Leutona sunnuntaina askeleet veivät taas Pasilan impron kotipesää eli Olotilaan (lisätietoja: https://oloti.la/), jossa järjestettiin tällä kertaa tietoisen läsnäolon ja improvisaation yhteisiä aloja tutkiva improkurssi. Varsinaisesti tällä kurssilla ei siis paneuduttu mindfulnessin tekniikoihin tai teoriaan, vaan tutkittiin yleisesti tietoisempaa ja leikkisää läsnäoloa improvisaatiossa. Oikeastaan ainoastaan päivän aloittanut mediaatioharjoitus oli ainoa puhtaammin mindfulnessin alueelle linkittyvä tekniikka. Muuten tutkittiin tietoista läsnäoloa helppojen improvisaatiotekniikoiden avulla.

Jokainen harjoitus purettiin pareittain tai pienryhmissä ja sitten koko ryhmän kesken, joten oppimistaan ja omaa matkaansa tuli aika tehokkaasti reflektoitua jo kurssipäivän aikana. Kuitenkin, koska oppiminen vaatii tuekseen tietoista reflektointia, tehdään täälläkin pieni matka tämän, hieman poikkeavan, improkurssipäiviän tapahtumiin. Tietoinen läsnäolo / mindfulnessa ja improvisaatio ovat samaan aikaan sekä yllättävä että täysin ilmiselvä yhdistelmä. Kuten amerikkalaisen improvisaation alkuäiti Spolinkin on aikoinaan lausunut, improvisaatio on parhaimmillaan: meditaatiota toiminnassa (”meditation in action”). Eli sillä mielin starttattiin matka kohti tietoisempaa läsnäoloa improvisaatiossa.

Läsnäolon vaikeus

Jo ensimmäisessä tekniikassa eli ohjatussa meditaatiossa kävi selväksi, miten syvällä oikein tekemisen vaade on ihmisessä. Tiedän ja olen sen tiedostanut jo pitkään, että minulle vahvat visuaaliset ohjeet eivät toimi meditoidessa. Tässä mediaatiossa esiteltiin ajatus kultaisesta valopallosta, joka kulkee kehossa levittäen lämpöä ja valoa. Se ei toimi itselleni, kuin joskus, jos ollaan sopivan aktiivisessa tilassa. Taisi olla Pellen putsaus -kurssilla, kun tehtiin vähän samankaltaista valon sisäistämis- ja lähettämisharjoitusta, mikä mielikuvatasollakin toimi itselleni, mutta se oli liikkeeseen perustuva. Mielikuvan visuaalisuus ei haitannut, koska liike vapautti joka tapauksessa valon ja lämmön kehoon, onnistuimpa sitä valon keskusta kuvittelemaan tai ei.

Nyt sitten kun maattiin tai istuttiin, niin jäin tutusti jumiin siihen valopallon kuvittelemiseen. Ei liikkunut lämpö, eikä valo. Ja tämä on tyypillinen joustamaton strategia, jota käytän. Tiedän, että mulle on helpompi kuvitella vain se lämpö liikuttaa sitä kehossa ja silti ajattelin, että pitää tehdä ohjeiden mukaan. Tässä sanottiin, että valopallo pitää olla ja minä sitten kuvittelen sitä palloa, joka ei liiku, kunnes kyllästyn ja palaan kuuntelemaan kellon raksutusta ja seuraavia ohjeita.

Ylipäätään ehkä sanoisin, että tämä sisäisen vaativuuden ohella myös väsymyksen ja kehollisen passiivisuuden vuoksi mulle vaikea meditaatio. Ei vaan pystynyt keskittymään sillä tasolla. Kehomieliyhteys ei vaan toiminut. En saanut kiinni siitäkään ajatuksesta, että laajennetaan ja pienennetään tilaa. Ei vaan ollut aivot sellaisella tajuudella, että olisin kyennyt meditoimaan heti päivän alkuun. Se on joku semmonen vireystila-asia, minkä tunnistan itsessäni. Tietyssä mielentilassa tai tietyllä vireystasolla en pysty näihin poikkeavan tietoisuuden hetkiin uppoutumaan, kuten jonain toisena hetkenä pystyisin.

