Lahti noir -”Sammakkomummo” 8.3.2024 (Stella Polaris / Teatteri Vanha Juko)

Lahti noir, koko illan improvisoitu näytelmä, taisi olla kolmas Stella Polariksen Nordic noir -tyylilajin esityksistä, jonka olen nähnyt. Jokainen esityksistä räätälöidaan yleisön avustuksella sille paikkakunnalle tai siihen kaupunginosaa, jossa näytelmää esitetään. Joka kerta saa nähtäväkseen hyvinkin erilaisen tarina.

Tämän illan esitys nimen mukaisesti tapahtui siis Lahdessa. Teatteri Vanhassa Jukossa viimeistä myöden täysi yleisö pääsi näkemään tarinan, joka sai yleisöehdotusten pohjalta nimen ”Sammakkomummo”. Nimi siis valikoitui sen kautta, että yleisöä pyydettiin kertomaan joku lapsuuden loru tai laulunpätkä, jonka muistaa. Sieltä sitten, hyvinkin vakuuttavasti, kajahti lorun / laulun pätkä: ”Sammakkomummo istui kivellä,söi söi söi söi lumpeen lehteä”.

Näytelmän nimen ohella sammakkomummo ui muutenkin tarinaan satuna poliisin lapsille, laulun sanoituksena ja tarinan päättäneen, syyllisen, monologin sanastona. Oli hieno nähdä, miten se, mitä alussa oli saatu yleisöstä lahjana, kuljettiin mukana aina tarinan loppuun saakka.

Erityisen upea väline tähän kuljetukseen oli Miiko Toiviaisen näytelmän alussa ja lopussa, Jouni Kanniston säestyksellä, improvisoima laulu. Siinä englanninkielisessä laulussa, jossa kaipaillaan äidiltä lupaa mennä uimaan sammakoiden kanssa, oli niin vahva tunnelataus, että vieläkin herkistää. Musiikki muutenkin oli äärettömän upeaa ja tunnelmia voimistavaa tässä esityksessä.

Paikallisuus

Yleisöehdotuksia voidaan monella tavalla, eikä siihen ole mitään vakiokaavaa. Varsinkin improvisoijalle itselle vieraassa paikassa tarinaa kerrottaessa on hyvä kysyä yleisöltä lisätietoja. Nyt kysyttiin yleisöltä paikkaa, jonne Lahdessa voisi mennä rentoutumaan. Yleisöltä tuli monta ehdotusta paikoista, joista sitten iltaa juontanut Elina Stirkkinen valitsi yhden, eli häränsilmä(metsä)lammen.

Paikasta kysyttiin sen verran tarkennuksia, että maisema visualisoituu ympäristönä tekijöiden mieleen, jolloin siellä on helpompi improvisoida. Samalla myös ne yleisön jäsenet, jotka eivät ehdotettua paikkaa tunne saavat mielikuvan siitä, millaisessa ympäristössä toimitana. Improvisoidessa, kun lavasteet, istuimia lukuunottamatta, ovat miimisiä. Niinpä kaikki, mitä yleisöstä tietona saadaan, on materiaalia ja ilmaista kuvitusta esitykseen.

Kysymykseen: voiko siellä lammella uida? yleisöstä saatiin vastakkaiset vastaukset ja se myös esityksessä hyödynnettiin hahmojen materiaalina. Osallistaminen improssa ei siis vaadi sen ihmeempää, kuin sen, että joku hahmo esityksen keskellä ilmaisee sen, että ehdotukset ovat tulleet kuulluksi. Esim. nyt ekassa kohtauksessa paikalle saapuneen perheen poika toteaa vanhempiensa kysyessä lammessa uimisesta: [Häränsilmälammessa] uimisen suhteen on kahta koulukuntaa. Ja tämä tunnistus saa ansaitusti naurut yleisöstä.

Uhrin henkilöllisyys taas saatiin myös yleisöehdotuksista, kun kysyttiin: Mistä joku lahtelainen voisi olla erityisen tunnettu? Tähän saatiin, pienen keskustelun jälkeen, vastaukseksi: torimyyjä. Henkilö, joka myy Lahden torilla lihapiirakoita. Tämä näennäisen pieni ehdotus antoi tarinaan hyvinkin paljon sisältöä. Siitä syntyi yhdeksi tapahtumapaikaksi Lahden tori.

