Mietin tätä sipulimaista kerroksellisuuttani, missä johonkin kerrokseen asti pääsee ja se riittää yleensä ihmisille. Mutta senkin kerroksen alla on vielä kokonaisia maailmoita, joista kenelläkään ei ole aavistustakaan. Eikä kukaan osaa kysyä, en edes minä aina tajua, että itse asiassa olen tarjonnut syvälliseltä vaikuttavan pintavastauksen ja pinnan alla on jotain olennaisempaa, mikä jää huomaamatta.

Tämä koko päivä oli itselleni tyypillisten toimintatapojen purkamista. Mulle hiljaa oleminen ja tarkkailu on oletusvalinta. Huomasin purkavani paitsi itseäni myös koko toiminnan ja työpajan rakennetta. Kyseenalaistin sitä, miksi tehdään, kuten tehdään. En siksi, että mulla olis joku ongelma toimia niin. Olen hyvin koulutettu ja ehdollistunut ihminen, pystyn kyllä toimimaan oletetulla tavalla ja olemaan helppo oppilas. Mutta en tänään valinnut olla sitä.

Kun aamupäivällä oli päästy leikkiin ja olin paljastanut millainen henkinen teini ja sääntöjen tunnistaja mussa asuu, niin se määritti toimintaani loppuun saakka. En noudattanut omia tai muiden sääntöjä, jos huomasin, että sellaisia oli olemassa.

Mulle tyypillisin ratkaisu on kiirehtiä ensimmäiseksi, jotta en näe, miten joku muu toimii ja näin ollen tunnista kaavoja ja oleta, miten mun pitäisi olla tilanteessa. Se on mulle helpoin, koska alitajuisesti luen koko ajan tilanteita ja tunnistan kaavoja ja asetan sitten itselleni suoriutumispaineita sen perusteella, miten muut ovat toimineet. Pidän heitä standardina sille, miten jossain tekniikassa pitäisi toimia ja mitä jakaa. Sen teen automaattisesti ja huomaan itse tietoisesti lähinnä sisäisesti nousevana ahdistuksena ja jännitteenä.

Toinen vaihtoehto on jäädä ihan viimeiseksi. Mennä vasta, kun on pakko. Se on usein huonompi vaihtoehto. Ei välttämättä edes siksi, että jännittäisin vaan, koska siinä kohtaa on jo tapahtunut sellainen lösähdys, ettei siinä enää kovin syvälle ihmiseen päästä tai jakseta mennä. Tai ehkä se tapahtuu vain mussa, kun on täysin selvää, että nyt on pakko mennä ja sitten koko juttu on ohi, niin rupean itse kiirehtimään asiaa tai yritän toimia niin, etten ole vaivaksi. Olen helppo ihminen.

Ja, jos jotain tänä päivänä olin, niin en ainakaan helppo ihminen. Annoin itselleni luvan olla sellainen, kuin sillä hetkellä hyvältä tuntui. Se tarkoitti sitä, että rikoin jatkuvasti itse tunnistamaani kaavaa harjoitteissa. Viimeisessä, jossa kukin oli vuorollaan vartin koko ryhmän huomion keskipisteessä, se tarkoitti sitä, että itseeni uppoamisen sijaan huomioni oli ulos päin. Kommentoin myös rakenteita ihan alusta asti.

Mikä meissä on aitoa

Mietin, että se saattaa olla myös suojamekanismi. Eli mulla on vähän kahtiajakoiset fiilikset siitä, miten toimin ja mitä itsestäni paljastin päivän aikana. Kaikki siitä oli avointa, rehellistä ja itselleni uskollista. Toisaalta, silti mietin, että toimin aika lailla mukavuusalueeltani käsin. Se on ihan totta, että tällaisessa kontekstissa, en välttämättä näyttäisi teinikapinallista tai improvoisaa urpoa itsessäni, vaan käyttäytyisin aikuismaisemmin. Eli olin kyllä poikkeavassa tilassa oletettuun nähdeen. Olin avoimempi jostain puolesta, kuin normaalisti vastaavissa oloissa ehkä olisin.

