Statusimprovisaatiokurssi – Osa 1 (Helsingin teatterikoulu / Teatteri Sture)

No niin! Nyt on luvassa puhetta statuksista. Yllättävää, eikö totta? 😉

Statukset ja statusilmaisu on yksi sellainen vuorovaikutuksen ja improvisaation osa-alue, joka on mulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä. Se on sellaista tietotaitoa, mikä auttaa sekä arjen vuorovaikutuksessa että luo lavalle kiinnostavia hahmoja ja jännitteitä. Tämä tuli huomattua myös tällä viikonlopun mittaisella statusimprovisaatioon keskittyneellä kurssilla. Kyllähän siitä arkitodellisuuden ja teatterin taian toimivasta yhdistämisestä suuri kiitos kuuluu, heittäytymisvalmiin ryhmän ohella, kurssin ohjaajalle, Simo Routarinteelle, joka taidokkaasti yhdistää näitä molempia puolia. Puhutaan siis sekä soveltavasta että teatteri-improvisaatiosta sujuvasti sekaisin, molempiin todellisuuksiin ajateltavaa antaen.

Tämä teksti ja mahdolliset muut tekstit kurssista, eivät tule olemaan kronologisesti eteneviä. Poimin kurssin varrelta ne jutut, mitkä mieleen helposti nousevat ja ne, jotka just tältä kurssilta koen tärkeiksi jakaa ja purkaa kirjallisesti. Paljon tulee jäämään pois tärkeääkin asiaa, koska mun on vaikea puhua statusilmaisusta jotenkin lyhyesti, koska se on aihe, joka kiehtoo mua, kuin puuro hullua (mikä on kyllä tosi outo sanonta, miksi hullu tykkäis puurosta..?).

Näkökulmia samaan tilanteeseen

Jos nyt ihan sen ensimmäisen ja päällimmäisen ajatuksen kurssista poimii, niin eipä kyllä ole verkkaisuus ja pohdiskeleva ote tuntunut näin rentouttavalta. Toinen ja sisällöllisempi pointti liittyy näkökulmiin. Tällä kurssilla kirkastui reflektiokeskusteluiden kautta se tilanteessa olevan ja ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmien eroavaisuus. Kun olet tilanteessa osapuoli, niin sun oma suhtautuminen siihen toiseen ihmiseen saa tekemään erilaisia tulkintoja toisen statusilmaisusta tekemistäs havainnoista, kuin mitä tekisit ulkopuolisena tarkkailija.

Ero on nimenomaan siinä, että tilanteen ulkopuolella on helpompi keskittyä puhtaisiin havaintoihin ja tilanteessa sisällä, osapuolena, usein päätyy tekemään nopeita tulkintoja toisen ilmaisusta. Jos pystyy mitenkään keskittymään tilanteen sisällä havainnoimaan toisen ilmaisua ilman tulkintaa, niin se usein helpottaa perusteltua, ei niin tunnepohjaista, reagointia tilanteessa.

Tein toisen improvisoijan kanssa kohtausta, jossa oli kaks entistä opiskelukaveria, joista toinen oli kutsunut toisen luokseen kahville tai tässä tapauksessa kaljalle. Tässä käytettiin statuskortteja, joissa on kerrotaan:

  • statusilmaisun taso asteikolla 1-12
    • tuossa pakassa asteikko on normaalisti 1-13, koska siinä on käytössä normaalit pelikorttiarvot, mutta tällä kurssilla oli käytössä vain kortit arvoiltaan 1-12
  • tunne, jota toinen hahmo herättää hahmossasi (rakkaus, ilo, viha tai pelko)

Kumpikaan ei siis tiedä toisen korttia kohtausta tehdessään, vaan vain oman korttinsa. Reflektiokeskustelussa se toki selviää. Tässä kohtauksessa mulla oli pata vitonen, joka on melko matalan statuksen viha ja toisella oli risti 12, mikä on taas korkeimman statuksen pelko. Kuten siinä keskustelussa kävi ilmi, niin yleisössä olleille oli ihan selvää, että toinen pelkäsi hahmoani. Toinen oli tehnyt valinnan olla positiivinen, vaikka onkin tosi peloissaan. Kohtauksen sisällä, ja hahmoni vihafiltterin läpi, toisen hahmon kireät hymyt ja kaikki sellainen, näyttäytyi provosoivana: ”Mitä toikin tossa virnuilee?” -tyyppisesti. Etenkin, kun se yhdistyi korkeampaan statusilmaisutasoon, niin se hahmon vihan tunne sai lisää ilmaa liekkeihin. Ulkopuolisille se taas näkyi pelon peittävänä hymynä, koska se yhdistyi siihen kehonkieleen, joka oli hyvin jäykkää ja pois päin hahmostani.

