Olen pidempään miettinyt sitä, miksi joskus keskusteluissa tulee hyvä olo, vaikka mitään erityistä ei olisi edes jaettu. Se tunne taitaa kuulluksi tuleminen. Tulee tunne, että joku – ei välttämättä kaikki tai edes merkittävä osa – ryhmässä on kuullut sen, mitä kerroin. En oikein ollu aiemmin tajunnut, mikä se keino on, millä kuuntelu osoitetaan, mutta sehän on siis toistaminen.

Lukiessani kirjaa Supercommunicators (Charles Duhigg) sain muistutuksen toiston voimasta. Siitä, miten vähän poimimme pieniä nyökkäyksiä tai äännähdyksiä, kun puhumme. Näin ollen kuulluksi tuleminen osoitetaankin vasta puheenvuoron jälkeen. Yksi tehokkaimmista tavoista on toistaa sanottu omin sanoin. Varsinkin, jos etsitään yhteisymmärrystä, niin toistamalla sanotun, puhuja saa peilin sille, mitä on sanonut. Toisaalta, kuultuaan sanansa toistettuna hän voi myös täydentää ja selventää asiaa.

Kuulemisen osoittaminen

Mietin sitä, miten vähän sitä oikeastaan lukee muita ihmisiä ja heidän ilmaisuaan, kun itse puhuu. Etenkin, jos sanoja pitää hakea omasta tajunnasta tai aihe on haastava. Tutusta aiheesta puhuminen vapauttaa eri tavalla kaistaa huomata kuulijan minimipalautetta tai muuta.

Tajuan itse ainakin katsovani vähän minne sattuu, jos puhun ryhmässä. Monesti kahden keskenkin katse on jossain muualla, kuin puhekumppanissa suuren osan ajasta. Näin ollen, jollei positiiviset kuuntelemisen merkit ole todella selkeitä, niin ne jäävät usein puhujalta huomaamatta. Jos ei puhuta improharjoitusten överin aktiivisesti komppaavasta kuuntelijasta, niin yleensä se on aika pientä. Monesti suorastaan näkymätöntä. Osa ei anna minkäänlaista minipalautetta kuunnellessaan, vaikka aidosti kuuntelisikin.

Usein itse ainakin huomaan, että olen noteerannut vain sen, jos keskustelukumppanini näyttää täysin kyllästyneeltä (tulkinta) tai muuten siltä, että hänelle ei kannata puhua enempää. Täysi reagoimattomuus aiheuttaa sen, että sitä puhujana hyytyy. Itse ainakin saatan sellaisissa tilanteissa vaan lopettaa jutun kesken lauseen ja yleensä se ei haittaa ketään.

Se on ihan ok. Ei kaikki jutut voi kaikki kiinnostaa. Eikä kaikkien kanssa tarvitse pitkiä keskusteluja käydä. Joskus voi vaan kohteliaasti todeta mielessään, että tää ei nyt toimi ja jatkaa seuraavaan keskusteluun jonkun toisen kanssa.

Toista se, mitä kuulit

Jos kuitenkin haluaisi aidosti osoittaa toiselle, että on kuunnellut ja kuullut, mitä toinen sanoi, niin sitten toisto on hyvä tehokeino. Tajuan käyttäväni sitä tosi vähän. Voisin käyttää enemmänkin. Mulle keskustelu on virtausta, joten aika usein kiirehdin siinä virrassa eteenpäin. Välillä voisi kuitenkin hidastaa vähän ja pysähtyä sen äärelle, mitä on sanottu, jotta ymmärrys lisääntyisi. Jos omin valinnoin voi antaa toiselle aidon kokemuksen siitä, että olen kuullut, mitä hän sanoi, niin kyllähän se valinta kannattaa tehdä.

Usein oma halu tulla kuulluksi on niin kova, että sitä unohtaa antaa niitä kokemuksia toiselle. On niin kiire jakamaan omaa ajatteluaan, ettei huomaa nostaa esiin sitä, mikä toisen sanomassa aiheutti jonkun reaktion.

