Koko Improtaivas-viikon ajan mua hämmensi se, miten vähän pelkoja tai jännityksiä mulla oli. Se vahvistaa sitä ajatusta ja tunnetta, mikä mulla on pitkään ollut, että mulle ongelma ei ole sinänsä mikään yksittäinen tekniikka, vaan turvan tunne.

Se, minkä loppupiirissä sanoinkin (tai, jos en sanonut niin ajattelin) oli, että varsinkin torstai-illan, yleisölle avoimessa, esityksessämme oli valtavan suuri yhteisöllinen lataus. Sitä tunsi olevansa vähän irti maasta, toisten tukema ja kohottama. Kun meni lavalle, niin tiesi, että tästä tulee hyvä juttu, aivan sama, mikä tämä on. Mikä oli sinänsä hyvä asenne, koska vapaaehtoiseksi mennessään ei voinut tietää, minkä tekniikan Hannu tai Simo oli seuraavaksi esitettäväksi valinnut.

Olen kipuillut aika paljon sen kanssa, kun mulla sisäinen turvallisuuden tunne saattaa välillä heittää nollasta sataan hyvinkin nopeasti. Nyt muistelee tuota viikkoa, niin siellä ei ollut mitään sellaista, mitä en olis voinut hyvässä hengessä ja rennosti tehdä.

Esityksessä ainoa kohta, missä sisäisesti kävin paniikkidialogia oli kertsibiisissämme ”Hallitusneuvottelut kesti tosi kauan”, missä lauloin yhden säkeistöistä. Tai siis, lauloin viimeisen säkeistön. Siinä kohtaa muusikkomme vaihtoi sointuja tai jotain, en teknisesti osaa selittää havaintoani, koska en tajua, mitä siinä tapahtui. Silloin mulla sisäisesti naksahtaa päälle hämmennys, jota en voi käsitellä sen enempää, koska olen jo avannut suuni laulaakseni. Eli näillä mennään, mitä ikinä se nämä nyt sitten onkaan.

Varmaan tuosta hämmennyksestä johtuen tajuan seuraavaksi laulavani semmoista tavua, mistä äkkiseltään keksi, minkä teemaan sopivan sanan se aloittaa. Siinä kohtaa sisäinen hidastuu ja sitä miettii, mihin tästä voi jatkaa. Ihan kiinnostavaa olisikin nähdä näkyikö se sisäinen hämmennys ulospäin ja, jos näkyi niin millä tavalla.

Jokuhan sen esityksen nauhoitti ja on mullakin se video, missä tämä laulu on, mutta en ole vielä katsonut omaa osuuttani. Eikä se sinänsä ole olennaista näkyykö se improvisoijan epävarmuus, vaan mulle olennaisempaa tässä oli tajuta se, että siitä selviää. Eikä vain selviä, vaan kun on sopivasti pokkaa ja vetää vaan ns. täysillä, niin se, mikä sisäisesti tuntuu epävarmalta, vaikuttaa suorastaan suunnitellulta. En tosiaankaan usko, että kukaan muu edes aavisti, mikä myrsky aivoissani oli käynnissä sen säkeistön alussa.

Tämä on hyvä myös tiedostaa, jos ei nyt ihan flipperinä silmät pyöri päässä tai naama mene häpeä ruttuun, kun sanoo jonkun hassun sanan, niin toisen sisäistä prosessia me ei voida nähdä. Kyllähän muutkin kertoi jännityksistään ja muista fiiliksistä, mutta en mä niitä katsomosta havainnut. Näin vaan sen, miten kivaa kaikilla oli yhdessä. Miten hyvä tekemisen meininki siinä koko esityksessä oli. Sen toivon, ja uskon, välittyneen myös katsomoon.

Erityisen suuri kiitos esityksen loppulaulusta kuuluu muusikollemme, koska hän valitsi siihen humoristiseen ehdotukseen ”pissa housuissa lämmittää vain hetken” sellaisen säestyksen, että siitä syntyi hyvin koskettava laulu. Jos siihen olis soitellut jotain rallatteluhumppaa, niin siitä olis tullu hyvin erilainen laulu. Nyt siitä tuli haikean herkkä koko ryhmän balladi siitä, mikä ihmistä lämmittäisi, vaikka siellä se pissakin kyllä mainittiin.

Sekin on hyvä muistaa, että samasta ehdotuksesta voi tehdä miljoona erilaista kohtausta tai laulua. Kannattaa tutkia variaatioita. Mitä muuta tällä ehdotuksella voisi tehdä? Miten sen voisi käyttää inspiraationa?