Sitten siinä tapahtui se, mikä myös oli yksi tämän oivallisimpia anteja ja muistutuksia eli hyväksyntä vie usein voiman hyökkääjältä. Kun hahmoni totesi, että se koko tappelu oli toisen syytä, niin toinen hyväksyi sen ”Niin olikin”. Mitä siihen sitten enää voi vastata, kun toinen ei väitäkään vastaan, vaan hyväksyy täysin. Hahmoni taisi vastata vaan ”hyvä, että viimeinkin myönsit”. Toista kohtaan hyökkääminen muuttuu paljon hankalammaksi, jos hän myötäilee liikkeitäs.

Tämä on tärkeä pointti konfliktitilanteissa ja vihaisen ihmisen kohtaamisessa, että intuitiivinen ratkaisu, monilla, on toisen tunteen kieltäminen ”Älä mulle huuda. Mene jonnekin rauhoittumaan!” Siinä tulee improtermein tyrmäys, mikä voi pahentaa konfliktia entisestään. Saman tekee myös poistuminen tilanteesta ja kieltäytyminen vuorovaikutuksesta. Mutta lempeä hyväksyntä poistaa kaiken vastuksen siltä vihalta. Kun hyväksyy sen toisen vihan ja validoi sen, niin ei ole enää sellasta pingismatsia, missä yhä kiihtyvällä tahdilla koetetaan saada vastustaja häviämään. Sitten on vain pingispöytä, jonka päässä ei ole vastustajaa. Lyöty pallo tippuu lattialle. Jos vihainen ihminen hyökkää, eikä kohtaakaan mitään vastustavaa voimaa, niin hänhän tappelee silloin vain itsensä kanssa. Tämähän on näitä itämaisten kamppailulajien viisauksia, että käytetään vastustajan voima hyväksi häntä vastaan. Annetaan myöden. Joustetaan, muttei katketa.

Vihan vastakohta

Edellä mainittu joustavuus ja hyväksyminen tuli puheeksi myös toisessa kohtauksessa ja sen purkukeskustelussa, jossa pohdittiin sitä, miten viha ja rakkaus vaikuttavat toisiinsa. Kohtauksessa oltiin lapsia hiekkalaatikolla leikkimässä. Mulla oli korttina melko matalan statuksen rakkaus ja sitten toisilla oli äärikorkean statuksen ilo ja viha. Siinä tuli sellainen toinen näkökulma ero, että korkean statuksen viha näyttäytyi mulle rakkaussilmälasieni läpi oikeastaan pelkona. Yleisöön päin se oli ilmiselvempää vihaa.

Tämä on sekä hyvä että huolestuttava havainto arkitodellisuuden kannalta. Koska, kun mulla oli siinä kohtauksessa rakkaus tunteena, niin mähän menin kohti lempeästi. Tämä taas teki korkean statuksen vihaiselle hahmolle sen, että hänen vihansa vähän kilpistyi ja lieveni. Hän ei voinut olla vihainen, kun toinen tulee niin vilpittömän lempeästi ja pelottomasti siihen. Se pelottomuus johtui siitä, että hahmomme olivat pikkulapsia ja ohje oli olla pidäkkeetön. Aikuisena ei ehkä menis kohti tai ainakaan niin lähelle vihaista ihmistä.

Mutta tässä tulee se huolestuttava havainto, minkä siinä hetkessä tein liittyen lähisuhde väkivaltaan. Kuten sanoin, niin rakkauslinssieni läpi, näin sen vihan pelkona. Näin ollen se vaikutti käytökseeni tätä hahmoa kohtaan eli menin kohti väistämisen sijaan. Toinen hahmo oli ollut, kuten lapset saattavat olla, hyvin fyysinen vihansa kanssa ja heitellyt miimisiä esineitä ympäriinsä. Siinä oli oikeasti fyysisen vaaran elementti siinä kohtauksessa. Vähän säpsähdin sitä omaa valintaani mennä siihen ihan viereen, lähteä jotenkin ymmärtämään. Hahmoni kysyikin jotain sellaista ”Onko sulla paha mieli? Onko kotona taas oltu ilkeitä sulle?”

Ymmärtäminen ja lempeä lähestyminen on toki periaatteessa kannattava ajatus, mutta kyllähän siinä tuli se fiilis, että nyt kyllä iso riski saada turpiin. Ei se tossa fiktiossa pelottanut, mutta näyttelijänä sen hahmon sisällä tuli sellainen oivallus, että näinhän se menee. Vaikka oliskin tullut aiemmin turpiin samalta ihmiseltä, niin rakkaus ohjaa näkemään säröjä sekä jotain hellyyttä ja hoivaa kaipaavaa aggressiivisen tyypin sisällä. Sisäisen lapsen. Ja se voi olla lähisuhteessa vaarallinenkin asia, koska se peittää sen havaittavan todellisuuden eli sen vihan ja aggressiivisuuden.