Samoin ajatus sisäisestä ja ulkoisesta tilasta, oman valon lähettämisestä ja muiden huoneessa olevien henkilöiden valon tuntemisesta, jäi siinä hetkessä vieraaksi. Toisaalta, toteutin siinä kohtaa jo hieman irti päästämisen periaatetta. Mieli harhaili muissa asioissa, kuin meditaatiossa, joten annoin sen tehdä niin. Palasin sitten aina välillä kuuntelemaan ohjeita, hengityksen ääniä tai kellon raksutusta. En jäänyt rankaisemaan itseäni sitä valopallo-osuutta pidempään siitä, että en just nyt pysty kuvittelemaan sitä, mitä pitäisi. Ei ollut otollinen hetki meditaatiolle. Ei ainakaan minulle.

Huomion keskittäminen tilaan

Sitten taas, kun siirryttiin harjoitukseen, jonka tarkoituksena oli huomata enemmän eli katsoa tilaa ja ihmisiä yksityiskohtien tasolla, niin läsnäolo alkoi löytyä. En ihan hirveästi tässä kohtaa vielä kääntänyt huomiota ihmisiin, vaikka ohjeistus sen sallikin. Keskityin tilan yksityiskohtiin, katselin, mitä sieltä löytyi. Kun harjoitetta purettiin pareittain, niin oli mielenkiintoista tajuta, miten erilaisiin asioihin siinä samassa harjoitustilassa olimme pienen kulkumme aikana keskittyneet.

Sama toistui myöhemmin, kun tehtiin improstakin tuttua valokuvaaja-harjoitetta, jossa toinen parista on kamera ja toinen valokuvaaja. Valokuvaaja sai johdattaa sokkona kulkevan kameransa haluamansa kuvauskohteen äärelle. Kevyt kopautus olkapäähän oli merkki kameralle avata silmät ja katsoa. Toinen kopautus oli merkki siitä, että on aika sulkea silmät.

Olin valokuvaajana ehkä turhan hätiköivä. En sallinut kovin pitkiä valotusaikoja kuville. Näytin jotain ja jatkoimme eteenpäin. Olotilan tilat, takahuoneineen, ovat tähän harjoitteeseen oivallista materiaalia, koska erilaisia pieniä ja suurempia yksityiskohtia on runsaasti. Aina, jos ei muuta keksinyt, saattoi näyttää muita tilassa liikkujia. Ehkä ahnehdin itse pieni juttuja tilasta, koska ne ovat niitä, mitä itse kamera kädessä kulkiessani poimin. Joku pieni tarra tuolla, jännä kivi tässä tai poikkeava kohta maisemassa. Niitä etsin.

Kuvakulmia ja erilaisia kuvaamisen tiloja taas olisi voinut käyttää luovemminkin. Itse käytin lähinnä pään asennon säätämistä kuvakulmien vaihteluun. Osin se toki johtui siitäkin, että minulla oli huomattavasti itseäni pidempi pari, mikä tekee hienosäädöstä hieman hankalampaa, kuin mitä se olisi suunnilleen saman pituisen parin kanssa.

Ei siinä ole mitään varsinaista ongelmaa. Huomasin vain kadehtivani sitä, kun muut olivat voineet tehdä kaikenlaisia panoraamakuvausjuttuja ja muita hienouksia. Perussuorituskin riittää. Se, että tarjoaa kameralle jotain sellaista nähtävää, mikä kiinnostaa itseä tai minkä ajattelee kiinnostavan kamerana olevaa henkilöä. Aina toimitaan niissä oloissa missä ollaan ja niillä säädöillä, mitä on mahdollista tehdä – ilman korokkeita ja tikapuita. Henkisesti ajattelin kuljettavani sellaista antiikkista kameraa, joka on jalustalla ja säätövara todella minimaalinen.

