Päivä jakautui kahteen osaan. Aluksi tehtiin lyhyempiä harjoituksia ja siitä siirryttiin sitten pidempiin ja syvemmin yhteen ihmiseen keskittyviin tekniikoihin. Aamupäivän päätteeksi ehdittiin tehdä yhden kerran tekniikka, jossa toinen kertoo siitä ”millaista on olla hän juuri nyt”. Parin tehtävä on antaa huomiota ja kysellä mahdollisesti avoimia kysymyksiä, kun siltä tuntuu. Fokus kuitenkin on siinä ihmisessä, joka on huomion keskiössä ja toinen on läsnä toiselle valitsemallaan tavalla.

Huomasin ensimmäisellä kierroksella, jossa olin itse todistamassa toisen olemista ja sitä, mitä hän kokemuksestaan jakaa. Huomasin itsestäni sen, että kyselin kyllä toisen mainitsemiin asioihin ja siihen kokemukseen liittyviä juttuja, mutta samalla sisäisesti pohdin: ”kysynkö mä nyt oikeita kysymyksiä?” Tämä on osin ankaruutta itselle ja osin sen havainnointia, että mulla on taipumus kysyä aika tarkkarajaisia kysymyksiä.

Huomasin siinä, kun kyselin toisen kokemuksesta, että ne kysymysmuodot, mitä käytin, eivät olleet erityisen avoimia. Ne eivät olleet kyllä tai ei -vastausta edellyttäviä kysymyksiä eli sillä tavoin ne ovat avoimia. Mutta niissä on itse siinä kysymyksessä niin paljon suuntaavaa ja hyvin spesifisti johonkin juttuun johdattelevaa materiaalia, että olen ruvennut miettimään ovatko ne aidosti avoimia kysymyksiä.

Myöhemmässä tekniikassa sainkin itseni kiinni siitä, että kysyin jotain, johon mulla oli itselläni joku näkemys. Kysyin katseeseen liittyvän kysymyksen, jossa mulla oli sisäinen oletus siitä, miten päin tulkinta menee. Ja tajusin siinä, kun toinen vastasikin juuri päin vastoin, kuin itse ajattelin ja tavallaan havaintojen perusteella olin olettanut, että siinä on yksi tapa, millä aiheutan itselleni torjutuksi tulemisen tunnetta.

Se havainto itsestä paljasti mulle, että mun kysymykset ei ehkä aina ole täysin avoimia, koska niissä on salainen lataus. Niissä on sisällytettynä joku oma näkemykseni tai ajatukseni todellisuudesta ja siitä, mitä juuri tapahtui. Tämä johtaa semmoseen toistuvaan torjunnan tunteeseen, kun toinen näkeekin tilanteen ihan eri tavalla, kuten hänellä oikeus onkin.

Mun ongelma tässä ei ole se, että muilla on eri näkökulma tai näkemys asiasta. Mun ongelma on se, että olen sisäänrakentanut hyvin viattoman ja yleistasoisen näköiseen kysymykseen sisälle kysymyksen: ”Olenko minä itsenäni, ajatukseni, hyväksyttävä”. En oikeastaan ollut tajunnut tekeväni näin. Olin vain tuntenut sen sisäinen tönäisyn erillisyyteen ja tulkinnut ajatustapani virheelliseksi, koska se ei vastaa vastaajan näkemystä.

Tämä tapahtui siis elämässäni täysin automaattisesti ja jokaisen vastaavanlaisen kysymyksen kohdalla. Kukaan muu ei voi tietää, että tällaista tapahtuu. Kukaan muu ei voi siitä kysymyksestä ja tilanteesta päätellä, että olen tavallaan sen kysytyn kysymyksen sijaan kysynyt: ”hyväksytkö sinä minut?” Mikä on siis ihan järjetön salainen tehtävä ja vastuu annettavaksi ihan sattumanvaraisille ihmisille. Mutta niin mä teen ja oli jotenkin villiä tajuta tekevänsä jotain niin järjenvastaista ihan automaattisesti.

Ei ihme, että tuntuu ulkopuoliselta, kun rakentaa itselleen tämmösiä ansoja. Varmistaa, että tulee torjutuksi ilman, että kukaan edes tietää siitä olleen kyse.

Huh huh. Kaikkea sitä tuleekin tehtyä. Tietoisuus asiasta helpotti. Nyt tajuan vähän paremmin taas, miksi mulla on välillä tosi vaikeaa ihmisten kanssa. Tai, miksi joskus ihan positiivinenkin keskustelu kääntyy mun mielessä siihen tulkintaan, että en ole kelvollinen edes juttelemaan toisen ihmisen kanssa.

