Meillähän on kaikilla omat vahvuutemme. Niitä vain on – ainakin minun – välillä tosi vaikea tunnistaa tai nimetä. Varsinkin minulle se on monesti lähes mahdotonta improvisoidessa, koska se ruokkii niin vahvasti huomion viemistä muihin ihmisiin ja itsensä unohtamista. Sen lisäksi toki myös unohdan nähdä hyviä asioita omassa tekemisessäni, koska sisäiset standardit omalle toiminnalle ovat edelleen paikoitellen absurdit.

Sain itseni kiinni mm. ajatuksista, että joku juttu, missä mielestäni onnistuin hyvin, ei ollut noteeraamisen arvoinen, koska olen tehnyt sitä tekniikkaa aiemminkin, minkä vuoksi se oli minulle helpompaa, kuin se aloittelijalle. Kun sitä ihan järjellä miettii, niin sehän tolkuton ajatus. Tietenkin olen rennompi tekniikassa, jonka tunnen. Miten muuten edistymistä tapahtuisi, kuin kokemuksen kautta? Mutta jossain syvällä mielessäni on sellainen rakenne, mikä estää iloitsemasta edistymisestä, koska vertaan suoritusta joko huippusuorituksiin tai sitten ajattelen, että se ei ole mitään, koska ”mähän osaan tän jo” eli hyvä suoritus ole oletettu, ei ilon aihe.

Se on hirvittävän raskasta välillä elää tuollaisen, itseltäkin usein huomaamattomissa pysyvän, varman pahan mielen ajatusrakenteen kanssa. Jos meni huonosti (mitä ikinä se tarkoittaakin), niin harmittaa. Jos meni hyvin (miten sen määritteleekin), niin sittenkin harmittaa. Eipä kurssin ohjaaja, Hannu, väärässä ollut siinä, kun puhui oman asenteen merkityksestä kaikessa tekemisessä. Ja silti, kun improa on sen kuutisen vuotta harrastanut, niin sitä alkaa tajuta, miten vaikeaa pysyvä asenteen tai ajattelutavan muutos on.

Ei mahdotonta, vain vaikeaa. Ajoittain sen kuitenkin huomaa, että muutostakin on tapahtunut. Ja sanoi tiedostamaton mieli mitä tahansa, olen siitä iloinen.

Edellisen tekstin melodia asiaan liittyen olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että mulle helpoin ja luontevin improlaulumoodi on puhelaulu tai ”yhteen nuottiin” laulaminen. Melodinen kikkailu on haastavaa, kun samalla tuottaa sanoja juuri syntyvään lauluun. Tällä kurssilla kuitenkin tietoisesti (melodiakyykkäilyjenkin vuoksi) pyrin olemaan itselleni armollinen sen asian suhteen. Okei, en pysty kahteen asiaan yhtä aikaa. En pysty miettimään melodiaa ja sanoja yhtä aikaa. Kunhan jompi kumpi puoli toimii, niin se on ok.

Jos tulee monotoonista puhelaulua, niin mitä sitten. Sekin on ihan hyväksyttävä tapa laulaa.

Riimejä ja sanaleikkejä

Kurssin toisena päivänä tehtiin mm. riimilauluja, mikä on yksi lempparitekniikoistani. Siinä on jotain vapauttavaa, kun vastuu jakautuu. Toinen on antanut alkuosan ja minun tarvitsee vuorollani luoda siihen riimi sekä tarjota uuden riimin alku jollekin toiselle. Se on vapauttavaa sen takia, koska tiedän, että riimin ei tarvitse olla täydellinen toimiakseen.

Se on ihanaa myös siksi, että Hannun tapa teettää riimilauluja on se, että jokaisen riimin jälkeen muu ryhmä laulaa siihen ”nero”. Kukapa ei haluais olla suuri riiminero ihan vain, koska keksi hetkessä jotain, mikä rimmaa täysin tai jollain tasolla toisen antaman alun kanssa. Tämä on niitä tekniikoita, mistä tulee vaan hyvä mieli myös seuratessa, miten nerokkaita juttuja toiset keksii.