Janoista

Ensimmäisenä päivänä, kun saavuimme improtaivaaseen lähdimme liikkeelle hyvin perinteisistä lämppärileikeistä. Siellä veden äärellä leikittiin Kanikania ja Norsu-Palmu-Gorillaa sekä muita vastaavia impron kestoklassikkoleikkejä. Siinäkin oli kuitenkin koko ajan läsnä se ymmärrys, että kaikki on jo hyvin avoimia ja leikkiin valmiita ihmisiä. Siellä syntyi hyvin spontaaneja variaatioita, uusia elementtejä leikkeihin ja niitä hetkiä: ”Olen ihan pihalla, mitä tässä tapahtuu ja teen silti”.

Totta kai, kun siinä tehtiin jana, jonne sai asettua sille kohtaa, missä kokee olevansa improkokemuksen osalta, niin suurin osa asettui noviisien ja keskitason osaajien puolelle. Oikeastaan olin ainoita, joka otti ja meni ihan sen jänän toiseen ääripäähän. Se on aika poikkeava ratkaisu, että tunnusta tietäväni ja osaavani paljon. Yleensä asetun jonnekin keskelle, koska en halua väittää liikoja tai myöntää osaavani.

Nyt Simo asetti skaalan jotenkin silleen, että siellä ääripäässä voisi mukavasti olla, jos on sitä mieltä, että voisi ihan hyvin ohjata tämän kurssin. Siinä missä, en missään nimessä väitä, että se musapuolen voisin hoitaa, niin kyllä itse asiassa olen aika varma omasta ohjaajuudestani. En juuri nyt harjoita sitä, mutta mulla on toteutettuja ja suunniteltuja impro-ohjauksia jo olemassa yli viikon edestä, joten sinänsä, miksipä en pystyis.

Kysymyksen tai asteikon asettelukin vaikuttaa siihen, miten ihminen asettuu suhteessa muihin. Jos olis kysytty kokemusvuosia, niin olisin ehdottomasti päästänyt ainoana asemoitumiseni haastaneen tyypin kokemuksessa toiselle puolelleni. Mutta kun kysymys ei ollut siitä, niin saa olla melkoinen improguru, että suostun hyväksymään hänet siinä mielessä itseäni osaavammaksi.

Jos se ei ole tämän blogin kautta selväksi vielä käynyt, niin harjoitan ihan rehellistä pedagogista varastamista. Opin siitä mitä koen, miten mua ja muita ohjataan. Siirrän sen hyvän, mitä muilta opin tai mitä toiminnassaan havaitsen osaksi omaa ohjaustani. En usko, että impropedagogisesti on olemassa kovinkaan montaa ihmistä, joka olisi yhtä tarkasti analysoinut ja sisäistänyt hyvän ja pahan eri tyyleissä ohjata. En usko, että on kovinkaan montaa, jotka on yhtä laajasti erilaisia opettajia ja opetustyylejä ohjauksellisesti tarkkailleet ja rakentaneet ohjaajuuttaan yhtä systemaattisesti, kuin itse olen.

Toki usein käyn myös ihan vaan aikataulullisesti sopivilla kursseilla tai muuten uteliaisuuttani tutkimassa jotain vähän erikoisempaakin. Annan mahdollisuuden myös sellaisille ohjaajille ja pedagogisille ratkaisuille, jotka ei ehkä tee ihan niin hyvää, kuin pitäis. Tutkin asiaa, kunnes tiedän, mikä se kivi kengässä on, miksi se hiertää juuri minua opiskelijana väärään suuntaan.

Se ei ole missään määrin sattumaa, jos joku on sattunut huomaamaan, että tietyt ohjaajien nimet toistuu teksteissä. Ihan rehellisen vilpittömästi voin myöntää sen, että hakeudun mm. Simo Routarinteen sekä Hannu Riskun kursseille yhä uudestaan ja uudestaan, koska heidän tapansa ohjata ja olla läsnä tekee ihmiselle hyvää. Heidän ohjausfilosofiassaan niin paljon sellaisia ”valon pedagogiikan” elementtejä, että sielu lepää. Ei ole sellaista pelkotilaa tai epävarmuutta, jota ei olisi heidän tuellaan turvallista kohdata.

Kun itselläni kuitenkin on aika vahvasti traumatriggeröityvä psyyke, niin mulle ei ole yhdentekevää, miten mua ohjataan. Pahimmillaan, kuten olen myös saanut kokea, saatan henkisesti lukkiutua täysin, koska saan sellaista ohjausta, joka aktivoi selviytymistilan mussa. Siihen on syynsä, miksi mulle ohjaus, miten ohjaajana kohtaan ihmisen on tärkeä tutkimusalue.