Mähän olen mielessäni kysynyt häneltä, onko tapani ajatella väärä ja saanut siihen vastauksen. Hän ei vaan tiedä sitä vastausta antaneensa, mutta mä suhtaudun häneen jatkossa jossain määrin sen vastauksen mukaisesti. Eli mun puolelta mahdollisuus syvempään yhteyteen on jo katkaistu, koska olen mielestäni tullut toisen torjumaksi ajatuksineni ja salattuine puolineni. Enkä sitten ikinä tunne itseni täysin vapaaksi olla oma itseni kaikkineen sen ihmisen kanssa.

Erillisyydestä

Kävin lounastauolla kävelemässä vähän Tampereen keskustassa. Ihmisvilinästä palatessani rauhalliseen tilaan, jossa kaikki olivat omissa oloissaan tai jotenkin erillisinä, huomasin hyvin selkeän muutoksen ilmapiirissä. En osaa selittää, mikä siinä oli, mutta tunsin ihan fyysistä erillisyyttä kaikista ihmisistä. Selitän sen ehkä itselleni niin, että se, miten ihmiset olivat fyysisesti asettuneet tilaan kertoi mulle alitajuisesti sen, miten mun pitäisi olla.

Huomasin itsessäni sen, että olisin ihan hyvin voinut mennä juttelemaan jonkun kanssa. Mulla oli sisäisesti sellainen tunne, että voisin olla vapaamminkin yhteydessä muihin ryhmän jäseniin. Mutta se asetelma ja tilan tunnelma saivat mut valitsemaan toisin. Eristäydyin omiin tiloihini ja nurkkiin. Huomasin hyvin selvästi sen, mikä mua ohjaa.

En niinkään puhu energioista, vaan enemmänkin aistein havaittavasta maailmasta. Tulkinta, minkä teen ihmisistä ja tilanteesta syntyy varmaan alle sekunnissa. Skannaan tilan ja ihmiset siellä. Sen perusteella päättelen, miten mun pitäisi sijoittua suhteessa muihin. Jos aistin, vähänkin, etten ole tervetullut tilaan, niin hyvin herkästi eristäydyn. Vetäydyn johonkin nurkkaan ja vältän katsekontaktia tai sitä, että joku on katselinjallani. Nyt tilassa oli myös tolppa keskellä, joten huomasin hakeutuvani sen tai tuolien taakse.

Tämä on mulle hyvin tyypillistä. Olen tulkinnut, että se johtuu siitä, miten herkistynyt olen edelleen pienellekin torjunnalle. Eli, jos tulen tilaan ja aistin siellä suuren riskin sille, että yhteysyritykseni tai kommunikaatiopyrkimys tulee torjutuksi, niin mieluummin vapaaehtoisesti eristäydyn. Nyt aistin, että muut haluavat olla rauhassa ja omissa tiloissaan sen tauon loppuun, joten tein samoin. Asetuin erilleni tilassa. Asetuin niin, että en edes syrjäsilmällä näe ketään tilassa olevaa, vaikka tiedänkin heidän olevan olemassa.

Huomion keskipisteessä – Eläimellisyys

Mulle tämä päivä oli älyllisen sijaan hyvin vahvasti fyysisen aistimisen ja havainnoinnin aikaa. Oikeastaan lähes kaikki havainnot ja tulkinnat, mitä tein toisista perustuivat katseella aistittuun. Toisaalta sitten jaoin aika paljon fyysisiä tuntemuksia ja kehollista maailmaa. Toki myös syvempiä ajatuksiakin, mutta aika paljon mun huomio oli siinä, mitä kehossa tapahtuu ja mitä ilmaisun tekoja tapahtuu sanattomasti. Tietysti jälkimmäisestä ilmaisin myös omia tulkintojani siitä, mitä olin nähnyt toisen tekevän.

Ensimmäisenä tauon jälkeen tehtiin uudestaan samaa harjoitusta, kuin ennen taukoa. Eli toinen on parinsa huomion keskipisteenä ja fokus on hänessä. Tehtiin silleen poikkeavalla tavalla tämä, kun meitä oli hyvin pieni ryhmä, että vaihdettiin tässä kohtaa pareja. Kaikki saivat kokemuksen siitä, että on huomion keskipisteenä ja toisaalta tuli myös tehtyä melkein kaikkien ryhmän jäsenten kanssa jotain tekniikkaa.