Läsnäolo leikissä

Tämän päivän mittaisen kurssin aikana tehtiin monia tuttuja improharjoitteita, joissa läsnäolon – tai sen puuttumisen – huomaa aika helposti. Tarkoituksena ei toki ollut paljastaa kuka ei ihan just nyt keskity täysillä ja ole läsnä, vaan herättää huomaamaan se, miten paljon estämme myös aitoa läsnäoloa suunnittelemalla omaa vuoroamme valmiiksi. Itselläni tuli puolipaniikki, kun joku lisäsi Zip-Zap-Zop -harjoitteeseen mahdollisuuden sanoa yhdellä vuorolla kaksi tavuista ja näin seuraavan henkilön pitäisikin sanoa näitä seuraava tavu. Siihen variaatioon en ollut aiemmin törmännyt ja täytyy todeta, että itsellä nousi hartiat korviin pelkästä ajatuksestakin, että pitäisi yhden tavun sijaan sanoa vuorollaan kaksi.

Kaikkeen tottuu ja hetken päästä se olisi ihan helppoa ja silti pidättäydyin mieluummin irti siitä versiosta. Sanoin kyllä seuraavan tavun vuorollani, mutta en itse yrittänyt kompastuttaa itseäni lisäämällä tätä kahden tavun sanomisen vaihtoehtoa. Mulle Zip-Zap-Zop on sellaisia harjoitteita, että mokaan aina jossain kohtaa. Se tapahtuu yleensä samalla tavalla, vaikka käytettäisiin harjoitteessa kolmitavuisia sanoja, eikä alkuperäisiä tavuja, niin sama mokakaava toistuu.

Jossain kohtaa suu on nopeampi, kuin aivot ja sanon toiseen tavuun (Zap) vastatessani ensimmäisen tavun (Zip). Se menee melkein aina noin. Tämä on niitä mokia, joita en etukäteen tiedosta, vaan huomaan vasta, jos joku huomauttaa. Kuvittelen sanoneeni oikein, enkä edes älyä korjata itseäni, jollei joku muu huomaa. Se on mulle harvinaista, koska monessa harjoitteessa kompastuminen on mulle vaikeaa, koska ehdin korjata tulemassa olevan mokan, ennen kuin sanon sen. Tässä, en edes huomaa tehneeni sitä ja, se on ihanaa.

Tällä kertaa, kun alkuperäiset tavut korvattiin ensin kolmitavuisilla sanoilla ja sitten vapaamuotoisemmilla tavuilla, Zip-Zap-Zopista syntyi kiintoisa oraakkeli tarina -tekniikka. Lopulta mentiin jo niin pitkälle, että vuoro annettiin parin kanssa yhteenääneen lausutun tavun jälkeen.

Orgaanisesti syntyneiden uusien leikkivariaatioiden ohella päivän aikana leikittiin myös mm. taputuspiiriä ja aakkospiiriä, joissa mokailu oli enemmän kuin suotavaa. Varsinkin aakkospiiristä tulee tosi puuduttavaa, jos samalla kirjaimella alkavia sanoja joutuu keksimään kovin monta kierrosta. Mokasta, uudissanoista tai pokan pettämisestä sai tuhottua sen kirjaimen ja kunnian aloittaa aakkosten seuraavan kirjaimen.

Ehkä tärkein havainto, mikä itselläni aakkospiiriin liittyy, koskee selviytymisstrategioita ja kuuntelua. Aika yleistä – itsellenikin – on se, että omaa sanaa rupeaa suunnittelemaan jo kauan ennen kuin oma vuoro tulee. Sitten ei välttämättä enää kuuntelekaan, mitä sanoja ihmiset sanovat, vaan koettaa vain muistaa sen oman sanan ja vaihtaa sen nopeasti, jos joku muu ehti sen jo sanoa. Tähän myös kurssin vetäjä kehotti kiinnittämään huomiota ja kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos keskittyykin kuuntelemaan ja pyrkii siihen, että keksii sanan vasta edeltävän henkilön sanoman pohjalta.

