Improvisaation metataidot työelämässä -verkkovalmennus – kevät 2023 – Osa 3 (Proimpro Oy)

Tämä valmennus ei tosiaan enää ole tarjolla tällä nimellä, vaan nyt vuonna 2024 se taitaa kulkea nimellä Arvostavan kohtaamisen -ryhmävalmennus. Sisällöt käsittääkseni kuitenkin noudattelevat edelleen samaa runkoa. Niinpä tässä lyhyesti näytän sen, millaisiin osa-alueisiin kevään 2023 valmennus jakautui. Valmennuksen selkäranka olivat seitsemän toisiinsa limittyvää ja lomittuvaa improvisaation metataitoa:

  1. Huomaa enemmän
  2. Hyväksy ideasi
  3. Päästä irti
  4. Vaikutu
  5. Tue toisia
  6. Tee jotakin
  7. Joo, ja…

Jokaisen osa-alueen käsittelylle oli varattu yksi viikko. Viikon alussa nähtiin Zoom-tapaamisessa, jossa tehtiin harjoitteita ja keskusteltiin viikon teemasta eli yhdestä impron metataidosta. Osa seuraavan viikon materiaalista yleensä ilmaantui Howspaceen jo edeltävän viikon lopussa, joten niihin pääsi halutessaan tutustumaan jo viikonlopun aikana.

Metataitoja oppimassa

Nyt, kun puhutaan metataidoista, niin silloin on kyse siirrettävistä ja sovellettavista taidoista, jotka eivät rajoitu improvisaation maailmaan. Siksi ehkä tämän verkkovalmennuksen alkuperäinen nimi vie vähän harhaan, jos rupeaa miettimään liikaa improvisaatiota teatteri-improvisaation tai muutoin esittävän improvisaation kontekstissa. Siitähän tässä valmennuksessa ei ole kyse, vaikka osa kurssin harjoituksista on harjoituksia, joita myös teatteri-improvisaation puolella käytetään.

Tämä verkkokurssi oli pilottiversionaan houkutellut paikalle hyvin jännän yhdistelmän ihmisiä. Ryhmässä oli hyvin pitkän linjan improvisoijia ja sitten ihmisiä, jotka eivät ole improvisaatioon ikinä sen kummemmin tutustuneet. Niinpä myöskin lähestyminen harjoituksiin ja ylipäätään tämän muotoiseen toimintaan oli hyvin vaihtelevaa.

Tässä ei ole nyt mitään arvolatausta, vaan mun fiilis kurssin aikana oli se, että meillä oli monin eri tavoittein ja sitoutumisastein mukana olevaa porukkaa. Mikä on siis ihan vakio millä tahansa kurssilla. Ehkä se, mikä itseä turhautti kurssin aikana eniten oli just se, että suhteellisen nihkeästi sai kuulla kenenkään tekemistä kokeiluista tarjottujen harjoitteiden puitteissa.

Ehkä ihmiset toteuttivat kokeiluja, joitain toki raportointiinkin alustalle, mutta enimmäkseen siellä monissa harjoitteissa oli vaan mun pohdintojani asiasta. Sekin johtui monesti siitä, että olin aiemmin jo kokeillut kyseistä harjoitetta, koska olen törmännyt niihin Simon ja mm. Elina Stirkkisen improkursseilla.

Mulle, tämmösenä runsassanaisena, kirjallisena reflektoijana tuntui vähän turhauttavalta, kun sai peukutuksia, mutta kukaan muu ei monessa kohtaa avannut mitenkään ajatuksiaan tai kokemuksiaan asiasta. Kuitenkin, kun kurssilla oli niin paljon vuosikausia improvisoineita ihmisiä, niin olen aivan varma, että monet harjoitukset eivät tulleet yllätyksenä. Yleisesti ajatuksia vaihdettiin kyllä runsaasti, mutta kohdennetusti harjoituksiin tai harjoiteltaviin asioihin liittyen keskustelua oli yllättävän vähän kurssialustalla.

Ehkä tässä myös näkyy erilaiset odotukset ja ajankäytön edellytykset. Tajuan sen, että ihmisellä, jolla kiireinen työ – ja kesälomia edeltävä maailman valmiiksi saamisen stressi – ei ole aikaa, eikä energiaa, viikottaisen livevalmennuksen ohella käydä verkkoalustalla jatkuvasti kommentoimassa. Livevalmennuksissa, Zoomissa, keskustelu olikin hyvin vilkasta ja avointa. Sen 1,5 tunnin valmennuksen aikana tehtyjä harjoitteita purettiin innokkaasti keskustellen. Sitä samaa olis toivonut siirtyvän myös kurssialustan puolelle ja siellä esiteltyihin harjoituksiin.

