Helsingin Pasilaan tänä syksynä avatussa kurssitilassa, Olotilassa, järjestettiin marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina statuksiin keskittynyt improvisaatiokurssi. Itse tilaan meidät toivotti erinomaisen tervetulleeksi ihana improihminen ja -ohjaaja Johanna Torasvirta, joka siis vastaa Olotilan toiminnasta.

Tämän statuksia käsitelleen, päivän mittaisen, kurssin ohjasi, kukapa muukaan, kuin, armoitettu status- ja improguru sekä positiivisen ohjaamisen legenda, Simo Routarinne. Hänen ohjauksessaan neljäntoista, uteliaan ja kysymysten esittämistä vierastamattoman, improvisoijan ryhmä pääsi syvä sukellukselle statusten maailmaan, jossa mikään kysymys ei ole kovinkaan kaukana (työ)arjesta. Sillä, tiedostipa sitä tai ei, statukset ovat läsnä jokaisessa vuorovaikutustilanteessa. Ja, vasta, kun tiedostamme asian, voi statuksilla ruveta leikkimään tai tehdä maailmasta itselleen paljon helpomman paikan elää.

Routarinteen lempeän joustava, myötäintoinen ja antoisan asiantunteva ohjaus tarjosi oivat kehykset statusten leikkikentälle. Olennaisena apuna statusten käsittelyssä toimi myös Solios Spheres -korttipakka, jonka nelikenttä tarjoaa konkreettisen tavan purkaa yksilön status ja vallankäyttö eri komponentteihinsa. Näitä komponentteja ovat:

1. Status behavior (status käyttäytyminen / ilmaisu)
2. Rank (arvoasema)
3. Currencies (sosiaaliset valuutat / vahvuudet)
4. Confidence (itsevarmuus / itseluottamus)

Jokainen kurssilainen sai myös korttipakan kotiinviemisiksi, jotta tutkimusmatkoja statusten moniulotteiseen maailmaan olisi mahdollista jatkaa myös omassa kontekstissaan. Tämä kurssi soveltuu erinomaisesti sekä teatteri-improvisaation että soveltavan improvisaation harjoittajille. Miksei myös itsetutkiskelumatkoilijoille.

Päivän aloitus

Tämä oli nyt niitä poikkeuksellisia kursseja, joita ei aloitettu aloituspiirillä ja nimileikeillä, vaan hypättiin suoraan asiaan. Ihan ekana tehtiin vähän jananmuodostusta sen perusteella, miten paljon etukäteen tietää statuksista. Ryhmästä muodostui kaksi äärilaitoja välttelevää ryhmää, lähelle kumpaakin janan päätä ja pari asettui keskelle. Ryhmässä oli siis suhteellisen tasaisesti sekä sellaisia, joille statukset olivat hyvin tuttuja ja niitä, jotka ovat jo vähän tutustuneet aiheeseen.

Sen jälkeen lähdettiinkin tekemään nopeita parinvaihtoja, jotta silleen salakavalasti myös tutustuisimme toisiimme hieman paremmin. Kyllä aika hyvin vielä muistankin kaikki, joiden nimen jossain tekniikassa kuulin. Aika hyvin kasvot ja nimet kuitenkin yhdistyvät, kun on se selkeä kontaktin hetki.

Jokaisessa parinvaihdoksessa oli sitten oma pieni agendansa. Aluksi se vain sen pohtimista, miksi meistä tuli pari ja sitten kierrosten myötä lähdettiin sitten tekemään erilaisia improtekniikoita pareina. Mielenkiintoinen oli yhden parin kanssa tehty tulkintaan (tarinankerronnan väline) ja havaintoon (tärkein väline statusten kanssa toimiessa) liittyvä monivaiheinen asentojen tutkimisharjoitus. Siinä joko pyrittiin tekemään pelkästään havaintoja tai pelkkiä tulkintoja. Tämä teki hyvin selkeäksi sen, mitä nämä kaksi eri välinettä tarjoavat. Etenkin tulkinnat ruokkivat myös reaktioita tulkittavassa henkilössä. Kun sanot jonkun tulkinnan toisen asennosta tai ilmeestä, niin se aika usein aiheuttaa jonkun reaktion, vaikkapa naurun tai hymähdyksen, toisessa ihmisessä. Havainto sen sijaan on neutraalimpi toteamus siitä, mitä näet toisen ihmisen asennosta.

