Rich Orloffin 50-luvun tilannekomedioista tyylinsä ammentava, Joku on ovella (Someone´s knocking), on näytelmä, joka huvittaa ja herättää. Televisio on paitsi tyylissä myös toiminnassa tärkeässä roolissa. Onhan TV kuitenkin kodin keskipiste ja kotonaan pysyttelevän rouvan tärkein ystävä. Mitä muuta ihminen tarvitsee, jos hänellä on TV ja kaikki mahdolliset kanavat sekä suoratoistopalvelut.

Näytelmässä leikitellään vanhojen komedioiden hahmojen yksiulotteisuudella ja ajatuksella, jonka mukaan televisio tyhmentää katsojansa. Ajatus television tyhmentävästä vaikutuksesta viedään absurdin puolelle maailmassa, jossa ulkomaailma on pelottava ja vain kotona, kotioven sisäpuolella, on turvallista riisua haarniskansa. Siis, kunhan ei vaan saa mitään ajatuksia, jotka häiritsisivät nykyistä leppoisaa onnea. Eikä sellaisia tietenkään tule, jos puuduttaa mielensä jatkuvalla kiiltokuvamaisella TV-hötöllä.

Harmi vain, että – kaikesta varautumisesta huolimatta – Kaija (Heidi Maaranen) on saanut idea. Idean, johon heillä ei – raivostuttavan pätevän – miehensä, Jaakon (Jani Ahonen), mukaan ole varaa. Ei missään nimessä. Onhan Jaakko mies, perheen pää, ja hän tuo leivän pöytään. Konkreettisesti.

Mitäpä Kaija –rooliinsa 50-luvun kotirouvana täysin sydämin sopeutunut nainen – sellaisesta ymmärtäisi. Hänen roolinsahan on olla kotona aina hymyileväisenä odottamassa, jotta voi palvella aviomiestään kaikessa. Erityisesti kahvin kaataminen miehelle on tärkeä ja riittävä tarkoitus kotirouvalle. Mitäpä muutakaan hän tekisi tai haluaisi? Mitä hän ajatuksella tekisi?

Kaikki on hyvin siistiä ja sopivaa. Jokaikinen päivä on samanlainen, ainakin näkyvin osin. Sanat ovat – ainakin pintatasolla – sitä, mitä pitääkin. Sanotaan, että rakastetaan, koska niin kuuluu tehdä. Se kuuluu rooliin, jolla on selkeät rajat ja, jota ylläpidetään jokaikinen hetki. Kaikki on kivan konkreettista ja käsinkosketeltavaa. Rakkauskin, joka on valettu betoniin jo papin aamenessa.

Tämä, Kirsi Sulosen suomentama ja ohjaama, huumorin kukkanen kukkii monitahoisen kutkuttavasti. Erityistä hilpeyttä tarjoilevat reviiritietoinen TV (Leo Heinämäki), joka hyvin ilmeikkään sanattoman roolin, sekä supersankarimainen Tilaisuus (Matti Koskimaa). Sitä ei ihan heti ihminen tajuakaan, miten tilaisuuteen voisi tarttua vai kannattaisiko sittenkään. No oli, miten oli, niin hirveän houkuttelevasti se on paketoitu. Tilaisuus nimittäin.

Puvustus ja lavastus on sopiva sekoitus vanhanaikaista, hyvin prässättyä, estetiikkaa selkeine hahmoineen ja ajasta irrallista hullunkurisuutta. 50-luvun hengen ja modernimman vinoutuneisuuden täydellinen liitto.

Joku on ovella on tyylipuhdas komedia, joka naurattaa tunnistettavuudellaan ja pelkistetyllä tarkkanäköisyydellään. Esitys on sekä uskollinen genrelleen että pöyhii sen hullunkurisimpia piirteitä. Katsoja pääsee nauttimaan hilpeän viihdyttävästä komediasta ja vanhan ajan Game Show -meiningistä. Elämän merkityksen etsimistä unohtamatta.

Joku on ovella

Käsikirjoitus
Rich Orloff

Suomennos ja ohjaus
Kirsi Sulonen

Tuottaja
Maarit Laakkonen

Lavastus
Pauliina Härkönen
Panu Nättiaho

Tarpeisto
Iitu Heilimö

Puvustus
Naava Hakkarainen
Mila Tsvetkiva

Valot
Ville Jaatinen

Äänimaailma ja musiikki
Otso Ahosola

Tekniikan ajo
Iitu Heilimö
Leenamaija Laaksonen
Mikko Pekkanen
Petri Tiihonen

Kuiskaaja
Lea Mäkinen

Rooleissa

Heidi Maaranen
Jani Ahonen
Matti Koskimaa
Leo Heinämäki
Hanna Vertanen
Pekka Ahonen
Aki Reinikainen
Henna Back-Paltamaa