Ihan ensimmäisen viikon tehtäviin, jotka olivat muodoltaan yksin toteutettavissa olevia harjoitteita, syntyi paljon materiaalia ja komennetteja. Into hiipui siitä, kuten kursseilla yleensä käykin, kun sitten siirryttiin harjoituksiin, joita varten olisikin pitänyt tehdä ulkomaailman kokeiluja ja raportoida niitä. Kyllähän sinne materiaalia ja keskustelua syntyi, mutta ahneena nörttinä mua välillä harmitti, kun ei voinut keskustella niistä harjoitteista. Niistä ajatuksista, mitä juuri se harjoite herättää ja mikä sen muutospotentiaali on, jos sitä kokeilee arjen vuorovaikutuksessa.

Mulle kurssin suuri lisäarvotoive oli semmosen omanhenkisen porukan löytäminen, jonka kesken vois vaihtaa ajatuksia näistä yhdessä opetelluista taidoista. Sitä en ihan saanut tällä kyseenomaisella kurssilla.

Tämä aiheutti mulle sellaista sisäistä jännitettä, mikä myös purkautui sen pohtimisena, että kannattaako mun reflektoida alustalle niin paljon. Kun se tuntui mulle siltä samalta, kuin tähän blogiin reflektioiden kirjoittaminen. Siinä mielessä mulla ei oma ajattelu tai toiminta hirveästi kurssin aikana muuttunut, koska nämä aiheet ja monet harjoitteetkin olivat jo entuudestaan tuttuja.

Rohkeus kokeilla

Siitä päästään mukavuusalueen pohdintaan. Sillä enhän mäkään sitten intoutunut haastamaan itseäni erityisemmin tällä kurssilla, koska mulla oli materiaalia ja kokemuksia jo entuudestaan monista harjoitteista arjessa. Olin jo kokeillut esimerkiksi kahden sanan -haastattelutekniikkaa aikaisemmin. Olin sen kokenut hyväksi ja toimivaksi tavaksi oman kuuntelun aktivoimiseksi eri tavalla. Mutta enhän sitten kokeillut sitä uudestaan arjessa kurssin aikana.

Siinä mielessä se ennakkotieto ja aiemmat kokeilut myös rajoittivat sitä omaa rohkeutta tehdä uusia kokeiluja. Mitä tällä kertaa tapahtuis, jonkun toisen kanssa, kun kokeilen tätä tekniikkaa? Veikkaan, että olisin saattanut tehdäkin uusia kokeiluja, mutta huomasin turhautuvani itse siihen, että olin monessa harjoitteessa ainoa, joka ilmaisi edes kokeilleensa opeteltavaa taitoa käytännössä.

Enkä sano, etteivätkö muut olis niitä myös kokeilleet ja kokeiluitaan raportoineet. Mulla vaan kurssin aikana kävi se, mikä mulla monesti käy, kun innostun asiasta eli tuotan jatkuvasti ja ihan liikaa materiaalia ja sitten hämmennyn, kun muut eivät ole yhtä innoissaan asiasta.

Eli ehkä ongelma ei niinkään ollut se, että muut olisivat osallistuneet liian vähän. Mulla vaan siinä inspiroituneessa ja innostuneessa tilassani oli liikaa energiaa ja intoa, joka sitten tuntui liioitellulta muiden tasoltaan tavanomaisempaan innostustasoon nähden.

Sparrauspari

Ehkä mulle vieraimmalta toimintatavalta tällä kurssilla tuntui kurssin alussa nimetty ”sparrauspari”. Ei siksi, ettenkö voisi ihmisten kanssa parina toimia, en vaan tajunnut annetun ohjeistuksen perusteella, mitä tämän parin kanssa oli tarkoitus tehdä. Kun periaatteessahan sitä voi tehdä mitä vaan, mutta mun aivot ei toimi niin.