Jäin kuitenkin miettimään, että oliko sekin tietyllä tapaa maski, jonka puin kasvoilleni. Purin yhden kerroksen, sen aikuismaisen käytöksen. Pidin toki aikuisen minätilan, enkä heittäytynyt täysin lapsitilaan. Kyseenalaistaminen oli impulssiohjattua, mutta rationaalista. Pirullisuudessani on logiikkaa ja järkeä mukana. Kapinani rakenteita ja oletuksia kohtaan ei ole perusteita vailla tai täysin anarkistista. Se perustuu aika syväänkin tietoon ja havainnointiin. Vuosikausien hiljaa istuminen ja muiden seuraaminen kerryttää aika paljon havaintodataa. Nyt vaan sanoin niitä havaintoja ja omia tulkintojani myös ääneen.

Mutta mun ei ole vaikea olla hyväntahtoinen hönö ja leikkivä täysurpo. Ne ovat mussa hyvin vahvoja piirteitä, vaikken niitä monesti paljasta tai muille näytä. Kun kohtaan ihmisiä, joiden kanssa voi ilmeillä tai sanattomasti leikitellä, niin mä olen ihan täysin vietävissä. Se on mulle helppoa ja luontaista. En vaan anna aina itselleni lupaa mennä siihen suuntaan. Yritän pysyä olettamassani moodissa ja toimia, kuten näen muiden toimivan tai oletan, että mun pitää toimia.

Siinä koko ryhmän huomion keskipisteenä tajusin jännitteen palanneen vasempaan käteeni. Sormet nykivät ja tärisivät tahdosta vapaasti. Selkeästi siis tilanteessa oli mulle jotain jännitettä. Sanoitin kokemustani ääneen, kun viimein puhuin, siten, että huomaan erilaisia tahtoja ja impulsseja itsessäni. Toisaalta, koska jakaminen on ollut hyvin sanallista ja puhe on oletettua, niin mun tekis mieli kokeilla kauanko muut kestäisivät täyttä hiljaisuutta huomioitavalta ihmiseltä. En usko, että itse asiassa siinä kestäisi edes kovin kauaa, ennen kuin joku haluaisi tietää, mitä ajattelen. Joku haluaisi, että puran sanallisesti asioita.

Koska niinhän me halutaan. Meitä häiritsee helposti se, kun emme tiedä, mitä joku (meistä) ajattelee. Huomasin sen selkeästi myös aiempien huomioitavien ihmisten puheissa välillä. Etenkin toisessa, jossa en aktiivisesti kysynyt mitään, vaikka havainnoin paljon ja olin kontaktissa puhujaan. Huomasin hänessä, että se vaivasi häntä. Häntä vaivasi se, että olin hiljaa. Lopulta hän kääntyikin mun puoleen ja ihan suoraan kysyi näkemystäni tai mitä ajattelin.

En ollut hiljaa kiusatakseni häntä tai provosoidakseni reaktion. Mulla oli ajatuksia ja havaintoja, joita olisin jo aiemmin voinut sanoa ääneen. Mun huomio hänessä ohjautui siihen, että hänellä oli tarve olla omassa maailmassaan. Jakaa häiriöttä. Mulla käsiensä liikkeet ja se, miten hän oli välillä silmät kiinni ja puhuen paljon, viesti, että tarkkailu riittää. Sitten aloin kuitenkin tajuta, että siinä saattaa olla jotain muuta. Joku juttu, mikä jää sanomatta.

Sama toistui itsessänikin. Olis ollu helppoa vaan olla vartti hiljaa. Sulkea vaikka silmätkin välillä ja vaan olla siinä. En kuitenkaan valinnut olla hiljaa, vaan valitsin lopulta puhua ja jakaa. Ihan vaan, koska vain sitä kautta voin löytää ehkä itsellenikin uusia oivalluksia itsestäni. Tiedostan sen, että uusia ajatuksia syntyy lähinnä toisten vaikutuksesta. Omia kaavojaan voi muuttaa vasta, kun tajuaa jonkun toisen tien tai tavan ajatella olevan olemassa. Siksi koen, että puhuminen ja sanat olivat siinä hetkessä tärkeitä.