Pyrkimys on luoda riimi ja Hannu kertoi hyvin paljon siitä, mikä kaikki voidaan lukea riimiksi. Siitä ei tarvitse ottaa painetta, että pitäisi luoda täydellisiä riimejä (esim. apina ja kapina tai missi ja hissi), vaan asian saa tulkita vapaamuotoisemmin. Rima kannattaa asettaa itselleen todella alas, jotta ei tule kampittaneeksi itseään turhilla vaatimuksilla.

Itsehän riimittelin mm. sanan ’toivoo’ sanomalla ’voi voi’. Se ei ole niin vakavaa. Antaa itsensä tuottaa jotain ja toisille sen ilon huomata, että noinkin voi tehdä.

Sama sitten toisessa tekniikassa, missä laulettiin synonyymeja. Siinäkin huomasi sen, että liian tiukka tulkinta siitä, mikä on synonyymi, voi aiheuttaa improvisoinnin esteen. Olin siinä piiritekniikassa kolmantena vuorossa eli Hannu antoi yhdelle lauseen, josta piti tehdä synonyymitetty versio ja minä sain sitten häneltä lauseen. Saamani lause taisi olla ”hevonen hirnuu tallissa”. Keksin synonyymin säestyksen päälle hevoselle, mutta sitten hirnumisen kohdalla tuli jo vaikeaa. Ainoa, minkä keksin oli ’hirnahteli’, mutta totesin mielessäni, että se on sama sana vain eri muodossa. Enkä siksi pystynyt sanomaan sitä.

Siinä muutaman sointukierron jälkeen musta pääsi tuskastunut huudahdus ”en minä keksi synonyymeja”. Hirnahtelun olin sisäisesti tyrmännyt, se olis ollut ihan ok sana, jos olisin vain sanonut sen. Mutta en toisaalta olis keksinyt yhden sanan synonyymia sanalle ’talli’.

Siitä päästiin siihen keskusteluun, ettei sen tarvii olla yhden sanan synonyymi, vaan saa käyttää pidempiä kiertoilmauksia. Sen jälkeen se olikin sitten paljon helpompaa ja saatiin laulettua yhdelle lauseelle koko ryhmällinen ”synonyymeja” eli sama asia toisin sanoin ilmaistuna. Kaikki ei ehkä vaihtanut kaikkia sanoja lauseessa ja sillä ei ole mitään väliä. Se oli hilpeän hauskaa ja oivalluttavan ihanaa tajuta, miten monella tapaa jonkun sanan, kuten ’silta’ voi ilmaista. Rajoitteet myös vapauttavat luovuutta.

Toinen missä huomasin tekeväni asioista itselleni tarpeettoman vaikeita oli perusimprotekniikka ”Kalle myy karkkia Kokkolassa”. Siis ajatus se, että joku myy jotakin jossakin ja kaikki osat alkavat keskellä olevan henkilön antamalla kirjaimella. Siinäkin on, ainakin itselläni, se houkutus, että pitää joka kerta keksiä uusia sanoja. Vaikka joku S-kirjain tulis jatkuvasti, niin sitä asettaa itselleen sen (turhan) haasteen, että ei saa käyttää samoja, mitä on jo sanottu. Miksi? Ei kukaan ole sanonut, että jo sanottua ei saisi käyttää uudelleen.

Se menee ehkä myös semmoseen anteliaan mokaamisen kulttuuriin. En itseäni siitä hirveästi rankaise, koska asettamalla itselleni sen haasteen, että pitää tyhjäpäänä keksi kolme sanaa kirjaimella mahdollistaa sen, että kompastun.

Mähän olin jatkuvasti keskellä tuossa tekniikassa, koska sain myös vaikeahkoja kirjaimia, joilla ei suomenkielistä paikannimeä ole helppo löytää. Ja samalla toki on myönnettävä, että kompastuin kyllä myös M-kirjaimeen. Nimi ja asia tuli, mutta suomalaista paikkakuntaa en siinä hetkessä keksinyt, vaikka toki tiedän montakin, kun on aikaa ajatella.