Lihapiirakkamyyjä inspiroi myös tuomaan tarinaan mukaan hämäräperäisen, täysin fiktiivisen, lihantoimittajan ”Hollolan liha ja luu”, jonka kirjanpidossa ei ollut ihan kaikki kunnossa. Oli vähän tullut väärenneltyä alkuperämaamerkintöjä ja luovasti ”ylläpidettyä asiakastyytyväisyyttä”. Ai niin ja vähän myrkytettyä asioita siinä samalla.

Mitään tästä toki ei kukaan vielä alussa tiennyt mitään, vaan kaikki paljastuu pala palalta illan aikana.

Rakenteesta

Improvisoiduissa pitkissä näytelmissä on katsojanakin ehkä hyvä tietää improvisaatiosta sen verran, että kaikki sisältö on näyttelijöiden ja yleisön yhteisen luovuuden tuotetta. Impvisoijan ammattitaitoa kuitenkin on tyylilajiymmärrys ja erilaisten formaattien tuntemus. Tämä Stella Polariksen oma Nordic noir -formaatti sisältää tiettyjä rajaehtoja, joiden mukaan tarina rakentuu, vaikka sisältö tai roolitus sinänsä ei ole ennakkoon sovittua.

Kuten kaikki tietävät, rikostarinoissa(kin) on tiettyä kaavamaisuutta, josta myös Stella Polariksen improvisoijat ovat tietoisia. On sellaisia kiintopisteitä, jotka löytyvät tämän tyylilajin esityksistä ja niistä Nordic noir sarjoista ja leffoista, yleensä. Ei aina, mutta yleensä.

On alku, jossa rikos paljastuu jollekin sivulliselle. Joku löytää ruumiin jostakin. Sitä seuraa rikospaikan tutkinta, jossa tutustutaan poliiseihin, jotka rikosta lähtevät tutkimaan. TV- ja leffasarjoissahan tämä on yleensä se, hieman alkoholisoitunut etsivä / komissaario. Pikkukaupungin oma Poirot, joka tiimeineen lähtee rikosta ratkomaan. Kertaalleen improvisoitavassa näytelmässä tällaista valmista dekkarihahmoa ei ole, joten sekin valinta tapahtuu sen pohjustavan kohtauksen aikana, kuka näyttelijöistä lähtee vetämään sitä päätutkijan roolia ja ketkä komppaavat eli ovat osa tiimiä, joka rikosta selvittää.

Sen jälkeen tulee valinnaisesti kuulustelukohtauksia ja muita tarinaa laajentavia sekä taustoittavia kohtauksia. Näistä ei, tietääkseni, ole sen kummempaa formaattikohtaista sopimusta, vaan kohtauksia tulee sen verran, kuin just siihen tarinaan ja sille syntyvälle epäiltyjoukolle tarvitaan.

Ennen väliaikaa on hyvä saada aikaan joku koukku, käänne tai gliffhangeri, kuten klassisen draaman kaavaan kuuluu. Joku pieni muutos tai väliajaksi pohdituttamaan jäävä näkymä. Tässä esityksessä se oli kohtaus, jossa jutun päätutkija, Matias (Antti Laukkarinen), soittaa kotiinsa lastenvahdille, jonka on jo jättänyt useamman kerran yliaikaa vahtimaan lapsiaan. Tällä kertaa hän on selkeästi humalassa tai muuten sekavassa tilassa.

Siinä jää yleisölle kysymys tai epäilys, mikä lopulta onkaan totuus tästä hahmosta. Hän itse maalailee itsestään vastuullista kuvaa ihmisenä, joka suojelee lapsiaan alkoholisti äidiltä tai ties keneltä. Mutta hänet on eri kohtauksissa nähty kotiin tullessaan kaatamassa itselleen drinkkiä ja muutenkin kulissit on alkaneet vähän huojua. Miksi lasten äiti pyytää lapsenvahtia ottamaan kuvia lapsista? Mitä tämä hahmo salaa?

