Sitä tapahtuu välillä, että se perusvarma harjoite, jota on vetänyt menestyksekkäästi kymmeniä ja satoja kertoja, ei jossain ryhmässä toimikaan. Ihmiset eivät osallistu tai vapaaehtoisia joutuu haalimalla haalimaan tai mitä ikinä. Se ei vaan toimi. Kukaan muu, kuin pari leikkiorientuneinta ja ohjaaja ei innostu asiasta. Puhuinkin tästä jo tapaus Buongiorno Johnnyn osalta. Siellä voi olla pari kolme tyyppiä, jotka ovat ihan liekeissä ja muu ryhmä on vain kiitollinen, jos pääsee pois harjoitteesta nopeasti tai jos ei tarvitse osallistua ollenkaan.

Nämä kohdat oman kokemuksen mukaan valitettavan usein menevät joko ohjaajalta (itseltänikin) ohi tai sitten hän saattaa jopa vähän suuttua siitä, kun harjoite ei toimikaan. Jälkimmäinen voi olla myös merkki epävarmuudesta tai joustamattomuudesta omassa ohjaajuudessa. On totuttu siihen, että tämä toimii aina ja sitten se hämmennys, kun se ei jossain ryhmässä toimikaan purkautuu pienenä tai isompana aggressiona. Jotenkin se oma hämmennys, kun asiat eivät tapahdukaan oletetusti, kääntyy muotoon: ”mikä teissä on vikana, kun kaikki muut ryhmät ilolla leikkivät tätä”.

Jos oma reaktio tuossa tilanteessa on (pienikin) aggressio, ryhmän syyttely yhteistyökyvyttömyydestä, kun joku harjoite ei toimikaan, niin siinä kohtaa olis itsereflektion paikka. Faktahan on se, että ohjaaja on ihan itse valinnut harjoitteet, joita tehdään. Valinta voi perustua ohjaajan omiin mieltymyksiin tai oletuksiin, jotka eivät ole totta juuri tälle ryhmälle. Jossain suuren psykologisen turvallisuuden jo saavuttaneessa ryhmässä, epämääräisempikin tai tavoitteiltaan määrittelemätön tehtävä voi toimia, kun taas sitten toisessa ryhmässä se ei toimi ollenkaan.

Se, mikä unohtuu monelta improa ohjaavaltakin välillä, niin saman taidon tai asian voi oppia monen tekniikan avulla. Toisaalta, mikään ei takaa, että osallistujat oppivat mistään harjoitteesta juuri sen asian, jonka halusit sillä harjoitteella tuoda ryhmään.

Siksi näkisin, että joustavuus ja kuuntelu ovat ohjaajan tärkeimmät työkalut. Joustavuus siinä, että on valmis myös hylkäämään tällä hetkellä toimimattoman tekniikan. Se voi toimia sillekin ryhmälle jossain myöhemmässä vaiheessa, mutta ei just nyt. Kaikki syyt eivät ole ehkä heti ilmiselviä, mutta jos on mahdollista oppia tuntemaan ryhmää ja sen yksilöitä vähänkään paremmin, niin se voi selvitä, miksi juuri se tai sellainen harjoite ei sille ryhmälle toimi.

Lähinnä halusin tällä tekstillä nostaa esiin sen, että on ihan ok, jos ohjaajana tuntee välillä turhautumista. Asian ydin on kuitenkin siinä, miten sen turhautumisen käsittelee. Niin kauan, kuin on itse ollut täysin vastuussa harjoitteiden valinnasta ja ihmiset kieltäytyvät osallistumasta, ehkä terveellisin asenne on ottaa vastuu tapahtuneesta. ”Huomaan, että tämä harjoite tuntuu monesta epämukavalta. Havaitsinko oikein? Me voidaan jättää tämä harjoite (tältä erää) ja, jos joku haluaa kertoa, mikä tässä harjoitteessa aiheuttaa epämukavan olon, niin kuulisin mielelläni siitä, jotta voin jatkossa valita toisenlaisia harjoitteita.”

Pointti ei siis ole se, että kenellekään ei koskaan saa tulla vähääkään epämukava olo harjoitteissa, eikä mitään omalta mukavuusalueelta poistumista saa tapahtua. Oppiminen on aina stressaava kokemus, mutta joskus tunnistettava ja tunnustettava se, että nyt on yritetty hypätä liian monta askelta kerralla ja pitää palata perusasioiden äärelle. Voit olettaa, että ryhmä on hyvin turvallinen paikka mokailla ja leikkiä, mutta jos joku harjoite paljastaa, että näin ei ole, niin silloin pitää pystyä myös ohjaajana ottamaan askel taaksepäin. Miettimään joku yksinkertaisempi ja pienemmän kynnyksen harjoite (mitä ikinä se sille ryhmälle tarkoittaakin), jolla lähestyä sitä samaa aihetta tai asiaa, jos se on tarkoituksenmukaista. Tai sitten voi vaihtaa kokonaan suuntaa.

Joustavuutta on tärkeää osoittaa myös ohjaajana, jos se on se asenne, mitä haluaa myös ryhmässä lisätä. Jos haluat toisten muuttuvan, on sinun oltava ensin valmis itse muuttumaan.