Jännitteiden purkaminen

Tässä tulee ehkä sekin, mistä puhuttiin jossain toisessa reflektiokeskustelussa siitä, että mikä statuskuvio toimii parhaiten esimerkiksi vihaisen oppilaan kohtaamisessa. Silloin toimivin ratkaisu opettajan asemassa on tällä tunnepakalla pelatessa, ja oikeastikin elämässä, pyrkiä rakkaudelliseen eli lempeään tunteeseen, joka statusilmaisutasoltaan pykälän alempana, kuin sillä vihaisella oppilaalla. Ei monta pykälää alemmas, eikä yhtään yli. Se, miten itse perustelen tuon, ettei opettajalla saa olla liian matala statusilmaisun taso, liittyy asemavaltaan ja roolioletuksiin. Sekin voi ärsyttää, jos opettaja on ihan maan matosena ”kaikki käy”, koska hänen pitäisi kuitenkin olla se turvallinen aikuinen ja auktoriteettihahmo siinä tilanteessa. Kykenevä ohjaamaan ja asettamaan myös rajoja.

Tässä, jos statuskeinulautaa ajattelee, niin hieman alempi statusilmaisun (mitä voidaan mm. kehon asennoista ja äänestä havaita) on perusteltu, koska se alempi status antaa tilaa sille toiselle ja hänen tunteelleen. Madaltamalla omaa statusilmaisuasi – silti opettajan arvovallan ja aikuisen ihmisen roolin säilyttäen – ja yhdistämällä sen lempeään hyväksyntään, annat vihaiselle oppilaalle tilaa olla vihainen. Omaa statusta, keinulaudan päätä, madaltamalla, nostat toista. Annat tilaa, annat arvoa tai kuulluksi tulemisen kokemuksen. Tämä riittää usein purkamaan sen jännitteen, kun ei lähde kinaamaan, eikä käskyttämällä koettamaan muuttaa toisen tunnetta tai kieltää sitä. Hyväksyy, että se toinen on vihainen.

Vihahan on vain tunne. Se on reaktiivista pintaa, joka näkyy – usein hyvinkin äänekkäästi ja voimallisesti – ilmaisussa. Vihaan juuttumista, ja oppilaan läksyttämistä siitä, että tunnereaktio olis väärä, kiinnostavampaa on selvittää, miksi hän on niin vihainen. Sen voi tehdä vasta sitten, kun se viha eli tunne on saatu käsitelty. Ei voi hypätä suoraan ratkaisuun. Vihalle pitää antaa tilaa, eikä kukaan opi vihan käsittelyä sillä, että joku käskee hänen rauhoittua. Sillä opitaan tunteiden tukahduttamista ja peittämistä. Tunteiden rakentava käsittely vaatii opettajalta monesti paljon kärsivällisyyttä ja hyvää omien tunteiden hallinnan taitoa. Ei provosoidu siitä, että varsinkin teineillä, mitä toinen tunnekuohuissaan sanoo tai ota sitä henkilökohtaisesti ja lähde puolustautumaan.

Se, että oppilas on vihainen, tuntee vihaa, ei tarkoita, että hän on välttämättä vihainen juuri sinulle, vaan syy voi olla joku muu. Toisaalta, jos hän on vihainen juuri sinulle, niin eikö sekin olis hyvä selvittää, miksi niin on. Onko tapahtunut joku huomaaton varpaille astuminen, mitä ei itse ole hoksannut, mutta jonka oppilas on kyllä tuntenut. Ymmärrän, että tämä voi opettajan arjessa olla monesti paljon vaadittu, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole istua just sillä hetkellä rauhassa käsittelemään asiaa. Mutta voin kyllä taata, että jos pystyy antamaan oppilaalle sen kokemuksen, että hän tulee kuulluksi ja nähdyksi tunteineen, niin se voi pitkällä tähtäimellä tehdä siitä vuorovaikutuksesta ylipäätään sujuvampaa. Rankaiseminen ja sivuuttaminen ei useinkaan toimi, vaan käytös toistuu. Tehokkaampi tapa usein on käyttää ns. pelkkää porkkanaa eli hyväksyntää myös oppilaskohtaamisissa.

Joustavuus ja hyväksyntä ovat selkeästi semmosia teemoja, mitä tältä kurssilta muun muassa poimin. Saa nähdä, mitä muuta mieleen jäi. Palaamme asiaan 🙂

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s