Huomasin, että mulle se nimetty sparrauspari aiheutti lähinnä pulssin nousemista, kun yhtäkkiä pitikin olla tapaamisia sopimassa ja yhteystietoja vaihtamassa tajuamatta, mistä pitäis keskustella. Myönnän kyllä ihan rehellisesti, että tämän osion valmennuksesta jätin väliin, kun taas toiset kertoivat käyneensä parinsa kanssa pitkiäkin keskusteluja eri aiheista.

En osannu mieltää sparrausparia keskustelukaveriksi, joka kulkee rinnalla sen valmennuksen ajan, vaan jäin jumiin siihen ajatukseen, että sille yhdessä tekemiselle pitää olla joku tarkoitus. Mulle olis pitäny olla selkeät ohjeet, mistä meidän toivotaan keskustelevan, jotta se tapaamisten sopiminen ventovieraan ihmisen kanssa ei olis ollu niin stressaavaa.

Se on ihan hyvä muistutus, että kaikki toimintatavat eivät automaattisesti toimi kaikille kaikkina ajankohtina. Mulle oli hyvin luontevaa ja helppoa tuottaa materiaalia kurssin Howspace-alustalle, koska se on mahdollista kellonajasta riippumatta. Tekemisen sitominen aikaan tuotti siinä vaiheessa elämää sellaisia paineita, joita en ollut tämän valmennuksen puitteissa käsittelemään. Monelle muulle taas Zoom-valmennussessioiden ja sparrausparin kanssa käydyt reaaliaikaiset keskustelut olivat luontevampi tapa reflektoida koettua.

Jälkikäteen olen toki miettinyt, että ehkä siitä sparrausparistakin olis saanu paremmin irti jotain, jos se olis esitelty vasta myöhemmässä vaiheessa valmennusta. Nyt se tuli jo siinä ensitapaamisen hämmennyksen keskellä, joten sitten se jäi semmoseksi mysteeriseksi toiminnaksi, jota en jaksanut ruveta tekemään.

Siinä ei oikeastaan muusta ollut kyse, kuin siitä, että mä en halunnu ruveta sopimaan aikatauluja, mikä kiireisten aikuisten maailmassa on oma lukunsa. Mulle tämä valmennus, jossa oli yksi kerta viikossa, jolloin ollaan reaaliaikaisesti paikalla ja muuten kaiken voi hoitaa, kun tuntuu siltä, sopi. Siinä oli sopiva tasapaino aikataulutuksen ja vapaasti virtaavan luovuuden välillä.

Materiaaliahan sinne alustalle tuotinkin silloin, kun siltä tuntui. Ei välttämättä aina silloin, kun se tehtävä ensimmäisen kerran eteen tuli, vaan saatoin palata aiempien viikkojen tehtäviin myöhemmin. Jakaa omat ajatukset vasta viikkoja myöhemmin, kun se tehtävä oli ensimmäisen kerran alustalle julkaistu.

Yllätyksiä

Mulle yksi kiva puoli tässä metataitojen mukaan jaotellussa valmennuksessa oli, että sisältöjen julkaisu ei ollu täysin lineaarista. Musta oli kiva välillä bongata alustalta, että johonkin aiemman viikon teemaan olikin ilmestynyt uusi tehtävä tai video pohdittavaksi.

Musta se alleviivas hienosti sitä, miten paljon nämä metataidot linkittyvät ja rakentuvat yhteiselle perustalle. Mikään palikka ei ole muista irrallinen tai täysin valmis, kun se on kerran käsitelty. Oppimisessa toistot usein unohtuvat. Eihän se riitä, että kerran kokeilee jotain harjoitusta tai opettelee yhdellä viikolla huomaamaan enemmän, vaan muutos ja uusi rutiini syntyy toistojen kautta.

Tämä valmennus oli rajattu ja hyvin kuratoitu kokoelma harjoitteita ja keskustelunavauksia näihin metataitoihin. Mutta nämäkin harjoitteet tehtyään on vasta tarinan alussa. On tuhansia tapoja, miten voi harjoitella huomaamaan enemmän, kuten eka metataito kutsuu tekemään.

Kun itse on saanut näitä metataitoja muissakin yhteyksissä Simon ohjauksessa tutkia, niin sitä huomas innostuneena odottavansa, miten sitä taitoa tällä kertaa tutkitaan.