Sitten tehtiin yksi suosikkitekniikoistani, jonka olen Routarinteen aarreaitasta omaan käyttöön ominut, eli kolme muutosta. Siinä siis havainnoidaan ensin omaa paria ja sitten käännytään selin ja tehdään omaan ulkoasuun kolme muutosta. Se voi tarkoittaa vaatuksen muutoksia, mutta myös ilmeitä ja asentoja. Tämä on sellainen, mikä on aika helppo ja turvallinen lämppäri- tai jäänmurtamistekniikka monenlaisten ryhmien, hyvin vakavien aikuisten, kanssa. Siinä voi kuitenkin itse valita sen, miten leikkisäksi haluaa lähteä ja millaisia muutoksia tekee. Samalla se näyttää kivasti sen, miten paljon havaitsemme ja toisaalta, miten paljon jää havaitsematta.

Itsehän en paristani keksinyt kaikkia muutoksia. Se johtuu siitä osin etäisyydestä. Seisoimme kuitenkin suht lähellä toisiamme ja hän oli merkittävästi mua pidempi. Näin ollen, kun katsoin kuitenkin häntä pääosin silmiin, niin mulla ei ollut mitään havaintoa hänen jaloistaan tai edes käsivarsien alaosasta lähtötilanteessa. Ne eivät vain sopineet näkökenttään. Tämäkin ihan hyvä välillä tajuta, että sitä voi olla liian lähellä jotain ihmistä tai tilannetta nähdäkseen kaikkein ilmeisintä. Etäisyyden ottaminen voi, joissain tapauksissa, parantaa näkökykyä. Ja, tämän voitte tulkita, kuten haluatte.

Tunnistuksia

Meillä on kaikilla omat mukavuusalueemme statusten suhteen. Toiselle on luontevaa viedä paljon tilaa ja käyttää voimakasta ääntä, kun taas toisen varpaat tykkäävät toisistaan, kädet hakeutuvat kasvojen alueelle ja äänikin saattaa olla hiljaisempi. Samoin voi olla joku arvoasemallinen mukavuusalue. Huomasin, kun tehtiin ensimmäistä statusparty-harjoitetta, jossa tilanteeksi annettiin firman piknik ja jokaiselle jaettiin arvoaseman (ei statuskäyttäytymistä) määrittävä kortti, etten erityisemmin viihtynyt korttini osoittamassa korkeimmassa asemassa. Vaikka kyse oli fiktiosta, niin se oli hämmentävää, miten selkeä mielistelykerho sinne syntyi ja ne, joilla olin matalimmat kortit, solahtivat jo tarjoilijoiden rooliin. Se oli jotenkin absurdia itselleni. Enkä erityisemmin viihtynyt niissä ylemmän johdon (renkaanpotkinta)keskusteluissa, edes fiktiossa.

Tässä fiktiivisessä tilanteessa arvoasema ohjasi niin vahvasti statuskäyttäytymistä, lähes kaikilla, että siitä tuli pelottavankin autenttinen tapahtuma. Tämmöstä voi olla, jossain työympäristössä, jossain firmassa. Hyvin semmonen stereotyyppinen, korkein johto käyttää korkeinta statusilmaisua ja harjoittelijat hiihtävät mahdollisimman pieninä seiniä pitkin tai koettavat kaikin pienin tavoin olla hyödyksi muille, ehkä jopa tulla huomatuiksi hyödyllisyytensä vuoksi.

