Perusasiat, hyvin yksinkertaiselta tuntuvat, suorastaan itsestäänselvyydet, ovat usein ne pilarit, joiden päälle kaikki rakentuu. Tätä pidän perusteltuna tosi uskomuksena sekä improvisaatiossa että elämässä ylipäätään. Vaikka olisi kuinka edistynyt ja syventynyt asiaan, niin aina välillä on hyvä palata perusasioiden ääreen. Improvisaatiossa henkilökohtaisesti toteutan tätä periaatetta siten, että käyn ajoittain kursseja ja koulutuksia, joissa pysytään perusteiden äärellä ja suurin osa osallistujista on ensimmäisiä kertoja improvisaatioon tutustumassa.

Tämä Outi Mäenpään vetämä kahden päivän koulutus tarjosi juuri sitä, mitä lähdin hakemaankin. Hieman improvisaatiota, paljon tietoa sekä keskusteluja. Nämä kokemukset ovat tervetulleita muistutuksia siitä, mikä on aidosti tärkeää (ihmiset, kontakti, kuuntelu…) ja myös siitä, miten paljon on jo oppinut. Kehityshän tapahtuu pitkällä aikavälillä. Välillä tulee isompia hyppäyksiä oppimisessa, mutta enimmäkseen polku koostuu pienistä askelista. Välillä eteen ja välillä taakse. Joskus otetaan harha-askeleitakin. Siksi välillä on vaikea itse muistaa, mistä on lähdetty ja miten paljon työtä on tehty, jotta tänä päivänä olisi tässä pisteessä, missä moni asia on muuttunut jännittävän pelottavista tutuksi jutuiksi. Ei tylsiksi, mutta tutuiksi, jolloin muoto tai tekniikka ei stressaa, vaan voi keskittyä tekemiseen ja kokemiseen.

Tämä on siinä mielessä hyvin poikkeuksellinen improvisaation kurssi, että tämähän ei ole puhtaasti improvisaatiokurssi. Siis siinä mielessä, että nyt opetellaan impron perusteita ja puhutaan vain improvisaatiosta. Tämä on toissijaisesti improvisaatiokurssi, ensisijaisesti tämä on elämäntaitokurssi. Kurssilla tehdään kyllä improvisaatioharjoitteita ja tuttuja tekniikkoja eli kyllä ne asiat tälläkin kurssilla oppii. Kurssilla opeteltiin mm. tekniikat:

• Hyväksynnän ja tyrmäyksen tasot (Ei, Joo, Joo, mutta, Joo, ja (koska))
• Olen puu
• Mitä sä teet?
• Kirjain rajoite -kohtaukset
• Jähmy
• Statuskeinulauta (tunteella ja hengityksellä)
• Sana kerrallaan -tarina (kirje ja runot)
• Statusmuutos (matalasta korkeaan)
• Tunteen kasvattaminen
• Minä näen sinut ja hyväksyvä läsnäolo

Enimmäkseen kuitenkin kurssilla on kyse tiedon ja kokemusten jakamisesta. Vuorovaikutuksesta yleensä sekä elämään, yhteisöihin ja ihmissuhteisiin sovellettavissa olevasta tiedoista ja perustaidoista. Hyvin paljon oli puhetta sisäisestä vanhemmuudesta, aikuisuudesta ja sisäisestä lapsesta. Ihmissuhteisiin vaikuttavista asioista, jotka pohjautuvat hyvin tunnelukkotyöskentelyyn. On puhetta traumasuhteista, kuinka pohjimmiltaan usein valitsemme kumppanin, jonka kanssa meillä on hyvä traumakemia. Tarkoittaen sitä, että valinta tapahtuu (suurelta osin tiedostamatta) sisäisen miinusmerkkisen, hedonistisen, lapsen toimesta. Tämä aiheuttaa sitten omanlaisiaan asioita läheisissä ihmissuhteissa.