Lillukanvarsia

Jos mietitään metataitoa ”huomaa enemmän”, niin mullahan oli siinä semmonen etulyöntiasema, että tajuan havainnon ja tulkinnan eron, monessa kontekstissa, todella selkeästi. Se johtuu siitä, että olen Simon ohjauksissa perehtynyt statusilmaisuun useilla kursseilla. Eli mulle on hyvin selkeää, mikä on havainto ja missä mennään tulkinnan puolella.

Se ehkä näky, koska sitten tartuin tahallani ihan epätarkoituksenmukaisiin lillukanvarsiin. Siellä alustalla oli yksi kuvaharjoitus, josta meidän piti tehdä havaintoja ja/tai tulkintoja. Ja minähän ylisuorittaja nörttinä latasin siihen kaikki mahdolliset havainnot, mitä suinkin kehtasin tehdä. Mutta sitten en malttanut olla vähän pöyhimättä havainnon ja tulkinnan välistä rajaa.

Kuvassa nimittäin yhdellä henkilöllä oli käsissään kukkia. Ne kukat tulkittiin yleisesti päivänkakkaroiksi. Kuten sellaiset kukat yleensä tulkitaan. Munhan oli tietysti pakko siihen vitsillä heittää, että onko tämä kukan määrittely päivänkakkaraksi varmasti havainto vai tulkinta, koska samankaltaisia valkoterälehtisiä ja keltamykiöisiä kukkia on useita.

Se oli vitsi, en siitä sen vakavampaa keskustelua hakenu. Mutta on siinä sellainenkin totuuden siemen, että monesti me nimetään ja luokitellaan asioita tottumuksen ohjaamina ja liian heppoisten todisteiden perusteella.

Joo, kukka voi olla päivänkakkara. Mutta se voi olla myös saunakukka eli peltosaunio tai valkoterälehtinen asteri. En sano, että siinä tapauksessa oli, mutta siitä kuvasta sitä kukkaa ei voi varmuudella lajitunnistaa, koska siinä kuvassa, jossa henkilön kädet peittivät kukkien varret, ei näy kasvin lehtiä tai muita tunnusmerkkejä. Eli onko se silloin havainto vai tulkinta, jos sanotaan, että kukat on päivänkakkaroita.

Ja tämä liittyy nyt hyvin vähän kasvien tunnistamiseen. Mun syyni heittää tämä epäolennaisuuksiin tarttuva kommentti oli se, että hyvin nopeasti syntyy yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, jotka ei välttämä perustu todellisuudelle. Alkuperäisen havainnon pohjalta on tehty tulkinta, joka ei välttämättä ole tosi, vaikka se yleisesti todeksi hyväksytään ja havainnot näyttävät sen todeksi vahvistavan.

Tämä kukan lajimäärittely on ihan sivuseikka, lillukanvarsi, kuten kurssialustallakin sanoin. Mutta on siinä se ihan totuudellinen pohja, että aika usein me leimataan ja nimetään asioita joiksikin automaattisesti, huomaamatta kyseenalaistaa, miksi määrittelimme sen niin. Ihan tervettä on välillä kyseenalaistaa, miksi tiedän tai luulen tietäväni, mitä tiedän.

Ennakkotiedon rajoitteet

Itsellenikin olisi tehnyt hyvää monen tämänkin valmennuksen harjoituksen kohdalla hyvää kokeilla uudelleen. Kyseenalaistaa se, mitä luulen harjoitteesta ja harjoiteltavasta taidosta jo tietäväni. Joskus liika ennakkotieto voi olla rajoittava tekijä. Sen huomaan monesti itsestäni. Näin jälkiviisaana siis tekisin monia asioita hyvin eri tavalla, jos tämän valmennuksen joskus uudestaan kävisin.

Ehkä jopa hyödyntäisin sen tarjotun sparrauspari-mahdollisuuden taitojen harjoitteluun, enkä leikkis niin besserwisseriä, että munhan ei tarvii näitä edes harjoitella uudestaan, kun olen joskus jo kokeillut. Niin, kokeillut kyllä, mutta onko se tieto ja oppi siirtynyt arkeen ja käytäntöön. Ei välttämättä eli ei se yksi kokeilu vielä autuaaksi tee, vaan tarvitaan useita kokeiluja ja treeniä, ennen kuin jotain muuttuu ja jostain tulee tapa.

Tunnistan ja tunnustan, että tätä valmennusta voisi hyödyntää tehokkaamminkin uusien tapojen opetteluun ja itsensä muuttamiseen, kuin mitä itse tein.

Jätä kommentti