Huomaan, että jotkut ihmiset on tässä tosi hyviä. Ihan siis keskusteluteknisesti taitavia kuuntelemaan ja bongaamaan ne jutut, jotka toistaa omalla vuorollaan. Jotkut ovat niinkin hyviä, että saattavat useamman vuoron jälkeen palata johonkin, mitä muutoin sivuutettu henkilö sanoi aiemmin ja kutsua hänet takaisin keskusteluun.

Kenen keskustelua käymme

Huomasin taannoin, kun olin neljän hengen keskustelussa, että vaikenin ensimmäisen käyttämäni vuoron jälkeen. Olen pohtinut sitä, mikä siihen vaikenemiseeni johti. Ensin ajatettelin, että se oli joku minipalautteen puute tai yhden keskustelijan tyhjä ilme, kun lopetin tarinani. Mutta ei se ollut se, vaan kuulluksi tulemisen puute.

Kun lopetin tarinani, niin seuraava puhuja palasi välittömästi puhumaan pari vuoroa aiemmin puhuneen henkilön esiin nostamista jutuista, jotka innostivat häntä. Sen näki, että se, mitä toinen oli sanonut aidosti innosti häntä ja se tuli toistona esiin hänen puheessaan. Seuraavalla vuorolla sitten tämä toistettu henkilö jatkoi tarinaa ja syvensi jakamaansa kokemusta.

Sen myötä heillä oli siinä neljän hengen ryhmässä erittäin mukava kahden hengen keskustelu. Siihen ei ollut mahdollista muiden liittyä katkaisematta keskustelun virtaa. Toisaalta, ei kumpikaan siihen tilaan muita kutsunutkaan, vaan he jutustelivat heille yhteisistä aiheista, kuin ketään muuta ei olisikaan.

Tai itse asiassa sekään ei ole ihan totta. Toinen heistä, toistaja, puhui innoissaan hänelle tärkeästä asiasta ja toistetuksi tullut komppasi häntä. Eli ehkä sen keskustelun dynamiikkaa eniten määritti yhden henkilön tarve puhua tai ne aiheet, jotka häntä kiinnostivat. Siinä ei tuntunut olevan tilaa muulle.

Sellaista keskustelu voi välillä ryhmissäkin olla. Jonkun ääni on dominoivampi. Mietin sitä, jos hänelle olis siinä tilanteessa tarjonnu toiston peilin ja kuulluksi tulemisen kokemuksen, niin olisiko se muuttanut keskustelun dynamiikkaa. Olisiko siihen tullut tilaa muillekin äänille?

En tiedä vastausta, mutta tätä rupesin pohtimaan.

Teknisesti oikea suoritus voi jättää kylmäksi

Samoin olen miettinyt sitä, että toistokaan ei ole mikään automaatio siinä, että toinen tuntis itsensä kuulluksi. Mulla on yksi sosiaalisesti erittäin taitava tuttava, jonka huomaan käyttävän toistoa aika usein omilla vuoroillaan. Hän saattaa toistaa jonkun sanomani asian ja teknisesti osoittaa, että hän on kuullut, mitä sanoin. Hän kuitenkin usein tekee sen vain voidakseen neuvoa. Sanoakseen, että on ymmärtänyt. Jostain syystä mulle tulee siitä se fiilis, että hän on kuullut sanat, mutta ei sitä kaikkea muuta, mitä sanoihin liittyi.

Tässä tullaan siihen, että ilmaisu on paljon muutakin, kuin ne sanat. On tunteet, ilmeet ja eleet sekä se, mitä ei sanota ääneen. Eli ei se toistokaan teknisenä apukeinona autuaaksi aina tee. Parhaimmillaan toisen sanojen toistaminen avaa ymmärryksen kanavat. Toisaalta, sitä voi myös käyttää ponnahduslautana neuvomiseen.