Itse lähdin tahallaan aluksi positiivisen kautta. Ajattelin sen arvoaseman niin, että mulla on varaa siitä roolista olla joustava muita kohtaan. Ei ole tarvetta pyrkiä nostamaan itseään toisia vähän alemmas painamalla. Mutta se on sitten taas itselleni tyypillinen valinta, joka on omalla mukavuusalueellani. Sen kuitenkin huomasin, kun ekalla pysäytyksellä ohjaaja pyysi kaikkia ottamaan arvoasema-kortin lisäksi statuskäyttäymistä määrittävän kortin, että oma ilmaisu muuttui sen myös jäykemmäksi ja ehkä negatiivisemmaksikin.

Ensimmäisellä kerran sain statuskäyttäytymistä ohjaavaksi kortiksi 9 (asteikolla 1-10) ja se jostain syystä pudotti sitä pelkällä arvoasema-kortilla syntynyttä positiivista henkeä pois. Mikä on kevyt viesti siitä, että todennäköisesti se aiempi statuskäyttäytymisen taso on ollut matalampi. Korkeahko, mutta ei asteikon ääripäästä, vaan ehkä 7 tai 8 ja siinä oli helppo toimia. Sitten, kun piti nostaa statusta eli käyttää enemmän tilaa, niin myös ilmaisun sävy ja sisältö muuttui.

Toisella vaihdolla saatiin poimia erilaista statuskäyttämistä edustava kortti, jossa itselläni oli hyvin matala status, ehkä 2 tai 3, en muista. Tämä tuotti sitten taas firman pyrkyrien kanssa jutellessa hyvin erilaista ilmaisua. Epävarmuus ja johdateltavissa olo lisääntyi. Myötäilyn ja miellyttämisen halu kasvaa, kun status putoaa, vaikka olisi, kuinka edelleen yrityksen pomo. Ja tunnistan, että sellaistakin, epävarmaa ja kaaoottista, johtajuutta voi ilmetä organisaatiossa. Tässä se syntyi ihan vaan statuskäyttäytymisen aiheuttaman sisäisen tilan muutoksen kautta.

Matalan statuksen vaikutuksia

Mitä olen yrittänyt statusten kanssa opetella, viime keväänkin statusimpro-kurssilla, on kontaktin säilyttäminen. Tarkoittaen nimenomaan katsetta, koska helposti sulkeutunut kehonasento, mitä matalien statusten ilmaisu edellyttää, johtaa itselläni siihen, että alan vältellä katsekontaktia. Siksi olen yrittänyt opetella nopeiden vilkaisujen ja katsekontaktin nopeiden purkujen käyttöä, jotta yhteys toiseen säilyisi, vaikka on matala status. Siinä koen onnistuneeni tällä kurssilla tosi hyvin oikeastaan kaikissa tekniikoissa.

Aina sekään ei kuitenkaan riitä. Tämän sain huomata myöhemmin tehdyssä kohtaustekniikassa, jossa oli neljän hengen kohtaus, missä itse esitin äitiä ja pariskunnan toista osapuolta, niinkin haastavassa aiheessa, kuin huostaanottoasiassa. Siinä tapahtui jotain sellaista, että mulla meni sisäisesti kasetti jumiin, mikä laukaisi sitten melkoisen ahdistuskohtauksen lounaan jälkeen tehdyssä statusparty-harjoitteessa.

Mulla oli siinä kohtauksessa, joka kertaalleen pysäytettiin ja käynnistettiin uudelleen pienin muutoksin, matala statusilmaisun taso. Korttini oli kakkonen ja olin sen vähän riskillä itse valinnut, kun saimme siihen kohtaukseen joko itse valita haluamamme yhdistelmän kortteja kaikista neljästä statusten osa-alueesta tai antaa sattuman johdattaa. Statusilmaisu- sekä itsevarmuus-kortin valitsin itse, mutta muut menivät enemmän sattuman kautta. Halusin vähän haastaa itseäni matalan statuksen puolella, mutta en halunnut ottaa alinta korttia tai liian matalaa itsevarmuuden tasoa, koska se vie usein itseltäni toimintakyvyn kohtauksissa. Ajattelin, että se on ihan turvallinen valinta. Mutta, ei se ollut.