Hyvin omaan todellisuuteensa ankkuroitu hahmo, joka ei ehkä olekaan miltä näyttää. Suorastaan klassikkohahmo tässä genressä on just tällainen työssään suorastaan nerokas poliisi, jonka yksityiselämä onkin sitten ihan toinen tarina. Hirveän hyvin rakennettu jännite ja ratkaisua vaativa ristiriita tarinaan.

Toinen näytös

Tauon jälkeen näissä Stella Polariksen Nordic noir -tyypin esityksissä on vakioelementtinä poliisien pitämä lehdistötilaisuus. Siinä esityksen yleisöllä on mahdollisuus kysyä tapahtumista, kuin toimittajat konsanaan. Yleisön esittämät kysymykset – niin mielikuvituksellisia, kuin ne olla voivatkin – ovat improvisoijille hyvää materiaalia. Se, mitä kysymyksiä yleisölle on jäänyt avoimiksi, mahdollisesti avaa jonkun semmosen suunnan näytelmän toiseen puoliskoon, mikä ei muuten olis tullut mieleen.

Sen jälkeen toisella puoliskolla lähdetään vähä vähältä kohti tarinan ratkaisua. Voidaan tehdä lisää epäiltyjen kuulusteluja tai tuoda ihan uusiakin hahmoja lavalle. Jälkimmäisessä toki kannattaa olla säästeliäs ja tuoda uusia hahmoja vain, jos ne ovat tarinan kannalta olennaisia. Mieluiten toisella puoliskolla hyödynnetään vain sitä hahmogalleriaa, joka on jo ekalla puoliskolla pohjustettu.

Sammakkomummon tarinassa toisella puoliskolla ei sinänsä nähty täysin uusia hahmoja, vaan perusteluja sille, miksi joku ekalla puoliskolla nimeämättä jäänyt hahmo oli tarinassa mukana. Siellä oli sellainen, Elina Stirkkisen esittämä, hämärähemmo, jonka piti toimittaa lihafirman pomolle (oletus näyttelijän perusteella, ei sitä ääneen määritelty) jotain, mitä tämä kiihkeästi kaipasi. Jotain, minkä vuoksi hän oli valmis synkkiin tekoihin.

Se olis ollu hahmo ja kohtaaminen, joka olisi ollut ehkä helppo tekijänä unohtaa. Yleisölle se olisi kuitenkin jäänyt irrallisena kysymyksenä mieleen. Miksi se kohtaus tapahtui? Mikä se juttu oli, mitä toinen oli toimittamassa? Kuka se hahmo oli? Ja niin höntiltä, kuin se kohtaus ehkä tuntui, niin se oli tarpeen, koska se tarjosi lisävaloa siihen myrkytysjuoneen, joka oli jo vähän niinku unohdettu. Siis se, että uhri oli saanut paitsi iskun päähän, myös jotain myrkkyä.

Poliiseilla ei ollut mitään aavistusta, että mitä tämä torikauppiaaksi toisella puoliajalla määritelty, käheä-ääninen, hahmo oikein selittää. Siitä tuli väkisinkin melko koominen kohtaus. Ihailen kuitenkin sitä sitkeyttä, jolla Elina Stirkkinen sen hahmon toi tarinan kannalta olennaista tietoa muille hahmoille. Ihan riippumatta siitä olivatko nämä valmiita kuuntelemaan vai eivätkö.

Kohti ratkaisua

Kuten ehkä edellisestäkin voi päätellä, niin tässä esityksessä oli runsaasti materiaalia ja epäiltyä. Erilaisia juonen lankavyyhtejä oli kahden näytöksen aikana avattu niin lahjakkaasti, että niiden sitomisessa ja tarinan loppuratkaisuun viemisessä sai ihan tosissaan tehdä töitä. Hienostihan siitä suoriuduttiin ja tarina saatiin erinäisten käänteiden kautta loppuratkaisuunsa.

Kun lavalla on neljä näyttelijää ja vaikutteita tarjoilevat myös muusikko ja valoimprovisoija, niin yhtäkkiä saattaa huomata, että materiaalia on liikaa. Loppua kohden täytyy aina, olennaisilta osin, ratkaista ne ongelmat, mysteerit ja epäselvyydet, joita tarinaan on tuotu. Täytyy viedä, vähintään päähenkilöiden, tarinat tyydyttävään loppuun, jotta yleisölle ei jää hämmentynyt fiilis ja täydentämättömiä aukkoja tarinaan. Katsoja kyllä täydentää aika hyvin tarinan mielessään, ihan automaattisesti, mutta on olemassa myös semmosia aukkoja, joita ei voi tasapainoiseen tarinaan jättää.

