Olipa vain huikea avaus tälle teatterivuodelle! Syksyllä ei vaan natsannut aikataulut Sademiehen esitysaikataulun kanssa, joten nyt kun sattuma myös lipputilanteen osalta viimein suosi, oli pakko toimia heti. Olen odotellut kuumeisesti koko syksyn, että pääsisin Sademiehen näkemään, koska oli fiilis, että tämä tulee olemaan todella hyvä. Mutta miten harhautuneita ennakko-odotukseni olivatkaan. Ei Sademies ollut vain todella hyvä, vaan ihan fantastisen loisteliaan ihastuttavan mahtava! (Olikohan siinä varmasti tarpeeksi ylisanoja..?)  Lari Halme ja Risto Korhonen ovat kumpikin niin nappivalinnat veljesten rooleihin, että oksat pois. Se muutos, mikä Charliessa (Lari Halme) tämän matkan aikana tapahtuu on todella hienoa seurattavaa. Eikä se ole mikään maaginen taikaiskumuutos, vaan ihan aidosti samaistuttavissa oleva muutos ihmisessä ja hänen tavassaan toimia sekä ajatella. Miten hyvää se voikaan tehdä, kun päästää irti rakentamistaan muureista ja antaa myös toisten ihmisten vaikuttaa itseensä. Avautuu ottamaan vastaan sen hyvän, mitä maailma ja muut ihmiset voivat tarjota. Sen sijaan että suojaa itseään koko ajan maailman pahuudelta ja myös ihmisiltä, jotka välittävät sinusta sulkeutumalla omaan kyynisyyteensä. Raymond (Risto Korhonen) on niin kauhean lutunen kaiken sosiaalisen kyvyttömyytensä ja pakkotoimintojensa takana. Tässä on kyllä sellainen mallisuoritus siitä, miten hyvin voimakas ja haastava hahmo saadaan tuotua elävänä ihmisenä lavalle. Ei ole näyttelijää esittämässä autistista hahmoa, vaan oman todellisuutensa rajojen sisällä hyvin aito ja sympaattinen ihminen, joka nyt sattuu olemaan hahmo tarinassa. Miten koskettavia tekevätkään ne hetket, joissa Raymond, joka ei vaan pysty unohtamaan mitään, muistaa menneisyyden kipeimpiä hetkiä. Se hätä, mikä Raymondista sellaisina hetkinä huokuu on käsinkosketeltavan rajua. Huh huh.

Sydän murtuu liikutuksesta viimeistään siinä kohtaa, kun veljeksille alkaa viimein löytyä yhteinen sävel. Kun kaksi hyvin erilaista hahmoa ja tarinaa alkaa soida harmoniassa. Sademiehen tarina on niin täynnä inhimillistä säröä ja sen takaa hehkuvaa lämpöä, että esitys koskettaa todella syvältä ja ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Olen aika pitänyt Sademiehestä leffana, mutta tarinahan on lavalle toteutettuna vieläkin koskettavampi ja ilahduttavampi kokemus. Ja siis vau on pakko mainita, että nyt on sellaiset lopetukset kummallekin puoliskolle, että katsojana ei  oikein tiedä mikä iski, mutta kyllä tuntee että nyt osuttiin ytimeen. Kyyneleet vaan valuu ja on kuitenkin koko ajan hirveän hyvä lämmin tunne. Susanin (Anna Ackerman) ja Raymondin tanssikohtaus on myös yksi sellainen hetki, jossa vaan kaikki palaset ovat kohdillaan. Huumoriahan tarinasta ei tosiaan puutu ja se, mikä tarinan huumorissa on ihanaa, on sen hyväntahtoisuus. Se kumpuaa hyvin inhimilliseltä tasolta ja on monesti hyvin rosoista, mutta ne hetket jolloin aidosti naurattaa, niin silloin todellakin nauretaan hahmojen kanssa tilanteille ja asioille, ei heille.

Lavastuksessa on esityksen läpi rullaavien vakioelementtien tuomaa jatkuvuutta ja tilat vaihtuvat kuin tarjottimella tuotuina. Omasta näkökulmasta kiehtovin oli kuitenkin Las Vegas -lavastus, joka oli lopulta hyvin simppeli ja silti täysin riittävä illuusion luomiseen. Jotenkin ilahduttava oli myös sänky, joka muuntui tanssilattiaksi ilman mitään muutosta. Veikkaan nukkumismukavuuden olleen hieman kyseenalainen tässä vuoteessa. Onneksi siinä ei kenenkään levätä tarvinnutkaan. Puvustuksessa on myös menty Las Vegasissa kivasti överin puolelle, vaikka muuten pysytään hyvin maltillisessa realistisuudessa. Veljesten puvut ovat kiva pieni detalji, joka tukee heidän välistään yhteenkuuluvuuden fiilistä. Voidaan olla hyvin erilaisia, mutta silti monella tapaa samanlaisia. Miten ihanaa onkaan löytää joku, joka muistaa sen minkä sinä muistat. Joku joka kaikesta pinnallisesta eroavuudestaan huolimatta on niin monella tapaa samanlainen kuin sinä.

Se on aina sellainen merkki, että nyt on jotain todella kiinnostavaa meneillään, kun huomaa puoliajan alkavan, vaikka itse voisi vannoa, että aikaa on mennyt vasta viisi minuuttia. Esityksen lopussa ei myöskään meinannut millään haluta taputtaa, kun olisi vaan halunnut jäädä siihen lumoukseen ja maailmaan vielä hetkeksi pidempään kellumaan.

Voi teatteri, miten rakastankaan sinua ❤

Sademies

Käsikirjoitus Dan Gordon
Perustuu Barry Morrow’n ja Ronald Bassin elokuvakäsikirjoitukseen
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Georg Malvius
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard

Rooleissa
Lari Halme Charlie Babbitt
Risto Korhonen Raymond Babbitt
Anna Ackerman Susan
Matti Hakulinen Tohtori Bruener
Petra Heinänen Lucy / Tarjoilija / Seksityöläinen Iris
Arttu Ratinen Herra Mooney / Poliisi / Tohtori Marston