Kurssin sisältö, vaikka käsitteleekin parisuhteiden haasteita mm. tuon mainitun tunnelukkoteorian kautta, ei rajaudu vain parisuhteisiin, vaan käsittelee ihmissuhteita yleisemmälläkin tasolla. Paljon puhutaan nimenomaan työelämän konfliktien syntysyistä ja luovuutta rajoittavista asioista työpaikoilla. Näitä käsitellään väkivallattoman vuorovaikutuksen (Non Violent Communication, NVC) viitekehystä hyödyntäen. Perusmalli on:

1. Havainto / fakta (kommunikoin miten koen asian / miten tilanne näyttäytyy minulle)
2. Tunteen tunnistaminen (ei reagoida tunteella, vaan yritetään ymmärtää, minkä viestin tai ajatuksen tunne välittää)
3. Tarve (kommunikoidaan oma tarve)
4. Toive / pyyntö (mitä toivoisin tapahtuvan / minkä pitäisi muuttua)

Ei mene hirveästi metsään, jos määrittelee, että tämä on enemmänkin soveltavan improvisaation ja ilmaisun vapauttamisen kurssi, kuin varsinainen (esittävän) impron -kurssi. Eli siinä mielessä voin lämpimästi suositella kurssia monenlaisiin elämäntilanteisiin ja tarpeisiin. Fokus on ehdottomasti enemmän luovuuden esteiden ymmärtämisessä ja purkamisessa sekä omien voimavarojen tunnistamisessa ja vahvistamisessa. Paljon tulee sellaista käytännönläheistä tietoa, mikä on hyvin suoraan sovellettavissa kaikenlaisiin haastaviin vuorovaikutustilanteisiin.

Reflektio

Nostan tähän muutaman sellaisen jutun, joita itsessäni huomasin tämän kurssin aikana. Hyvä on muistaa se, että jokainen meistä on omalla polullaan just oikeassa kohtaa ja minulla se tällä kertaa oli tämä. En sano, että tämä oli väärä kurssi minulle, ei missään nimessä. Tunnistan kuitenkin sen, että enemmän hyötyä tästä olisi ollut minulle jossain toisessa, vähemmän seesteisessä, elämäntilanteessa.

Tarkoitan sillä mm. sitä, kun kurssilla käsiteltiin vihan ilmaisemista. Yksi harjoitus oli se, että sai parille vuodattaa jostain aidosta oman elämän tilanteesta sinä-muotoisen syytöspuheen (esim. sinä aina… sinä et koskaan). Tämä oli mulle vaikea. Ei siksi, etteikö sellaisia tilanteita olisi elämässäni ollut, mistä tuollaisen vuodatuksen ainekset saisi. En vaan siinä hetkessä muistanut yhtään. Tämä on mulle tyypillinen mieli tyhjenee -hetki. Pyydetään muistamaan jotain tiettyä elämästä, enkä saa otetta muistini sisältöihin.

Nämä on hetkiä, joita tyypillisesti tulee vastaan kursseilla. Jonkun verran myös improlavalla, jos tehdään tekniikoita tai pitkän tarinan aineksina monologitekniikoita, joissa pitää kertoa joku tosi tarina. On niitä ja se ei ole se ongelma, mutta muistiinpalautus on. En ole aktiivinen tarinan kertoja, mulla on monessa tarinassa hyvin hennot muistijäljet. Jos miettii arkea, niin muistelen hyvin vähän menneitä. Välillä jotain, jos mieli synkkänä tai masentaa, mutta pääosin elän siinä hetkessä, missä olen. Eli mulle on vaikeaa poimia tarkoitukseen sopivia muistoja.

Miksi sen pitää olla muisto? Ei mulla ole nyt just elämässä semmosta akuutista tulehtunutta tilannetta, mikä aiheuttaisi vihaa. Ihan siis jo siksi, että olen tietoisesti jostain 2010-luvun alusta asti työstänyt omaa kommunikaatiota pois tuosta sinä-viestinnästä ja suorista syytöksistä, niin se on mulle nykyään melko vieras tapa viestiä. Kyllä se malli on siellä. Huomaan sen joissain tilanteissa, että mullekin on hyvin tyypillistä viestiä syyllinen tilanteeseen. Mutta harvemmin riitelen niin, koska olen jo tietoinen näistä menetelmistä, mitä tällä kurssilla opeteltiin.

NVC on jo muutaman vuoden takaa tuttu malli konfliktitilanteisiin ja tarveilmaisuun. En täysin hallitse, mutta se myöskään ei ole täysin vieras. Olen myös henkilökohtaisessa elämässä tehnyt paljon työtä omien tunnelukkojen kanssa, joten niissäkään ei ole just nyt semmosta materiaalia, mikä tunnemuistoja hyödyntäen olis mahdollista palauttaa.

Tunnistan tässä myös sen mahdollisuuden, että se toisijainen asia eli sopivan muiston etsiminen voi myös piilottaa vihan ilmaisemisen haasteet. Koska en saa otetta käyttökelpoiseen muistoon, en myöskään pysty tosissaan harjoittelemaan vihan ilmaisua tässä harjoitteessa.