Pysäytykseen asti se oli ihan ok yhdistelmä. Pystyin keskustelemaan ja olemaan kohtauksessa. Sitten, kun siinä tehtiin psykologin ja lastensuojelun henkilön roolissa olevien kortteihin muutoksia, jotta he voisivat paremmin auttaa meitä, niin mulla tipahti se rooli pakkasen puolelle. Kun sieltä nostettiin niiden vahvuuksiltaan empaattisen ja charmikkaan, lastensuojelun työntekijän ja psykologin itsevarmuutta, niin mulla siinä hahmossa tuli täydellinen pysähdys. Multa kysyttiin kysymys. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta siis pyydettiin omin sanoin kertomaan tilanteesta, kun sitä fiktiivistä puolisoani oli jo kuultu. Hahmoni ei vastannut mitään. Katsoin kumpaakin tilanteessa laidoilla olevilla tuoleilla istuvaa improvisoijaa ja tunsin epätoivoa ja vihaa.

Tämä on aika olennainen havainto. Tämä sama havainto on tullut tehdyksi myös psykologian simuloiduissa asiakaskohtaamisissa, joita olen Työpajateatteri Taivaltajien kautta tehnyt useamman vuoden. Eli empatia on hyvä asia. Positiivisuus myös. Mutta aina ei ole tilaa hymylle. Tiedättekö sen hetken, kun sulta ollaan viemässä kaikki eli tässä tapauksessa lapset ja joku empaattinen enkeli hymyilee sulle ja pyytää kertomaan, miltä nyt tuntuu ja mikä tilanne, niin se tulkinta siitä hymystä ei ole positiivinen. Eli auttajana kannattaa myös tunnistaa se, että on tilanteita, missä hyvää tarkoittava ele laukaisee jotain vihamielistä toisessa ihmisessä. Eihän siinä ivallisuutta tai pahantahtoisuutta tarvitse olla, mutta sellainen on mikroilmeistä aika helposti tietyssä mielentilassa luettavissa monenkin ilmaisusta.

En tiedä saatteko kiinni, mutta siis niinkin pieni teko, kuin väärän tunteen ilmaiseminen voi saada tilanteen kärjistymään sen sijaan, että se lähtisi avautumaan. Minulle hahmona tilanteessa ei ollut mitään hymyilyttävää. Puoliso oli huumorintajuton korkean statuksen äijä-tyyppi ja itse on matalan statuksen ihan ok itsevarmuudella varustettu hahmo, jonka vahvuutena oli viisaus. Siinä hetkessä, kun aggressio niitä ihanan ymmärtäväisiä empaattisia hymyjä kohtaan laukesi, niin koin ainoan viisaan ratkaisun olevan vaikeneminen. Ei mulla ollut mitään sanottavaa. Ja, jos jotain olen oppinut vuosia improvisoimalla, niin silloin, kun et tiedä, mitä sanoa tai tehdä, niin älä sano tai tee mitään. Ei tarvitse keksiä, jos mitään ei tule.

En ollut siinä kohtauksessa pulassa. En etsinyt sanoja. Mä vaan kieltäydyin puhumasta. Katsoin ihan rauhallisesti molempia hahmoja ja totesin, ettei mulla ole mitään sanottavaa. Puhumattomuus kuitenkin kostautui, vaikka se oli oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Koska en saanut siinä kohtausta seuranneessa purkukeskustelussa sanottua, mikä reaktioitani siinä tilanteessa ohjasi, niin se jäi käsittelemättömäksi möykyksi sisälleni. En jotenkin saanut sitä lounastauon aikana nollattua. Eli sen fiktiivisen tilanteen paine jäi kehoon.