Pieniä oivalluksia

Suuria oivalluksia tai avautumisen hetkiä ei ehkä mun osalta tällä kertaa koettu. Osin se varmasti johtuu myös siitä, että toimin mukavuusalueellani. Sisäinen urponi on mukavuusalueellani. Saattaa olla, sitä ajauduin tämän kokemuksen myötä ajattelemaan, että peitän sillä tasolla jotain muuta.

Pieni joku välähdys siellä tapahtui, jossa huomasin kyynelkanavieni reagoivan. En muista enää tarkasti, mikä se hetki oli tai mitä multa siinä kysyttiin. Tajuan, että siinä oli sellainen pieni hetki, jossa olis ollut mahdollista avata jotain, mutta siitä siirryttiin johonkin toiseen suuntaan, mikä palautti mut ylemmille sipulikerroksilleni.

Pieni napautus siinä tuli sellaiseen kohtaan, mistä olis voinu lähteä aukenemaan jotain, mitä en ehkä itsekään vielä tiedosta. Se on mulle kiinnostavaa, että tunnistin sen kohdan, missä olisin todennäköisesti vapaasti ja itseohjaten pudonnut kaninkoloon, mutta ryhmässä ja muiden vaikutuksesta käännyinkin toiseen suuntaan. Ei välttämättä edes suojatakseni itseäni vaan, koska kukaan muu ei huomannut sitä kohtaa.

Sama, kuin kivun kanssa. Kukaan muu ei voi nähdä sisäistä maailmaani, kuin niiltä osin, mitä sanallisesti avaan. Eikä mulla ole täyttä kykyä avata sellaisia tasoja itsestäni sanallisesti, mitä en täysin tiedosta olevan olemassa tai joita en tajua suojaavani jollain muulla toiminnalla tai tiedolla.

Mulle vähän sivulauseessa esitettiin kysymys siitä, miltä tuntuu tulla nähdyksi tämän asian kanssa. En muista enää, mikä se tarkka konteksti oli. Muistan vaan sen, että se kysymys tuli prosessin sellaisessa vaiheessa, jossa ohjaaja alkoi jo muistuttaa ajan loppumisesta ja näin ollen se kysymys tuli sivuutetuksi. Mä nostin sen itse vielä keskusteluun, koska olisin siihen halunnut vastata, rakenteet ja aika vaan tulivat vastaan. Harjoitteen rakenne, 15 minuuttia huomiota, ei täysin mahdollistanut orgaanista prosessia ja avautumista.

Tämä on ihan tärkeä pointti. Ainakin itselleni. Useinkaan ongelma ei ole se, etten haluais jakaa tai olis siihen kykenevä. Monesti ongelma on kiire. Ei ole mitään tiettyä aika määrettä, mikä riittää mihinkin tai mikä on liian vähän. Joskus pari minuuttia riittää ja joskus se syvin oivallus on valmis tulemaan vasta tunnin tai parin jälkeen. Yleensä kuitenkin käy, että siinä kohtaa, kun olisin auki ja syvä taso avoinna nähtäväksi, aika on loppu.

En tiedä, onko se mussa sisäistetty asia. Teenkö itse ajan hahmottamisen kautta sellaisia ansoja itselleni, että panttaan tietoa, kunnes on liian myöhäistä jakaa se. Ehkä. Nytkin tajusin, että näin siinä tilassa ainoana kellon koko ajan. Eli halutessani saatoin olla täysin tietoinen siitä kauanko aikaa mulla on vielä jakaa asioita. En tiedosta olleeni niin tietoinen, mutta tiedän, että näin sen kellon ja muutaman kerran tietoisesti sitä vilkaisinkin.