Tässä tyylilajissa erityinen haaste tekijöille on se, että murhaaja paljastuu heillekin vasta toisen näytöksen aikana. Eikä siitä sen kummemmin sovita, kuka (tai ketkä) hahmoista on rikoksen takana.

Väliajalla toki varmasti esiintyjien kesken kerrataan määritellyt hahmo (etenkin nimet) sekä mitä tapauksesta tiedetään. Jokainen improvisoija kuitenkin muodostaa oman käsityksensä siitä, kuka (tai ketkä) syyllinen on ja lähtee sitten rakentamaan omalta osaltaan tarinaa sitä kautta kohti loppua – täysin tietoisena siitä, että saattaa joutua vaihtamaan näkemystään murhaajasta vielä moneen kertaan. Syyllisen identiteetti tai murhan syy ei ole valmiiksi sovittu asia, vaan se rakentuu niistä pienistä tiedonmuruista, joita esityksen aikana on improvisoiden saatu koottua.

Tämä näytelmä oli ehkä yksityiskohtien ja hahmojen osalta hieman ruuhkainen. Kun improvisoidaan monia toisistaan irrallisia hahmoja, mahdollisia syyllisiä, ja heidän taustatarinoitaan, niin se voi olla vähän jopa ehkä liikaa, jos kaikki yritetään lopussa nivoa samaan juoneen. Jos yritetään antaa jokaiselle hahmolle oma tähtihetkensä, loppukohtauksensa, niin itse rikos ja sen ratkaisu jää taka-alalle.

”Miks sä kirjotat ketsupilla sen lihapiirakoihin?! Eikö vähempi riittäis?!”
Erkki (uhrin poika)

Oikeastaan ainoastaan yksi keskeinen, syylliseksi maalailtu, hahmo jäi ulkopuoliseksi tapahtuneeseen. Muut olivat enemmän tai vähemmän syyllisiä. Toki auki jäi sinänsä se, että kenen toimesta ja miten uhri lopulta oli surmattu. Tiedettiin, että nämä hahmot olivat syyllisiä ja olivat toimineet yhden hahmon, juttua tutkineen poliisin, pakottamina.

Lopuksi

Lopulta sillä kuka (tai ketkä) varsinaisen murhan oli tehnyt ei ollut suurta merkitystä, koska epäillyt yksi kerrallaan päätyivät päättämään päivänsä. Ainoa henkiin jäänyt epäilty oli niin sekavassa tilassa ja omassa todellisuudessa, ettei hänen kuulustelemisellaan ollut enää mitään väliä. Tavallaan juttu tuli ratkaistua ja tavallaan se jäi vähän auki.

Tässä näytelmässä materiaalin runsaus sekä tapahtuneelle keskeiseksi nostettujen henkilöhahmojen määrä teki loppuratkaisuun pääsemisestä hieman haastavaa. Mielestäni onkin erinomaisen arvostettavaa, että niinkin yhtenäinen salailukuvio kiristyksineen ja mielenterveysongelmien salailuineen saatiin lopulta nivottua kokoon. Tarina kaikkine sivujoonaksineen, oli otteessaan pitävää ja viihdyttävää seurattavaa.

Loppukohtaus, jossa Matias todellisuuksien rajalla käsittää sen, ettei tule enää ehkä ikinä näkemään lapsiaan. Lapsia, joita oli omasta mielestään suojellut poistamalla pahan ”sammakkomummon”, eli torikauppias Saaran, elävien kirjoista. Se hahmon selostaman sammakkomummosatuaiheisen hourailun vaihtuminen, laulun keskellä, epätoivoiseksi anteeksipyynnöksi ja suorastaan ulvonnaksi oli äärettömän vaikuttava kokemus.

Sammakkomummoksi nimetty Lahti Noir -esitys oli hillityn tyylikäs, humoristinen ja haikean kipeä tarina rikoksesta, jonka motiivia ei kukaan taatusti ennakolta aavistanut. Eivät edes tekijät itse.