Siksi mulla ei ole mitään käsitystä, mitä tapahtui siinä taidenäyttelyyn sijoittuvassa statusparty-harjoitteessa, joka lounaan jälkeen tehtiin. Osallistuin kyllä reflektioon, mutta olin sen koko harjoituksen sivussa, koska en pystynyt olemaan. Ihan kirjaimellisesti iski niin vahva ahdistus, että mulla alko kadota kosketus todellisuuteen. Seisoin suurimman osan ajasta aulatilan puolella, nojasin seinään ja yritin hengittämällä ja aisteja aktivoimalla palauttaa itseni tähän hetkeen. Jos ei ole tuttu tunne, niin ehkä paras kuvaus, mitä voin olotilastani sillä hetkellä antaa on: tunsin seinän, jota käteni kosketti, mutta en kättäni, joka kosketti seinää. Oma keho katoaa, koska yhteys itseen on poikki. Matalat statukset sekä voimakkaat miinusmerkkiset tunteet voivat laukaista sellaisen olon minussa. Varsinkin, kun se nyt yhdistyi huonosti nukutun yön jälkeiseen väsymykseen.

Eipä siinä sen kummempaa sitten ollut. Olin sen oloni kanssa sen yhden harjoitteen ja sen jälkeisen purkukeskustelun aikana olo rupesi vähitellen normalisoitumaan. En ole aina kuitenkaan ollut ihan näin rauhallinen ahdistuskohtaus suhteen, joten siinäkin aika on opettanut luottamaan siihen, että se menee kyllä ohi, kun en itse ruoki sitä tunnetta enempää vaan kohtaan sen sellaisena, kuin se on.

Katsomalla voi myös oppia

Se olikin ainoa kohtausharjoite, missä itse olin tämän kurssin aikana mukana. Tehtiin kolme neljän hengen kohtausta ja sitten muutamia parikohtauksia, joten kaikki eivät ehtineet kokeilla kaikkia tekniikoita. Hyvä on kuitenkin muistaa, että katsomalla voi todellakin oppia. Varsinkin statusten kanssa koen, että nähdyt kohtaukset ovat usein oman ajattelun laajentamisen aarreaittoja, koska yleisöstä pystyy seuraamaan kaikkia niitä tapoja, miten eri ihmiset ilmentävät statuksia. Siinä näkee sellaisia valintoja, mitä ei itselle juolahtais mieleenkään tehdä. Sama tietenkin toisin päin, että minun tekemäni valinnat kohtauksissa voivat olla sellaisia, mitä taas muut eivät tekis. Meillä on kaikilla oma tapamme toimia ja hyvin erilainen tapa toteuttaa samojakin ohjeita.

Aivan älyttömän kiinnostava ja jännitteinen kohtaus nähtiin, kun appiukko ja vävykokelas olivat saunomassa. Siinä ei ollut paljon dialogia, mutta vaikka siellä ei kuvitettu tilannetta löylyä heittämällä, niin katsomossakin tuli hiki kohtausta katsoessa. Suurin syy siihen oli se, että vävykokelas oli nostanut itselleen korttiyhdistelmän, missä hänellä oli korkea statuskäyttäytyminen ja hyvin matala, alin mahdollinen, itsevarmuuden taso. Ilmaisu oli kyllä isoa, kuten korkeaan statukseen kuuluu, mutta eihän hänellä riittänyt itsevarmuus sanoa juuta eikä jaata. Siellä oli improvisoija ihan tuskanhiessä, kun hän yrittää toimia niissä olosuhteissa.