Kyllä mä ohjaajan ilmoittaessa, että nyt on vielä minuutti aikaa, olin tietoinen siitä, että aika alkaa loppua. Se tavallaan myös vaikutti muhun, koska tiesin, että ei kannata enää mennä syvemmälle mihinkään, vaan pitää hakeutua kohti tarinan loppu.

Ei saa mennä yliajalle. Ei saa vaivata muita enempää, kuin on sovittu. Nämä ovat ajatuksia, joita tunnistan alitajuisesti ajattelevani. Pelko siitä, että menisin yliajalle jakamisessa on usein suorastaan tarpeeton, koska olen jo minuuttia pari ennen alkanut valmistautua lopettelemaan. Olen liiankin tietoinen välillä ajasta, kun itse puhun. En niinkään välitä siitä muiden kohdalla, mutta itse pidän huolta, etten ylitä tai vaadi huomiota yhtään enempää, kuin on sovittu.

Se taitaa kertoa musta aika paljon.

Mitä opin tänään?

Mietin koko päivää siltä kantilta, mitä itsestäni opin tai mikä kiinnitti huomioni päivän aikana. Mitä olis tarpeen tutkia vielä lisää? Osan näistä olen jo moneen kertaan sanonut, joten en niitä enää tässä toista. Sanomatta jääneistä yksi liitty tulkintoihin ja niiden osuvuuteen.

Mulle tarjottiin pariakin määritelmää tai tulkintaa omassta tilanteestani tai toiminnastani. Huomasin, että tajusin, miltä pohjalta ne on tehty. Tunnistin ne jossain määrin todeksi kohdallani, mutta tajusin, etten täysin allekirjoita niitä. Ajatus on oikeansuuntainen, mutta sana on jollain tapaa väärä. Se ei täysin osu ja siksi sitä on vaikea hyväksyä.

Yksi tällainen sana oli ”määrätietoinen”. Tajuan siinä kontekstissa ja elämässä ylipäätään, mistä se vaikutelma voisi syntyä ja mikä perustelee sitä tulkintaa. Kuitenkin, kun kelaan omaa sisäistä maailmaani ja itseäni niiltä osin, kuin tunnen itseni, ei se ole sana, jolla määrittäisin itseäni tai toimintaani. Hetkittäin se on totta. Olen hyvinkin määrätietoinen, kun impulssit vievät johonkin suuntaan. Saatan hyperfokuksen muodossa hyvinkin määrätietoisesti mennä johonkin suuntaan. Tutkia jotain asiaa, kunnes kyllästyn koko juttuun.

Eli en ehkä torju koko määritelmää tai sanaa, vaan tunnistan, että se pätee muhun vain määrätyissä oloissa ja siksi se ei tunnu omalta. Taisin sen sanoakin niin, että tunnistan sen, mitä toinen näkee mussa ja miksi määrittelee sen sanalla määrätietoinen. En vain koe, että se on ihan oikea sana. Ajatus siinä on oikeansuuntainen, se vain pitäisi sanoittaa jollain toisella sanalla, jotta se tuntui omalta. Niin kai se monesti onkin, että hapuillaan siinä oikean määrittelyn ympärillä ja sitten vasta, kun se osuu täsmälleen oikein, niin jotain aukeaa.

Sama ehkä myöhemmin sen suhteen, kun multa kysyttiin: ”tunnenko olevani häkissä oleva eläin?” Ja vastasin siihen kieltävästi. Mietin, miksi niin varmasti torjuin sen ehdotuksen ja se ehkä johtuu siitä eläinasiasta. En sillä hetkellä, kun istuin asiallisesti tuolissa ja olin muiden huomioitavana tuntenut yhteyttä eläimelliseen maailmaan. En hahmottanut mitään eläimellistä luontoa itsessäni. Enkä sillä hetkellä tuntenut myöskään kaltereita, koska mielestäni olin ollut hyvinkin avoin siitä millainen olen, tai voin olla, sinä päivänä.