Tunnelukkoja ja kapinahenkeä

Tehtiin ensimmäisen päivän päätteeksi mediaatioharjoitus, jossa oli sisällä tunnelukkotyöskentelystä tuttu sisäiseen lapseen ja itsensä vanhemmointiin liittyvä harjoite. Tunnistin siinä sen, että mun sisällä heräsi pieni kapina. Se oli hyvin lempeä kapina. Just sillä hetkellä koin, että olen jo itkenyt sen sisäisen lapsukaiseni itkut niin, ettei siellä ole lohdun tarvetta. Kuvittelin kyllä itseni aikuisena ja 5-vuotiaana kotitalon takapihalle, mutta en siinä mielessä, kuin ohjeistettiin. Sisäisen lapseni ei ollut surullinen, vaan siellä oli se aurinkoinen plusmerkkinen lapsi, jonka näkee monissa minusta pienenä otetuissa kuvissa. Mun kapina oli se, että halasin mielikuvissani sisäistä lastani, mutta en lohduttaakseni ja kertoakseni, että kaikki järjestyy, vaan silkasta ilosta ja rakkaudesta.

Rakkaudellisuus on keraaminen pinnoite, viha ei tartu, eikä suru tee pesää.

Otollisempi aika, omassa henkilökohtaisessa elämässäni, tälle työskentelylle olisi ollut aiemmin syksyllä. Silloin oli aktiivisia kipupisteitä ja niitä tämän tyyppisillä menetelmillä hoivasin. Se, mitä tällä haluan sanoa on se, että se on myös hyvin henkilökohtaista, mitä miltäkin kurssilta voi juuri sillä hetkellä saada. Tunnistan, että tämä on sisältöjensä ja tekniikoiden puolesta sellainen kurssi, joka mahdollistaa intensiteetiltään ja sisällöiltään hyvin erilaisia kokemuksia. Siksi pyrin välttämään kurssikuvauksissa yleistyksiä, koska kaikilla on oma vaihe ja tilanne, josta käsin kurssia käydään. Minulle tämä oli nykyisessä elämäntilanteessa tutun kertausta ja kevyesti pintatason alapuolella vieraileva kurssi. Tiedän, että jonain toisena hetkenä lähimenneisyydessäkin, olisi moni läpikäydyistä asioista ja tehdyistä tekniikoista iskenyt, kuin sata salamaa.

Rajoja ja tietoisuutta

Vaikka sanon tässä, että vihan käsittelyyn keskittyneessä tekniikassa käytettiin omia muistoja, niin se on hyvä muistaa, että kaikkea ei ole pakko jakaa. Tälläkin kurssilla hyvin tärkeässä roolissa ja keskeisenä opeteltavana asiana oli rajojen tunnistaminen, kommunikointi ja asettaminen. On tärkeää myös tunnistaa, että tätä en halua nyt jakaa. Tehtiin esimerkiksi kirjallisena yksi harjoitus ja siitä oli sitten mahdollisuus keskustella parin kanssa, eikä osa halunnut keskustella ja se oli ok. Se on tärkeä rajanveto. Tunnistaa sen, että asia on tärkeä ja sitä on hyvä käsitellä. Samalla tunnistaa sen, ettei ole valmis vielä puhumaan siitä, joten se itselle aukikirjoitettu teksti riittää.

Ei sitä aina ääneen sanota, mutta draamakasvatuksen puolelta tutun draamasopimuksen tulisi päteä kaikissa ilmaisun harjoittelun tiloissa. Eli yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa sitä, että aina on myös oikeus sanoa: ei, en halua tehdä tätä. Ja se tulee toisten myös hyväksyä. Kukaan muu ei voi tietää, missä olet menossa ja millaisia asioita käyt läpi. Valinta siitä, haluatko jakaa jotain, tehdä jotain, on sinun. On hyvä haastaa itseään ja samalla on erinomaisen tärkeää myös tunnistaa ja kommunikoida omat rajat. Se mielestäni siinä tilanteessa hienosti tapahtui.