Mulle se, että oli henkilökohtainen kokemus kaikkien kanssa toimimisesta oli tärkeä ja siksi tuin toisen ohjaajan esittämää ideaa parien vaihtamisesta harjoituksen toiselle kierrokselle. Yleensähän niin ei toimittaisi, vaan tekniikka tehtäisiin molemmin päin saman parin kanssa. Koen, että tässä kontekstissa, jossa ryhmä oli tosi pieni ja jännitteet siksi isoja, kun pitää jakaa henkilökohtaisia asioita, niin tärkeintä oli tutustua kaikkiin ihmisiin henkilökohtaisesti yhteisen tekemisen kautta. Nyt jäi käytännössä vain yksi ihminen ryhmään, jonka kanssa ei ollut parityöskentelyä tehnyt ja sekin oli aika selvää kuka se itselle oli.

Huomasin itsestäni sen, että takaisin koko ryhmän harjoituksiin siirtyessä oma fyysinen asettuminen tilaan vastasi sitä tuttuutta, jota oli päivän aikana syntynyt. Se on ihan alitajuista se vetäytyminen ja toisaalta kohti pyrkiminen. Kehollisesti sitä kääntyy vähän sinne päin, missä on rennointa olla ja vetäytyy pois siitä, missä tuntuu jännitettä.

Paritekniikassa uuden parin kanssa huomasin, että sanallistin aika paljon sitä, mikä impulssi mulla oli ja miksi en välttämättä seurannut sitä. Tämä liittyy henkilökohtaiseen tilaan ja fyysisen ilmaisun tulkintaan. Vaikka huomion piti olla mussa, niin tajusin huomioivani hyvin paljon pariani. Sanoinkin sen ääneen, että mulle on helppo kääntää huomio ulos itsestäni. Mulle on helppo havainnoida ja peilata toista. Se on mun mukavuusalueella. Helposti, silloinkin, kun pitäisi olla kyse musta, käännän huomion spottivalon pariini.

Niin kävi vähän tämänkin päivän aikana. En sinänsä arvostellut itseäni siitä, mutta huomasin hyvin selvästi sen, että huomio teknisesti ottaen oli kai mussa, mutta käytännössä valo itse asiassa osoitti pariini. Mun huomio oli niin satasella toisessa, että sekin mitä henkilökohtaista jaoin itsestäni ei ollut sisäänpäin kääntävää vaan yhteydessä tapahtuvaa. Jos tässä selityksessä nyt mitään järkeä on.

Toisin sanoen musta hyvin harvoina hetkinä tuntui siltä, että huomio on varsinaisesti mussa, vaikka minä puhun ja puhutaan musta. Se voi johtua siitä, että tässä pariharjoituksessakin mentiin hyvin vahvasti fyysiseen ilmaisuun. Kerroin sen, miten mulla hermostuneisuus ja jännite tuntuu hyvin selvästi käsissä. Joskus se on myös jaloissa, jos olen tilassa, missä tilan vieminen jaloin tuntuu vaikealta. Mutta ei mennä siihen tässä, koska mä puhuin lähinnä käsistä.

Aamulla olin huomannut tärinät vasemmassa kädessä. Nyt parin kanssa huomasin, esittäviltäkin kursseilta tutun, jännitteen kehittymisen käsiini. Kaikki sormet, kämmenet, käsivarret, kyynäpäät ja olkavarret olkapäihin asti jännittyvät. Siihen syntyy se sama energia ja jäntevyys, mikä on olemassa, kun käsitellään miimisiä esineitä. Sanoitin sen niin, että tunnistan pitäväni jostain kiinni. Käteni jännittyvät, koska pidän kaikin voimin kiinni jostain näkymättömästä turvasta. Ei se ehkä miiminen pallo ole, mutta joku siinä tilanteessa saa mut salaa jännittymään ja pitämään itseäni erityisen voimakkaasti kasassa.

Parini ilmaisussa se kääntyi äijäenergiaksi ja jonkinlaiseen eläimelliseen muotoon. Hänessä se mainitsemani fyysisen jännitteen ottaminen omaan kehoon tuotti gorillamaista tulkintaa. Ja se hänen fysiikkansa kautta oli ymmärrettävää, mutta itsenäni en samaistunut siihen ilmaisuun. Ehkä joskus muulloin olisin saattanutkin samaistua. Nyt kuitenkin vaikean kesän ja hitaan fyysistä vammoista toipumisen myötä, mulla fyysisyys ulottui vain käsiin. En luota kehooni ja etenkin jalkoihini vielä niin paljoa, että uskaltaisin ottaa niitä täysin mukaan ilmaisuuni.