Tämä johti itselläni siihen, että alkoi ilmestyä paljon enemmän yhdyssanoja ja sanavartalon hyödyntämistä. Jos edeltävä oli sanonut jonkun sanan niin aika monesti, kun siihen oli kiinnitetty huomiota, alkoivat sanani pohjautua hänen sanomaansa tavalla tai toisella. Suosikkini oli M-kirjaimesta syntynyt uudissana, joka vieruskaverini pokan pettämään. Yritin käyttää aiempaa kaavaani ja tyhjäpäänä poimin edeltävän sanoman sanan, joka oli ’mutteri’. Nyt se ei kuitenkaan toiminut yhdyssananpohjana, koska en keksinyt siinä hetkessä yhdyssanaa, jonka alku olisi mutteri. Sen sijaan sanoin: mutterin-väännin-avain-juttu, koska aloin sanaa sanoessani miettiä, että sen jutun, millä muttereita kiristetään, nimi ei itseasiassa ole mutterinväännin. Niinpä lisäsin siihen vielä varuilta pari sanaa lisää.

Sekin oli semmonen hetki, missä suu oli tietoisuutta nopeampi. Siinä tajusin tekeväni virhettä ja sen sijaan, että olisin yrittänyt peitellä sitä, menin täysillä metsään. Se on aina kivaa itsellekin, kun niin käy. En tiedä yhtään miksi sanon, mitä sanon, koska tiedän, että se on väärin, mutta kun nyt kerran aloitin, niin katsotaan, mitä tuleekaan sanottua.

Sama semmonen ihanan vastuuttomuuden hetki tapahtui, kun tehtiin ilme / ele / ääni kiertää -piirissä harjoitetta, missä pyritään kopioimaan vieruskaverin ilmaisu niin uskollisesti, kuin pystytään ja välittämään se toiselle vieruskaverilleen. Siinä tuli jossain kohtaa, ilmeisesti vieruskaveriani edeltävältä improvisoijalta voimakas pään alueelle tunkeutuva ele. Ei siinä kosketettu toista, mutta omat kädet käyvät toisen pään alueella. Jos mitään on ikinä statuksista (statusilmaisusta) oppinut, niin tietää, että se on aika voimakas statushaastekin. Korkean statuksen ilmaisua. Varsinkin, jos kyse on ventovieraasta ihmisestä.

Harvemmin sitä tulee tukittua muutaman tunnin tuntemansa ihmisen päänalueelle tai henkilökohtaiseen tilaan muutenkaan. Sen takiahan se on niin hätkähdyttävää, jos toisen maan presidentti oikoo toisen solmiota, koska se viittaa – ei ehkä statushaasteeseen – vaan suhteen intiimiyteen. Se nimittäin voi olla myös hellittelevä ele eli lapsia tai omaa kumppania voi kyllä silitellä päänalueelta, mutta ei ventovierasta. Kaikki tunnistaa tietoisesti tai ainakin alitajuisesti: Jep, nyt tuli alueloukkaus.

Koska, kuten alussa mainitsin, minulla oli vahva tarve noudattaa sääntöjä, impulssin saatuani, mietin hetken. Vilkaisin vieruskaveriani, jolta viestin sain: oletko nyt ihan varma, että haluat mun toistavan tämän… Ja sitten tein, mitä tarvitsi. Minun ja seuraavana viestiä vastaanottavan välillä oli vähän pidempi väli, koska niin on helpompi nähdä toisen ilmaisu kokonaan. Niinpä tarvittavat askeleet lähemmäs häntä ja tein sen saman eleen – niin hyvin, kuin suinkin osasin sen toistaa – hänen korviensa läheisyydessä. Siitä tuli aika hurja kierros, jos miettii henkilökohtaisen tilan käsitteen kannalta. Jokainen vuorollaan sitten tunki kätensä vieruskaverin päänalueelle ja se liike-ääni-yhdistelmä eli sen kierroksen ajan.