Oikeastaan tunsin itseni aika vapaaksi ihmisenä. Ei siinä mulle sillä hetkellä ollut kyse siitä, että mussa olis tarve päästä yhteyteen jonkun sisäisen eläimellisyyteni kanssa. Se oli ehkä muiden projekti ja sanoitus asialle. En mä esimerkiksi kokenut sitä käsien jännitettä eläimellisenä. Näin sen muotouvan sellaiseksi parissani, mutta mä tavallaan torjuin sen tulkinnan. En suoraan sanoin, mutta huomasin kehollisesti torjuvani sen, koska se ei ollut se, mikä oli mulle totta.

Mulle totta oli se, että tajusin pitäväni kiinni jostain näkymättömästä. Jostain, mistä en ehkä vielä tiedä, mikä se todella on tai miksi siitä pidän kiinni. Miksi rajoitan itseäni? Tämä päivä oli hyvä alku sen purkamiselle, vaikka tulkinnat eivät olisikaan vielä osuneet niin kohdilleen, että olisin voinut sitä kautta avata jotain uutta ymmärrystä itsessäni ja itsestäni.

Missä mennään nyt?

En ehkä ole prosessissani vielä siinä vaiheessa, että pystyisin hahmottamaan esteitäni. Kuitenkin se, minkä sanoin kysyttäessä ääneen oli se, että olen ymmärtänyt itsestäni sen, että en suojele ensisijassa itseäni olemalla hiljaa. Olen ymmärtänyt omasta toiminnastani sen, että salaamalla asioita ja puolia itsestäni, ajattelen suojelevani muita itseltäni. Eli mun ohjaava voima on ollut pitkään se, että mussa on jotain niin väärää ihmisenä, että mun pitää suojella muita itseltäni.

Tämä ei ole uusi oivallus, mutta se on hyvin tosi ja syvällä tasolla merkityksellinen oivallus. Suuri osa mun masennuksesta ja erillisyyden tunteesta johtuu siitä, että en salli itseni olla minä, koska ajattelen niin tekeväni muiden elämästä parempaa. Olen hiljaa, koska ajattelen, että osallistumiseni keskusteluihin tai ylipäätään olemassaoloni joissain tilanteissa tai ryhmissä pilaa sen koko jutun muille.

Siinä ollaan aivan ytimessä mun sisäisten haavojen suhteen. En yritä suojella itseäni muilta, vaikka hylätyksitulemisen haava on aika ilmeinen ja sitä toisinnan. Vaan ilmennän itse asiassa suojeluvaistoani. Uhka muille olen minä, koska mä en pysty hyväksymään ja yhdistämään kaikki puolia itsestäni. Ajattelen, vieläkin välillä, että kaikille olisi parempi, jos en olis olemasas. Siinä on aika vaikea olla rakentava tai toisille avoin, jos uskoo, että ei ansaitse edes olla olemassa ja osallistumalla pilaa kokemuksen kaikille.

Siksi kai mun käsi nyki. Siksi purskahtelin nauruun, kun tajusin, mitä oikeasti halusin tehdä ja kuinka kovasti yritin olla normaali. Sanoinkin muutaman kertaan ääneen: ”miksen voi vaan toimia normaalisti”. Se ei ollut siinä kohtaa arvottamista, vaan rehellinen tunnustus siitä, miten näen itselleni luontaisten tapojen toimia ilmenemisen.

Mulla on se ajatus ja oletus, mikä tilanteessa on normaalia, odotettua käytöstä, ja yritän hillitä itseäni toimimasta niin, kuin mulle hyvä olisi, jotta muiden olis hyvä. Joskus en pysty siihen. Sarkastis-ilkikurinen pikkupiruni nousee pintaan ja olen vaan sellainen iloisen kaoottinen häiriö vallitseville olosuhteille, kuin olen.