Asetelma kääntyi ratkaisevan paljon, kun ohjaaja antoi uudet itsevarmuus-kortit kummallekin hahmolle. Silloin vävykokelaan tuskanhiki poistui, kun itsevarmuus nousi ja nyt oli sitten jo sen verran luottamusta, että tohti sanoa itse varaavansa vihkipaikan. Ekassa pätkässä se oli jo appiukko jo valinnut vihkipäivän ja nyt jo melkein papille soittamassa ja asiaa sopimassa.

Ai kauhea, miten hieno kohtaus. Ei tällaisia hahmoja näe, kuin statuksia käyttämällä ja, miten ihanaa, kun näkee, koska se oli hyvin aidon tuntuinen ja jännitteinen kohtaus.

Samalla tavalla koin ihanaa ilahtumisen riemua, kun toisessa kohtauksessa sisarukset kaikessa sovussa neuvottelivat muistisairaan äitinsä hoitokotimahdollisuuksista. Menipä siinä samalla ilolla myyntiin isän asuttama iso omakotitalo, jonka myyntivoitto kuulemma kattaisi ainakin parin kuukauden maksut siinä toisen siskon tarkan vertailun pohjalta valitsemassa, kalleimmassa ja parhaassa, hoitokodissa. Mutta sitten tapahtui jotain hyvin odottamatonta, kun ohjaaja meni läpikulkuhahmona tarjoilemaan kahvia näille kahvilassa istuville hahmoille. Siinä kohtaa paljastui hyvin selkeästi, mikä oli tämän toisen siskon vahvuus. Hän rupesi tenttaamaan kahvilan työntekijää kahvin ja työolojensa eettisyydestä.

Tätä ei varmasti olisi tapahtunut, jos improvisoijalla ei olisi ollut sitä eettisyyttä etukäteen saatuna vahvuuskorttinaan. Se juonne lähti täysin siitä, että hänellä oli tarve tuoda ilmi, että asioiden eettisyys kiinnostaa häntä. Tietenkin, tunnettuna hämmentäjänä ja yleisovelana impropiruna, ohjaajamme ei malttanut olla ennen kohtauksesta poistumistaan heittämättä toiselle, ei-eettisyydestä kiinnostuneelle, siskolle: Nähdäänkö me myöhemmin? Sehän sitten tietenkin käänsi kohtauksen sitten sen pohdintaan, että onko tässä joku suhde, mitä ei ole siskolle kerrottu ja näin poispäin.

Hirveän hauskat ja kiinnostavat hahmot, joissa vahvuudet veivät.

Kortteja, kortteja, enemmän kortteja

Tämä on nyt tämän, Simo Routarinteen ja kollegansa Barbara Tintin pitkäaikaiseen kehitystyöhön pohjautuvan korttipakan rikkaus, että se tarjoaa statuksiin enemmän tasoja, kuin pelkän statuskäyttäytymisen tai -ilmaisun. Etenkin aikuisten kanssa toimiessa tämä monimuotoisuus on valtava aarreaitta hahmojen ja ihmisten välisten suhteiden tutkimiseen. Nuorten ja lasten kanssa edelleen lähtisin, kuten kurssin lopuksikin keskusteltiin, ensin liikkeelle statuskäyttäytymisen ja -ilmaisun tasolta. Sitten mahdollisesti myöhemmin voi lisätä eri tasoja. Ihan, kuten aikuisillakin, mutta aikuisten kanssa on ehkä turvallista olettaa, että elämässä on tullut jo vastaan kaikenlaista, mikä tarjoaa tarttumapintaa siihen moniulotteiseen pelikenttään, jolla toimitaan.

Ylipäätään improvisaatiotausta auttaa asian opettelussa. Tässä kerrostuu niin monta asiaa samaan aikaan, että pitää myös hyväksyä se, että ehkä ihan kaikkea ei tarvitsekaan hetkessä osata tai muistaa. Sopivan ylikuormituksen tila, jossa unohtaa itsensä, on melko autuaaksi tekevä tila ja erinomaisen otollinen olotila improvisoijalle. Toisaalta, on myös hyvä tunnistaa se, milloin itsellä lähtee suorittamisen puolelle eli koettaa varmistaa, että kaikki muut tietävät täsmälleen, mitä kortteja sinun taskustasi löytyy.