Joskus tapahtuu tämmösiä juttuja ja välillä on ihan hyvä ottaa se pieni tuumaustauko, ennen kuin tekee. Minä ihmisenä tunnistin, että nyt mentiin vähän rajan yli, koska oltiin kuitenkin kaikki toisillemme melko vieraita ihmisiä. Siinä oli se pieni harkinta, jolloin mietin, onko tää ok toistaa sellaisenaan vai muutanko viestiä vuorollani tekemällä sen saman liikkeen, mutta turvallisen etäältä. Eli ne askeleet oli se omistautuminen toistolle. Astuin lähemmäs, jotta olisin uskollinen paitsi liikkeelle myös tilankäytölle.

Kopiointi, imitointi, se on aina valintoja sen suhteen, mikä on tärkeää toistaa. Esimerkiksi itse en – pituuserosyistä – huomioinut havainnoidessani vieruskaverini jalkoja juuri ollenkaan. Oikeastaan tajusin vasta, kun reflektoitaessa harjoitetta puhuttiin siitä, miten joku jalkaliike saattoi olla voimissaan toisella puolella piiriä, kadota muutamaksi vuoroksi ja palata taas toisella puolen piiriä. Siinähän oli todennäköisesti kyse juuri tästä. Olin havainnut jalan kohotuksen toisella puolen piiriä, joten se tapahtui automaattisesti, kun toistin vieruskaveristani havainnoimaani liikettä.

Siinähän näin vain vyötäröstä ylöspäin tapahtuvan todellisuuden, koska halusin nähdä myös ilmeen. Jos keskityn kasvoihin, niin silloin en voi nähdä melko lähellä seisovan pitkän ihmisen jalkoja juuri ollenkaan. Ne eivät mahdu näkökenttään. Tajusin, kun asiasta puhuttiin, että mulla oli ollut se jalan nosto siinä mukana, vaikka en voinut millään ilveellä vieruskaverini, jota siis kopioin, nähdä sellaista tekevän. Vaikka kuinka yrittää olla uskollinen ja toistaa sen, mitä näkee, niin kaikki vaikuttaa kaikkeen. En kuuntelekaan niin hyvin vain edeltävää, kuin kuvittelen, vaan olen poiminut jonkun impulssin valmiiksi jo jostain aiemmasta kohtaa kehää. Enkä toistaessani edes huomaa, että vieruskaverini ei ehkä tehnytkään sitä liikettä, mikä vielä pari vuoroa aiemmin oli mukana liikesarjassa.

Kuuntelu, läsnäoleva kuuntelu, silloinkin, kun siihen vilpittömästi pyrkii, on hitsin haastavaa.

Täydennystä

Ei sais olla inhokkiharjoituksia, mutta minulle Olen puu -harjoitus on yksi sellaisista. Ei niinkään sisällön tai varsinaisen tekniikan takia, vaan harjoituksen vuorottelurakenteen. Se on yksi harjoituksia, missä röyhkeys ja nopeus ovat valttia, jos haluaa osallistua ja ne ovat minulle usein haastavia juttuja. Siinä pitää olla myös, tietyllä tapaa, valmis tallomaan toisten varpaille, jos oman ideansa haluaa kuvaan mukaan.

