kymmenen näytöksen mittainen, niin jossain kohtaa omakohtaiset tragediat alkavat loppua. Saman kokemuksen käyttäminen muuttuu kerta kerralta laimeammaksi ja jossain kohtaa sille käy, kuin biisille, jonka on kuullut yhden kerran liikaa ja se alkaa vain tympiä. Sen vuoksi mielikuvitus ja kuvitteellisen maailman mahdollisuuksien hyödyntäminen on Meisner-tekniikassa tärkeää, koska harvalla riittää omakohtaisia merkittäviä kokemuksia loputtomiin ja osaa fiktiossa tarvittavista kokemuksista ei moni (onneksi/valitettavasti) ole omakohtaisesti edes kokenut. Eivätkä kaikki muistot ja kokemukset edes aiheuta myöhemmin ajateltuna merkittävää tunnereaktiota, vaikka tapahtuessaan ne olisivat olleet tunnetasolla merkittäviä. Sen valitun jutun pitää olla riittävän uskottava ja merkittävä juuri sinulle, juuri sinä hetkenä. Sillä onko se kuviteltu vai aito ei ole väliä.

Itse valitsin fiktion ja toden sekoituksen omaksi valmistautumisekseni ja syykseni miksi toisen pitää poistua. Käytin siis aitoa muistoa, mutta nostin sen merkitystä muuttamalla siitä muutamaa yksityiskohtaa, jotta se olisi ”näyteltävissä” (actionable) eli se johtaisi toimintaan. Mielestäni se toimi yllättävänkin hyvin, koska ei tarvinnut näytellä yhtään. Halusin toisen keinolla millä hyvänsä ennen kuin 8 minuuttia on kulunut ulos siitä huoneesta. Kokeilin tuon 8 minuutin aikana useampaa eri strategiaa. Ihan aluksi vaan toisen tuijottamista ja sellaista kevyttä toiminnallista vihjailua, että voisitko poistua. Sitten se vähän eskaloitui siitä ja sain toistoharjoitteen nimissä kuulla olevani ”ihan sekaisin”, mikä herätti pienen pirun minussa. Se, kun fiktiossa omasta mielestään täysin perustellusti toimivalle henkilölle sanoo, että tämä on oman loogisen toiminsa vuoksi sekaisin, niin se saattaa johtaa sen mainitun piirteen voimistumiseen. Omassa päässä naksahti kevyesti ”Ai sinusta minä olen sekaisin? No kuule et ole nähnyt vielä mitään. Tältä näyttää, kun minä olen sekaisin!” eli se yllytti ja ruokki sen toiminnan vahvistamista. Lopulta kuitenkin tajusin, että tämä strategia ei toimi, vaan toinen jää hämmentyneenä kulkemaan tilaan ja rakentelemaan sitä korttitaloaan. Sitten tein täyskäännöksen ja rupesin auttamaan korttitalon rakentamisessa. Tämä tuli ehkä kaikille vähän yllätyksenä, mutta se oli siinä hetkessä täysin perusteltua sen oman tavoitteen saavuttamisen nimissä.

No siitä auttamisesta ei vaan tullut oikein mitään, kun omat kädet tärisivät ja kortit luistivat lattialla, jonne oltiin siinä kohtaa päädytty korttitaloa rakentamaan. Aikani yritin, mutta sitten ohjaaja taisi huutaa sivusta, että minuutti jäljellä, jolloin totesin, että tästä ei tule mitään. Ei oltu saatu juuri yhtä kerrosta korkeampaa korttitaloa aikaan ja se nykyinenkin viritys sortui. Siinä kohtaa keräsin kortit ja kävin paiskaamassa ne ovesta ulos. Ajatuksena, että toinen menisi sitten niiden korttien perässä ja jatkaisi rakentamistaan toisessa huoneessa. Sekään ei oikein toiminut, sillä parini oli ehtinyt aiemman sekoiluni aikana jemmata kortteja taskuihinsa ja vaan jatkoi tekemistään. Lopun aikaa yritin sitten varastaa kortteja häneltä ja heittelin niitä ovesta ulos, mutta aika loppui kesken ennen kuin sain kaikki kortit pois. Tämä on nyt yksi esimerkki siitä, miten voi kokeilla erilaisia strategioita oman tavoitteensa saavuttamiseksi. Toiset käyttivät myös huomattavasti fyysisempia keinoja parinsa poistamiseksi tilasta, mutta itse arvioin etten pystyisi fyysisesti siirtämään toista huoneesta, vaikka yrittäisin, joten en yrittänyt sitä. Tässä harjoitteessa hienoa on paitsi tekeminen, myös seuraaminen, koska pääsee näkemään samassa kontektissa sellaisia valintoja, joita olisi itse keksinytkään. Se avaa ihan eri tavalla sen mahdollisuuksien kentän, kuin jos olisi tiedossa vain ne keinot, mitä itse sattuu keksimään. Samalla tuli huomattua se, miten tärkeää on, että se syy toiminnalle ja tavoite ovat tarpeeksi merkittävät, koska muuten helposti katoaa fokus toiminnasta. Jos sinulle on siinä tilanteessa käytännössä yhdentekevää saatko korttitalon rakennettua, niin se näkyy.

Tuossa fiktiivisessä tilanteessa minulle ihmisenä syy toiminnalleni oli täysin järkevä ja perusteltu. Kun ne valmistautumiset ja syyt toiminnalle harjoitteen jälkeen paljastettiin, niin parini reaktio oli ”Olisit sanonut”. Sehän siinä on, kun sitä syytä ei sanota, vaan se vain ohjaa toimintaa ja strategiavalintoja. Sehän se usein on elämässäkin, ettei sitä syytä omalle toiminnalle sanota ääneen, vaikka se saattaa omasta mielestä olla ihan päivänselvää, että toimin näin tästä syystä. Niin kauan, kuin sitä ei ole sanottu, niin toisesta, joka ei tiedä mistä lähtökohdista sinä toimit, toimintasi voi olla pelottavaa tai sekavaa. Peruste on olemassa, mutta sitä ei sanota ääneen ja jos se sanottaisiin, niin se toinen saattaisi ymmärtää sinua paremmin ja toteuttaa sen halutun toiminnon. Nyt tässä harjoitteessa ja lavalla yleensäkin halutaan nähdä se ristiriita ja jännite, kun kaikkea ei ole sanottu. Elämässä sen sijaan voisi olla ihan hyvä joskus sanoittaa ääneen omaa ajatusmaailmaansa toiminnan takana, jolloin tulisi ehkä paremmin ymmärretyksi ja saisi tukea silloin, kun sitä tarvitsee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