Erinomaisen ihanaa musta statuskorteissa, sekä näissä että niissä statusilmaisuun keskittyvissä, on se, että ne vapauttavat luovuutta. Sun ei tarvitse keksiä mitään hahmoa, vaan se syntyy itsestään annettujen status-ominaisuuksien kautta. Sulla on tämä arvoasema, ilmaiset itseäsi kehollisesti näin, itsevarmuutes on tätä tasoa ja sulla on vielä tämä tai useampi vahvuus. Siinä on jo sellainen lähtötilanne improvisaatiolle, että harvoin niin helpolla syntyy hahmo, joka ei välttämättä ole se itselle tutuin ja tavallisin valinta. Jos haluaa improvisoijana ja hahmojen luojana haastaa itseään, niin tämä ihan ehdottoman upea työväline siihen.

Sitten taas toisaalta, jos haluaa ymmärtää paremmin (työ)arjen valtapelejä ja mitä vuorovaikutuksessa todella tapahtuu, niin tämä on toimiva väline myös siihen käyttöön. Tässä on käyttömahdollisuuksia sekä teatteri-improvisaation että soveltavan improvisaation kentillä. Soveltavalla improvisaatiolla siis tarkoitan tässä laajasti kaikkea, mikä ei ole esittävää improvisaatiota. Arjen taitoja, joiden kautta voi ymmärtää paremmin itseään ja omia vuorovaikutusvalintojaan sekä muita ihmisiä. Statusymmärrys avaa monia sellaisia ovia, joita tajunnut olevansakaan. Se selittää paljon enemmän kuin uskoisikaan.

Tämä tuli hyvin konkreettisesti ilmi, kun tutkittiin, miksi jotkut hahmot, vaikka eivät juuri puhuneet tuntuivat kohtauksissa vetävän toisiaan puoleensa. Siellä oli hyvin sama statuskäyttäytymisen taso molemmilla. Tajusimmepa tai emme, niin hakeudumme yleensä helposti tekemisiin omaa statuskäyttäytymisen (tilan käyttö jne.) tasoa vastaavien tyyppien kanssa. Samankaltaisuus löytyy sieltä. Kun ollaan suunnilleen samalla tasolla, niin vuorovaikutus on yleensä helppoa ja kevyttää. Tämä tapahtuu siis alitajuisesti. Harvempi sitä noteeraa sen kummemmin, mutta kannattaa seurata itseään cocktail-tilaisuuksissa tai vastaavissa. Oman mukavuustason tunnistaa helposti tarkkailemalla niitä, keiden kanssa on helppo tulla juttuun ja keiden kanssa on jollain tavalla takkuisempaa. Yleensä sillä on jotain tekemistä statuskäyttäytymisen kanssa.

Tämä on se ainoa vinkki, mitä ohjaajammekin antoi eli kannattaa pyrkiä mahdollisimman lähelle toisen statusilmaisun tasoa, jos haluaa sitä vuorovaikutusta jouhevoittaa. Ei pidä tulla liian korkealta, eikä myöskään liian matalalta. Joustavuus on avainsana statuksissa. Mitä joustavammin itse pystyt liikkumaan eri statuskäyttäytymisen tasojen välillä, niin sitä laajemmalla skaalalla pystyt tulemaan hyvin juttuun erilaisten ihmisten kanssa, kun sopeutat omaa ilmaisuasi heidän käyttäytymiseensä.

En keksi mitään fiksua kiteytystä tähän loppuun, joten sanon vaan, että olipahan vain vaiheikas, naururikas ja opettavainen päivä statusten maailmassa. Suosittelen, ihan kaikille.