Toisaalta jalat ja selkä määrittivät sitä, miten olin tilassa. En pystynyt istumaan itselleni aika ominaisessa risti-istunnassa niin kauaa, kuin joskus olen voinut istua, koska tunsin painetta nilkassa. Se vanha vaurio ei vaivaa enää merkittävästi, mutta siellä on kireyttä ja huomaan lihasten yms. väsyvän nopeammin, kuin joskus aiemmin. Itse vaurio on parantunut, mutta ympäröivät kudokset eivät ole vielä toipuneet siitä, että se vaurio oli ja vaikutti liikeratoihin.

Eli tietoisesti olin hänen tulkintansa kanssa samaa mieltä, mutten heittäytynyt fyysisesti mukaan samaan maailmaan. En luottanut siihen, ettenkö improvisoimaan innostuessaan loukkaisi itseäni uudelleen, jos lähtisin kyykkyasennossa liikkumaan. Eli siinä tuli fyysiset rajat ja itsesuojeluvaisto vastaan. Impulssi lähteä peilaamaan häntä ja leikkimään fysiikalla oli, mutta aikuinen minussa totesi, että ei tänään. Ei kannata riskeerata.

Sekin on ihan hyvä, että sellainen aikuinen ääni minussa on, koska olen myös telonut itseäni improon heittäytyessäni. Kun kivut ja paha olo ei tunnu esiintyessä tai improvisaatioon täysillä mukaan mennessä. ne palaa vasta sen tilanteen jälkeen. Kun kerran tunnistin ja sanoinkin parilleni siinä, että mun on pakko suoristaa toinen jalka, koska sitä vaivaa risti-istunnassa oleminen, niin miksi lähtisin rasittamaan sitä kohtaa, joka kertoo mulle olevansa rikki.

Sitten siinä kävi kuitenkin niin, että käsien kautta päädyttiin koskettamaan kämmenet yhteen ja liikkumaan yhteisessä energiakentässä. Tutkimaan sitä, mihin liike vie. Parini huomauttikin siinä siitä, että siinä tuntui selkeä vastus, että vastustan liikettä. Myönsinkin sen, että mä en oikeastaan koskaan ole täysin rento, vaan siellä on aina jännite. Eli tunnistan sen, että täysi rentoutuminen on mulle fyysisesti hyvin vaikeaa. Kehossa on aina joku jännite ja jäntevyys olemassa, vaikka pitäisi heittäytyä vapaaseen liikkeeseen.

Se, mitä en sanonut ääneen, minkä oikeastaan tajusin siinä hetkessä ja sen jälkeenkin, oli se, että mähän olin antanut yhteyteen rikkinäisen käteni. Se tapahtui oikeastaan siksi, että jalassa vaurio on vasemmassa jalassa ja se oli nyt suorana lattialla, joten vasen käsi oli luontaisesti kauempana. Niinpä ojensin oikean käteni, vaikka tiedän, että siinä on golfkyynärpääoireilua ja siksi rajoittuneet liikeradat.

Se ei ollut virhe, koska mulla ei ollu kipuja kädessä, eikä tuo yhteinen liike aiheuttanut mitään lisävaurioita tai johtanut tilanteeseen, missä olisin tuntenut kipua. Mutta se oli silleen jännä valinta, koska se oli hyvin kuvaava. Kerroin kyllä jotain ”mun on vaikea rentoutua”, mutta jätin jakamatta sen syyn, miksi juuri siinä kädessä on niin vahva vastus joillekin liikkeille tai miksi en voi täysin rentouttaa juuri sitä kättä. Siihen jäi se salattu kerros, jossa itse tiedän, että pidän kontrollia yllä lihastyöllä, jotta ei ajauduta sellaisiin liikeratoihin tai kulmiin, joissa kyynärpäässä ja kyynärvarressa olevat vauriota joutuvat rasitukseen.

Eli olin rehellinen ja avoin, mutta jätin jotain kertomatta. Jotain hyvin olennaista ja itselleni hyvin ilmiselvää. Se on ehkä minun toiminnalleni hyvin tyypillistä. Tarjoan yhden tyydyttävän tulkinnan monisyiselle asialle ja se asia jää siihen. Kukaan ei tiedä kysyä enempää, koska muut syyt eivät ole näkyviä. Kukaan mua tarkkailemalla suoraan voi huomata, ilman pidempää tarkkailuhistoriaa, että varon oikeaa kättäni. Kipu ei näy päälle päin.

Se on tärkeä muistutus myös itselleni, kun teen tulkintoja toisista.