On paljon muitakin harjoitteita, joissa on tämä sama: ”kun saat idean, tai vaikkei sellaista oliskaan, niin astu keskelle ja tee”-vuorottelurakenne ja ne ovat kaikki minulle, edelleen, aika piinallisia. Ihan pelkästään se vuoron ottaminen aiheuttaa, vilkkaassa ja aktiivisessa ryhmäss, niin suuren stressin ja aivohälyn, että jos ei ole ihan pakko, niin en osallistu ollenkaan. En usein käytä vuoroakaan tämän tyyppisissä harjoitteissa. Joskus ihan vaan välttääkseni kurssin vetäjän tai muiden kurssilaisten tuijotuspaineen, pakotuksen tai paheksunnan, menen kerran.

Varsinaisesti ongelma ei ole uskallus tai ideoiden puute, vaan hälystä aiheutuva ylikuormitus sekä joku väärä rytmisyys ja terveen röyhkeyden / itsetunnon puuttuminen. Saatan joskus aloittaa ja sitten joku muu tekeekin isomman aloituksen, jolloin astun vaan takaisin piiriin, enkä teekään tarjousta. Voitte kyllä uskoa, koska tämä on ihan perus impro- ja draamaharjoitteita, niin mua on hyväntahtoisesti vuosien varrella tuupittu mukaan moneen tällaiseen tekniikkaan. Usein sitten menen väkisin sen kerran tai pari, mutta en ole oppinut näistä tekniikoista nauttimaan, kuin joskus harvoin hyvässä mielentilassa ja tosi tutun porukan kanssa.

En vaan ihmisenä nauti siitä kilvoittelevasta asetelmasta, mikä näiden harjoitteiden vuorottelussa on. Askeleen ottaminen kohti keskustaa on jo stressin aihe ja se, että pitää sen lisäksi vielä miettiä tuliko juuri tallanneeksi toisen varpaille, on usein liikaa kuormitusta omalle mielelleni ja hermostolleni.

Sitten taas myöhemmin tehty, sana ammunta oli tekniikkana sellainen, jossa olisin toivonutkin nopeutta ja epäselvyyttä vuorottelussa. Siinä se, jos joku sanoo sanan nopeammin, kuin itse, kun syötetään sanoja assosiaatioita tuottavalle improvisooijalle, niin en koe tarvetta pakitella tai antaa tilaa. Se on oikeastaan jopa eduksi, jos ärsykkeitä tulee likaa ja välillä osin päällekkäinkin, jotta niitä ei ehdi niin tietoisesti pureskella ja harkita sanojaan.

Mutta se onkin sitten taas kehollisesti epäaktiivisempi harjoite, eikä siinä ole epäselvää, kenelle sanoja syötetään tai ammutaan, miten ikinä tämän harjoitteen haluaakin mieltää. Ei ole samanlaista stressiä vuorottelusta sanojen syöttäjänä tai niihin vastaajanakaan. Reagoi siihen, minkä kuulee ja jos ei kuule tai saa selvää, voi pyytää toistamaan tai sanoa vaan jotain.

Nämäkin on kuitenkin makuasioita, onko vauhti tässä harjoituksessa tavoiteltava asia vai ei. Joillekin verkkaisempi tahti on sopiva, itse tarvitsisi mahdollisimman nopean, jotta en ehtisi liikaa miettimään. Flow katkeaa tosi helposti itseltäni tämän tyyppisissä harjoitteissa, jos tahti on hidas.

Se on aika tapauskohtaista lopulta, mikä meille itsekullekin on sopiva rytmi ja milloin tahti on liian kova. ’Olen puu’ on tekniikkana sellainen, missä vauhtiin on vaikea sopeutua ja löytää tilaa osallistua. Sitten taas ’sana ammunta’ on sellainen, jossa yleensä en tavoita mitään poikkeavaa tietoisuuden tilaa tai yllätä itseäni, koska sanoja tulee niin harvakseltaan, että tietoinen mieli kerkeää valikoida jokaiseen sopivan sanan. Ei välttämättä oletettua, mutta itselleni yllätyksettömän reaktion. Tavallaan sitä välillä toivois, että tuliskin sanottua jotain, mistä ei tiedä, miksi niin sanoi. Toisaalta onhan se ihan leppoisaa tehdä tekniikkaa sitenkin, että mitään erityisen yllättävää ei omalla vuorolla tapahdu, eikä tule möläyteltyä mitä sylki suuhun tuo.