Samalla hyväksyn myös sen, etten minä – kuten ei kukaan muukaan – ole täydellinen ohjaaja kaikille. Jollekin sopii hyvin erilainen tyyli. Minä ihmisenä ja se, miten uskon, että ihmistä ja hänen rajojaan kunnioittavimmin voi ohjata asioita, löytää lähimmän samaistumispisteensä näistä Improtaivaan ihanista ohjaajista.

Kiitos siitä, että olette, kuin minäkin, koska se luo tilan ja luottamuksen siihen, että se, mitä mä olen on ok. Ei tarvii olla ulospäinsuuntautuneempi tai jotenkin jotain enemmän, vaan olosuhteet ja sosisaalisen turvallisuuden taso ratkaisee sen, mitkä puolet ihmisestä voivat päästä esiin. Kuinka kirkkaasti voi loistaa.

Ohjaajan tehtävä on mahdollistaa – omalta osaltaan – se, että jokainen voi oppia, että jokainen voi kokea onnistumisia. Tämän viikon se tavoite ylitettiin moninkertaisesti. Loppupiirissä sitä vaan kuunteli nyökkäillen ja mukanaeläen, kun toiset kertoivat oman oppimisensa vaiheista ja mikä heille oli ollut tärkeää. Me ollaan kaikki erilaisia ja eri kohdassa impropolulla ja ihmisyyden poluilla. Jokainen meistä vei mukanaan jotain itselleen merkityksellistä tämän viikon jälkeen.

En vilpittömästi sanoen ole ennen kokenut tällaista avoimuutta ja yhteisöllisyyttä, mitä tämä viikko tarjosi. Tämä on niitä harvoja ryhmiä, mistä voi sanoa, että siellä ei ole yhtään sellaista, josta mulla ei olis jotain käsitystä ihmisenä ja improvisoijana. Se varmasti johtuu myös osin siitä, että tämä aiempia taivaita pienempi porukka. Toisaalta, saattoi se myös johtua siitä, että tänä vuonna oltiin entistä tiiviimmin omassa kuplassamme tämä viikko.

Välillä osa kävi Mathildedalissa tai Teijon puolella syömässä ja mitä ikinä, mutta muuten oltiin samaa porukkaa ja vietettiin vapaahetketkin yhdessä. Mulle tämä oli rentouttava kokemus siinäkin mielessä, kun ei tarvinnut koko ajan tehdä sitä sosiaalista skannausta, kuten aiemmilla kursseilla, joissa iltaohjelmissa ja muissa hetkissä läsnä oli myös muiden ryhmien ja talon omaa porukkaa. Nyt kokkailtiin, saunottiin ja ratkottiin ristikoita omalla porukalla. Varmasti silläkin oli vaikutusta yhteisöllisyyden tunteen syntymiseen.

Impron perusteita ja metataitoja

No niin, vaihdetaanpa vähän levyä, kun tää nyt menee tähän ryhmähehkutukseen ja ohjauksellisiin tunnelmointeihin. Viikon alussa Hannu ja Simo kyselivät vähän myös toiveita siitä, mitä kurssilla haluttaisiin oppia. Oma parini mm. halusi nimenomaan impron perustaitoja treenattavan viikon aikana. Itse taas haikailin uskalluksen ja itsensä haastamisen, vaaraa kohti menemisen, perään. Eräs toinen halusi statuksia, joku halusi musiikkia ja laulua ja kaikenlaisia muitakin toiveita ilmoille virisi.

Täytyy erikseen vielä mainita se, miten tällä kertaa tämä oman parin esittely toteutettiin, sillä se oli mielestäni ihan neroutta. Siis siinä mielessä, että rakenne poisti kaiken sen turhan pönötyksen ja stressin siitä, että nyt pitää muistaa oikein se, mitä toinen kertoi.

Esittely toteutettiin kahden sanan -haastattelua mukailevalla tekniikalla. Eli piti aina poimia yksi sana siitä, mitä toinen oli sanonut seuraavan ksymyksen lähtökohdaksi. Näin tuli salaa kuunneltua tarkemmin, koska yritti kuitenkin poimia toisen vastauksista olennaisia tai itseä kiinnostavia sanoja ja asioita, joista kysyä jatkokysymys. Tämä toimi tosi hyvin parin kanssa kahdestaan keskustellessa, mutta myös koko ryhmälle esittäydyttäessä.