”Kuulin sun sanovan noin, niin neuvon sua näin”. Neuvomisen suhteen kannattaa olla silleen tarkkana, koska meillä on paljon suurempi halu neuvoa, kuin itse toteuttaa muiden neuvoja. Riippumatta siitä, miten hyviä ne ovat.

Sen sijaan, jos olemme tulleet kuulluksi, niin saatamme ihan itse pyytää neuvoja toiselta. Silloin neuvominen on tietenkin suotavaa. Pyytämättömiä neuvoja sen sijaan voisi jaella ihan huoletta vähemmän. Vai milloin muistat itse viimeksi tehneesi pyytämättä saadun neuvon mukaan, jos se on annettu tilanteessa, jossa halusit vain keskustella asiasta.

Sanatason kuuntelussa on, ainakin mulle, se ongelma, että mä en ole niin tarkka sanoistani. Tämä on ollu totta tosi kauan, että käytän puhuessani sanoja vähän tavanomaisesta poikkeavalla tavalla tai siellä saattaa olla joku tunne taustalla. Tämä aiheuttaa välillä ymmärryskuiluja. Ymmärrän sen ja omalta osaltani pyrin tarkentamaan ilmaisujani, kun huomaan, etten tule ymmärretyksi.

Tässä toisto on hyvä peili, koska sitten tajuan, että tunne tai syvempi viesti sanojen takana ei välittynyt. Silloin voin tarkentaa.

Kysy kysymyksiä

Tästä tullaankin siihen, että toiston lisäksi kysymykset ovat monesti hyviä. Kysymyksiäkään en käytä tarpeeksi keskusteluissa, vaan hoppuilen turhaan eteenpäin. Eli ei se aina ole se pelkkä toisto, sanojen toistaminen, mikä kuulluksi tulemisen kokemuksen tarjoaa. Monesti tarvitaan myös kysymys. Se voi olla jatkokysymys, mutta se voi olla myös ihan yksinkertaisesti: ”Kuulin, että sanoit niin [toisto]. Ymmärränkö oikein, jos ajattelen sen tarkoittavan näin [omasanainen tulkinta]?” Ihan konkreettisesti varmistaa, että ymmärsi, mitä kuuli.

Mua on monesti harmittanut se, kun en tajua kysyä kysymyksiä. Varsinkin, jos kyse on tunnepitoisesta asiasta. Suru on mulle vaikea tunne. Osaan hyvin vaillinaisesti käsitellä omaa suruani ja muiden surun edessä mulle käy välillä niin, että lamaannun täysin. Kuuntelen kyllä ja otan vastaan, mutta en älyä, enkä osaa kysyä kysymyksiä. Haluaisin osata.

Ymmärrän, että se vaatii sekä tunteiden käsittelyn opettelua että ihan konkreettisten kysymysten harjoittelua. Kun toisella on voimakas tunne ja tarve puhua, niin olishan se ihan inhimillisestikin katsottuna hyvä osata olla itse lamaantumatta toisen surun tai kivun edessä. Joskus osaankin, mutta huomaan, että siinä mulla on paljon treenattavaa. Jollain muulla harjoittelun aiheet löytyy toisaalta.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan mietin vaan, että ehkä olis hyvä opetella hidastamista. Sitä, että ei olis kiire, kun kuuntelee. Ei olis niin kärkäs menemään eteenpäin, vaan malttais pysähtyä toistamaan. Malttais hetken kuulostella ja tunnustella, mitä toisen sanat aidosti herättävät. Toistaa se, mikä tuntuu merkitykselliseltä tai mitä ei ihan täysin ymmärtänyt. Muistais kysellä. Uskaltais olla aidosti utelias.

Viimeinen kolahti siinä mielessä, että enhän mä esimerkiksi aina kehtaa kysyä. Tuntuu tungettelulta udella enemmän, kun toinen on jo jakanut paljon. Toisaalta, eihän siihen kysymykseen ole pakko saada vastausta. Voihan sitä kysyä ja toinen voi valita vastaako vai ei.