Mene ja tiedä, mitä missäkin tekniikassa kannattaisi tavoitella.

Kuuntelua ja uteliaisuutta

Päivän päätteeksi tehtiin harjoitteita, joissa tärkeässä osassa oli kuuntelu. Yhdessä harjoitteessa pyrittiin täydentämään parin lause keskeltä ja tehtiinpä ihan perinteisiä sana kerrallaan tarinoitakin. Ihan viimeisenä kuitenkin hiljennyttiin kuuntelemaan vain yhtä ihmistä vuorollaan, kun ensin tehtiin parikuuntelua ja lopuksi pyhä Pietari -nimistä harjoitetta.

Parikuuntelussa ideana oli siis sama, kuin autenttisessa liikkeessä, että toinen saa käyttää hänelle annetun ajan haluamallaan tavalla ja toinen todistaa sen, mitä tapahtuu. Saa puhua tai olla hiljaa, juuri niin kauan kuin haluaa ja toinen vaan kuuntelee. Kuuntelija saa toki tarjota minimipalautetta, mutta kyseessä ei ole keskustelu, vaan hänen tehtävänsä on vain keskittyä kuuntelemaan toista, miten laajasti sen ohjeen haluaakaan tulkita.

Harkitsin kyllä tässä tekniikassa, että olisin vain hiljaa. Se olisi ollut luonteva ratkaisu minulle. Mutta enhän sitten ollut, vaan hölisin mitä sattui mieleen juolahtamaan. Ja, kuten joku reflektiokeskustelussa mainitsikin, niin olisihan se ollut inhimillisesti hölmöä jättää käyttämättä tilaisuus, kun joku kuuntelee sua keskittyneesti. Miten usein arkielämässä kokee sellaista, että joku aidosti kuuntelee, mitä sanot, eikä odota vain omaa vuoroaan puhua, vaan keskittyy kuuntelemaan. Ei sitä kovin usein tapahdu, jos siis ei satu käymään terapiassa tai osallistumaan vaikkapa Unhurried Conversation -keskusteluihin, joissa samanlainen huomioiva ja tilaa antava kuuntelu on oletus, eikä poikkeus.

Ei mitään kovin syvällistä tullut sanottua, mutta eipä se ollut tarkoituskaan. Sama päivän päättäneessä pyhä Pietari -harjoiteessa, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Siinä siis toinen on utelias sielu, joka ennen syntymäänsä kyselee Pietarilta elämästään ja toinen vastaa oman elämänsä pohjalta kysymyksiin siitä, millaista elämä tulee olemaan. Tämä voi olla tosi syvällinen harjoite tai se voi olla hyvin kepeä keskustelu, riippuu siitä, mistä sielu on utealias ja kuinka paljon haluaa omasta elämästään jakaa. Avautumisen aste on vapaavalintainen eli ei ole pakko paljastaa mitään, mitä ei halua kertoa.

Tällä kertaa ei oikeastaan tullut keskustelussa mitään sellaista, mikä olisi ollut erityisen henkilökohtaista. Ainoa minkä haasteen huomasin itselläni oli pronominien käyttö. Vastasin jatkuvasti minä-muodossa, vaikka tietysti olisi pitänyt kääntää oma elämä sinä-muotoon ja puhua sen sielun tulevasta elämästä, ei omasta menneisyydestä. Vaikka olen tätäkin tekniikkaa aiemmin tehnyt, niin jotenkin perspektiivi nyt hämärtyi. En osannut eritellä asioita itsestäni kaikissa kohdin.

Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ja nytkin se reflektiossa kävi selväksi, että tämä on sellainen harjoite, jossa on vahva potentiaali itsemyötätunnon herättämiseen. Kun tarkoitus ei ole kuitenkaan masentaa sitä sielua, niin omista vaikeuksistakin tulee melko automaattisesti puhuttua muodossa ”ja sä selviät siitä(kin)”. Tulee huomaamatta todettua itsellekin, miten monista asioista on oikeastaan selvinnyt tai miten paljon juttuja onkaan elämässään kokenut. Jos ei ollut tietoinen siitä, niin siinä toiselle kertoessa saattaa oivaltaa, miten ainutkertainen, ja omalla tavallaan hieno, oma elämä on tähän mennessä ollut.

Nyt meillä oli oikein mukava ja lämmin keskustelu. Ei menty kovin syvälle, ei kyselty vaikeita tai osuttu ainakaan itselleni kipeisiin kohtiin, joten se oli vaan hyvä pieni keskustelu. Fiktion ja faktan sekoittavaa vuoropuhelua.

Lopuksi

Kuten kaikessa oppimisessa, niin myös improvisaatiossakin, jokainen on omalla matkallaan juuri siinä kohtaa, kun on. Jokainen kurssin yli tusinasta osallistujasta vei varmasti mukanaan hyvin erilaiset opit tältä kurssilta. Itse tunnistin omia tottumuksiani ja havaintoharhojani. Tajusin, etten ehkä kuuntelekaan niin hyvin, kuin luulen. Toisaalta myös tunnistin paljon sellaisia kohtia, joissa joskus on ollut triggeripiste, eikä sitä enää ole. Kun kuuntelee toista hyvällä korvalla ilman tarvetta vetää juttua itseensä, niin moni semmonen itselle aiemmin hyvin herkkäkin aihe muuttuu ihan tavalliseksi keskusteluksi. Toki usein ilmaantuu myös uusia triggeripisteitä, joista ei ollut täysin tietoinenkaan, eikä tämä kurssi ollut siinä mikään poikkeus. Pakenemisreaktio aktivoitui parissakin ryhmätilanteessa, mutta niistäkin selvittiin, kun keskittyi kuuntelamaan herkällä ja ystävällisellä korvalla sekä muita että myös itseään.

En tiedä löysinkö tietoisempaa läsnäoloa tämän kurssin aikana tai oliko se välttämättä edes tavoitteeni tällä kurssilla. Oikeastaan osallistuin tälle kurssille ihan puhtaasti uteliaisuudesta ja, koska tämä sopi aikatauluihini. Kiinnosti tietää, millaisin harjoittein tietoista läsnäoloa improvisaation kontekstissa lähdettäisiin tutkimaan. Koska tunnen kurssin vetäjän ohjaustyylin jo aiemmilta vuosilta, niin olin aika luottavainen sen suhteen, että tuli mitä tuli, niin jotain hyvää tarttuu aina mukaan.

Itselleni tältä tärkeimpiä anteja olivatkin ne itsensä hukkaamisen hetket ja tilanteista syntyneet naurut. Oli vain hyvä olla ja improvisoida juuri näiden ihmisten kanssa, juuri tässä tilassa. Eipä ole ennen sana kerrallaan tarina synnyttänyt taustalleen tanssikoreografiaa. Enkä ole myöskään onnistuntu aiemmin parin kanssa yhteenääneen puhumista kokeillessa onnistunut hiljentämään koko tilaa (valitsemamme aloitusäänne oli ”shhhhh”). Päivän aikana tapahtui kaikenlaisia pieniä ihmeellisiä hetkiä, jolloin löytyi yhteys toiseen ihmiseen sekä ehkä myös johonkin meitä suurempaan jaettuun tietoisuuteen – läsnäoloon hetkessä.

P.S. Olotilassa järjestettävät, ja tällä hetkellä hankittavissa olevat, kurssit löydät kätevästi myös Holvista: https://holvi.com/shop/olotila/