Koko oman parin esittelyn ajan saattoi pitää huomion täysillä hänessä. Ei tarvinnut muistaa mitään, koska sen esittelyn sai pitää haastatteluna. Eli samalla kaavalla siinä muiden edessä, kun on kertonut parinsa nimen ja ehkä jonkun faktan, minkä muistaa, niin sitten saa vapaasti kysellä itseä kiinnostavia asioita. Ainoa ”sääntö” on se, että kysymykseen pitää poimia yksi sana parin edellisestä vastauksesta.

Ei ole ikinä ollut näin rentoa ja ihanaa esittelykierrosta. Olin ihan innoissani tästä. Aion todellakin varastaa tämän, koska esittelykierrokset on aina olleet mulle tosi stressaavia ja turhan tuntuisia. Tämä oli jotain ihan muuta. Ihanaa virtausta ja semmosta, kuin utelias keskustelu parhaimmillaan on.

”Sanoit, että pidät asiasta x, mikä siinä on sulle tärkeää / merkityksellistä / ihaninta?”

Tämä oli ihan huikea sovellus tutusta ideasta ja varmasti nappaan käyttöön.

Muutenkin mulle ihanaa tällä viikolla oli se, kun pääsi löytämään uusia puolia tutuista harjoitteista ja tekniikoista. Yksi isompi osa-alue, mitä käsittelimme oli improvisaation metataidot -viitekehys, joka on erään, nimeltä mainitsemattoman, Routarinteen lempilapsia (ks. esim. Impron metataidot arkielämässä). Se on semmonen (soveltavan) improvisaation kehikko, mihin olen tutustunut jo aiemmin parissakin muodossa ja silti sieltä löytyy aina uusia kulmia, mitä ei ole vielä aiemmin tutkinut.

Sehän se oveluus siinäkin mallissa on, että jokaista niistä metataidoista voi tutkia lukemattomilla eri tekniikoilla ja tavoilla. Ihan samoin, kuin impron perustaitoja voi opetella hyvin erilaisilla harjoitteilla. Mikään pakko ei ole käyttää juuri tiettyjä harjoitteita tai lähestyä improa ”sääntöjen” kautta, vaan asiat voi oppia ja kokea hyvin monella tapaa.

Mulle tämä malli on yks hyvin näkyvä syy sille, miksi uskon vahvasti siihen, että oppi kannattaa hakea itselle sopivimmista lähteistä. Lähteitä on lukemattomia, mutta vain osa niistä sijaitsee sellaisessa maaperässä, josta saa puhdasta vettä. Joissain vesi on mutaista tai muutoin ei.niin-juomakelpoista. Tämä malli on sitä vuosien varrella kiteytynyttä ymmärrystä ja vuosikymmien kokemuksen suodattamaa viisautta, mikä on helppo omaksua.

Mulle impron ”säännöt”, lista asioista, mitä pitää tai ei saa tehdä oli aina myrkkyä. Yritin opetella improa sitä kautta, mutta menin vaan enemmän lukkoon. Tyrmäsin ja epäilin itseäni jatkuvasti, kun koetin noudattaa jotain sääntöjä. Sitten tulee nää Routarinteet ja Riskut, jotka toteaa: ei tässä mitään sääntöjä ole ja, jos onkin niin nehän on tarkoitettu rikottaviksi.

Mulle se on ollut ihan käsittämätön helpotus löytää, omalla tavallaan, Johnstonen veroisia totutun opettamisen ja oppimisen mallin rikkojia. Lempeitä anarkisteja, joiden kanssa on rajat toki ja asiat käsitellään, mutta toiminta ohjautuu hyväksynnästä ei kielloista käsin. Ei ole oikeaa tapaa, on vain variaatioita.

Lopuksi

Tästä(kin) tuli taas pitkä teksti ja hyvä niin, koska se kertoo siitä, että ajatuksia on herännyt. Aivoissa kuhisee ihanaa energiaa ja inspiraatiota. Ehkäpä niitä sitten riittää vielä seuraavankin tekstiin jossain vaiheessa.

Hirveän paljon on edelleen kertomatta ja kuvaamatta, koska viikossa ehtii käydä todella paljon erilaisia asioita ja kokea kaikenlaista impron parissa. Luotan kuitenkin siihen, että kaikki, minkä pitää tulla sanottua tulee sanottua, enkä yritä ohjailla näitä tekstejä mihinkään tiettyyn suuntaan. Jos jotain jää sanomatta, niin sitten jää.