Tietenkin, mikäänhän ei olis estänyt valitsemasta paikkaa maailmalta. Puhe oli vain tehdä tekniikka suomeksi, mutta kyllähän silti koko maailma oli käytössä, vaikka tekniikan nimi ehkä vihjaa, että pitäis pysyä rajojen sisällä. Ei tarvitsis, mutta semmonen vaikutelma voi syntyä.

Toisaalta, kun pysyttiin Suomessa, niin oli helppo valikoida kirjaimia, joilla pääsi halutessaan keskeltä takaisin piiriin. Ihan hirveästi ei ole X:llä tai vastaavilla alkavia paikkakuntia Suomessa. Siinä on jotain armollista siinäkin, koska keskellä oleminenkin voi käydä tylsäksi, jos kukaan ei kompastu. Nopea vaihtuvuus ja mokailuhan tässäkin on hauskinta.

Lopuksi

Tämän tekstin lopuksi täytyy mainita se, että kun itse kerää havainnoiden muiden onnistumisia ja nerokkaita hetkiä muistiin, niin sitä unohtaa, että joku muu saattaa havainnoida hyviä juttuja myös itsestä. Oli hieman jännä kokemus, kun mulle sanottiin, että toinen muistaa joltain aiemmalta kurssilta, miten olen tehnyt jotain (riimittelyä) mieleenpainuvalla tavalla, niin sitä on vähän vaikea uskoa. Ei sitä hirveän usein tapahdu, koska improan, nykyisellään varsinkin, vaihtuvissa ryhmissä eli pidempää perspektiiviä toimintaani ei muilla voi olla. Mutta se oli jotenkin mystisen mieltä ilahduttava huomio.

En itse muista sellaista ja ehkä salaa mietin sekoittikohan mut johonkin muuhun. Toisaalta, onhan se havainto mahdollinen, en sitä kiellä. Kyllähän joskus sata vuotta kirjoittelin myös riimirunoja, alleliteraatiojuttuja jne., joten sanaleikittely oli aktiivoitu osa-alue omassa taitopaletissa. Voi olla, että joskus on harrastettu vähän luovempaa riimittelyä siis myös improkursseilla. En muista ja yllätyin, että toinen voi sellaista muistaa.

Sehän se usein on, että joissain asioissa, jotka hermostuttaa meitä oletetaan, että toiset kiinnittää meihin enemmän huomiota, kuin he oikeasti kiinnittävät. Sen sijaan asioissa, jotka teemme rennosti ja iloinen pilke silmäkulmassa, aliarvioimme sen, miten paljon huomiota joku saattaa toimintaamme kiinnittää.

Siinähän on usein tiedostamaton perspektiiviharha itsen suhteen. Kyllähän mäkin muistan muiden tekemisestä parhaiten just ne pienetkin nerouden hetket ja onnistumiset. Jos ei se moka ole ollut spektaakkelimaisen upea ja sen vuoksi kääntynyt suorastaan nerouden puolelle, niin todennäköisesti sitä on itse ainoa, joka sen jälkikäteen muistaa.

Oman ajattelun ankaruuden alentaminen on kaiken turhautumisen ja jumpan arvoinen asia. Vähitellen sitä ehkä, munkin kaltainen ihminen, voi nähdä hyvää myös itsessään ja omassa tekemisessään. Sitten, kun niin tapahtuu, myös ne isommat solmut sisimmässä alkaa aueta. Voi ilahtua myös siitä, että osaa jo jotain hyvin, eikä sitä tarvitse ohittaa olankohautuksella, koska ”tietenkin osaan, mun kuuluukin jo osata”. Joskus sitä vois juhlia isommin pieniäkin havaittuja edistysaskeleita, eikä turhaan vähätellä niitä.

Kyllä me vielä musaimpron kanssa sinuiksi tullaan. Voi mennä vuosia ja se ei haittaa. Ollaan nyt jo hyvät tutut ja joku päivä vielä paremmat ystävät 🙂