Ja sellaisina hetkinä olen iloinen. Tunnen itseni onnelliseksi. Siksi onkin vaikea ymmärtää, miksi niin kovasti yritän pitää sen puolen itsestäni piilossa ja hallittuna. Miksi jännitän käsiäni ja pidän itseäni kontrollissa?

Siihen ei ole yhtä tai yksinkertaista vastausta, koska ihminen on elämänkokemustensa ja elinympäristöjensä sekä geenienkin muodostama monitahoinen kokonaisuus. Ei voi osoittaa yhtä syytä tai hetkeä, jolloin tämä kehitys olisi alkanut. Vuosien havainnointi ja eläminen on muhun iskostanut sen uskon, että mä en voi näyttää tätä puolta itsestäni, kuin harvoissa tilanteissa. Kannan liian suurta vastuuta muista ihmisistä ja tilanteiden piilevistä rakenteista.

Yritän tehdä oikein. Ihan riippumatta siitä, onko oletukseni siitä, mikä on oikein, oikea. Yritän suorittaa ja tehdä oikein.

Huomaamatonta mahdollistamista

Mulle hyvin helpottavaa oli, kun ihan ekassa tekniikassa me-vaiheessa. Kun mulla alkoi olla vaikeuksia suoriutua ja maskit alko hajoilla naurun muodossa, niin ohjaaja reagoi siihen. Taisin sanoa parilleni ääneen siinä, että en halua rikkoa tämän tilaisuuden hartaan vakavaa tunnelmaa äänimaljoineen omalla häröilylläni. En ehkä näillä sanoin, mutta ajatuksellisesti.

Hetkeä myöhemmin ohjaaja kävi pudottamassa sen pienen äänimaljan minun ja parini väliin. Kommentoinkin sitä parilleni, en huomannut edes ohjaajaa tilassa, koska keskityin pariini. Mutta se oli viimeinen alitajuinen piste iin päällä. Lupa päästää irti rakenteista ja siitä vastuusta luodun atmosfäärin ylläpitämisessä. Siitä se sitten lähti.

Hyvin vapauttava ja herättävä kokemus. Ehkä sitä voisi joistain asioista, joiden olettaa olevan muiden odottamia ja tilanteessa soveliaita, päästää irti. Ehkä mun ei tarvii kantaa niin suurta vastuuta, kuin minkä olen itselleni salaa ottanut. Ehkä en ole vastuussa, osallistujan roolissa, ohjaajan salaistenkin motivaatioiden toteuttamisesta.

Tämä on koulutuksen vaikutus minussa. Tämä on yksi syy, miksi olen helppo oppilas. Miksi olen oppilas, joka on helppo ohittaa. Mähän kannan koko ajan vastuuta siitä, että opettaja onnistuu opetuksessaan. Teen tehtäviä tunnollisesti ja yritän tunnistaa piilotetutkin säännöt ja toiveet. Teen, tai tein etenekin nuorempana, sitä hulluuteen saakka.

En edes tajunnut, miten paljon asetin muiden vastuita omille hartioilleni ja yritin suorittaa ja suoriutua. Olla normaali ja hyväksyttävä. Yritin ja yritin, kunnes maskeja ja sääntöjä oli niin paljon, etten enää kyennyt suorittamaan vaan hajosin. Murruin itse kasaamieni vastuiden paineen alla. Eikä kukaan edes huomannut. Kukaan ei havainnut, miten paljon siitä, mitä tein itsäeni rajoittaakseni johtui ympäristöstä havaitsemistani vaateista. Miten paljon perustui muiden tarpeiden ja toiveiden ennakointiin ja toteuttamispyrkimykseen.

Tämä ehkä on se avain. Yritän toteuttaa ihmisten odotuksia ja olla sellainen ihminen, kuin oletan heidän haluavan mun olevan. Mutta olen ollut kameleonttina liian kauan ja olen ennakoinut liian syvästi sen, mitä muut haluavat, että olen unohtanut, minkä värinen oikeastaan itse olen.