Toki itsekkäästi ajatellen, kun oma parini oli yksi heistä, joka sitä kyseenomaista tehtävää halunnut puhuen purkaa, niin se oli hienoinen tyrmäys myös minulle. Se oli täysi kieltäytyminen eli minäkään en sitten saanut purkaa puhuen sitä omaa kokemustani. Kannattaa myös tunnistaa oma vaikutusvalta tilanteissa. Se on ok, jos et halua jakaa omaa kokemusta. Ja sen kieltäytymisen voi tehdä tavalla, joka mahdollistaa kuitenkin sen, että pidät korvat auki toisille. Yksinkertaisesti haluan vain muistuttaa siitä, että jos työskennellään pareina, niin siinä on myös se toinen ihminen, jolta saatat kieltää kuulluksi tulemisen kokemuksen, vaikket välttämättä sitä tarkoittaisikaan.

Vaikutusvaltaa ja kuuntelua

Tämä ei ole kritiikkiä, vaan tämä on omakohtainen tunnistus. Olen itse ollut se, joka kieltäytyy harjoitteista ja jättää jonkun ilman paria harjoitteeseen, mutta olen myös ollut monesti aiemminkin se, jonka pari kieltäytyy tehtävästä ja sitten kokenut myös sen, miten se kääntöpuoli toimii. Eli kun se vastavuoroisuuden ja avoimuuden mahdollisuus on tyrmätty, niin siitä on monesti seurannut semmonen tosi vaivaannuttava ”mutta voit sä kuitenkin kertoa, mä kuuntelen” -keskustelu. Tunnistan siinä sellaisen oman kipukohdan, että en pysty vaatimaan huomiota itselleni, omalle tarinalleni, vaan mulle tulee, ehkä just sen alitajuisen aistitun, tyrmäyksen vuoksi semmonen olo, että en halua kertoa. Tulee sellainen tunne, että aito yhteys on poikki. Että on vaivaksi, kun jakaa oman juttunsa, jota toinen jalosti suostuu kuitenkin kuuntelemaan.

En tarkoita, että siinä olisi siitä kyse. Se voi olla ihan vilpitön ”en halua jakaa ja olen valmis kuulemaan sinua” -tyyppinen tarjous. Se vain oman tulkinnan ja sen vuoksi, miten minä olen sisäisesti rakentunut, kääntyy siihen, että haluan pois tilanteesta. En halua yksisuuntaista kokemusta.

Yhdeltä toiselta kurssilta tulee mieleen ei-henkilökohtaisen tason jakamista sisältävä esimerkki, kun meidän piti etäkurssilla breakout roomeissa parin kanssa tehdä ääni-improa. Toinen tuottaa ääntä ja toinen liikkuu. Minä sain arvottuna sellaisen parin, joka oli tilassa, jossa ei halunnut tai voinut liikkua ja hän sanoi tämän heti kärkeen. Mutta, hän esitti vastatarjouksen, että minä voisin kuitenkin tehdä harjoituksen ja hän katsoisi. Kiitin kohteliaasti ja sanoin: ei, en halua. Ja siinä kyse oli siitä, että minun mielessäni tuo tarjous muutti sen yhteisestä leikistä performanssiksi. Hän kieltäytyi osallistumasta, mutta olisi voinut olla yleisönä minulle. Se aiheutti minussa välittömän tarpeen kieltäytyä.

Mutta, näissä kahdessa kokemuksessa on tärkeä ero ja se palautuu henkilökohtaisuuden asteeseen. Jälkimmäisessä esimerkissä se kieltäytyminen tuli aiemmin tuntemattomalta henkilöltä. Se oli ainoa kerta sillä kurssilla, kun hänen parinaan olin. Tässä tekstissä käsitellyn kurssin tilanteessa kyseessä oli pari, jonka kanssa olin tehnyt suurimman osan ajasta harjoituksia yhdessä. Ensimmäisen päivän aikana jo tuli selväksi, että tekisimme loput pariharjoitukset ja -keskustelut saman parin kanssa. Tämä tilanne tapahtui ihan viimeisessä tekniikassa eli kun Outi puhui siitä, miten kurssin ohjaajanakin voi huomaamattaan tyrmätä oppilaita ja se aiheuttaa aivoissa lyödyksi tulemista vastaavan kokemuksen. Sama alue aivoista aktivoituu. Niin huomasin, että niin tosiaan kävi. Tarkoitti sitä tai ei, niin pienikin tyrmäys aiheuttaa sen kokemuksen toisessa.

Siinä tilanteessa mua ei niinkään haitannut se, että kokemuksia ei jaettu. Ei mulla ollut pakottavaa tarvetta jakaa kokemustani. Kuten sanottua, mulla ei ollut tämän kurssin aikana erityisen akuutteja kipukohtia tai henkilökohtaisia kehittymisprojekteja tunteidenkäsittelyn tai ihmissuhteiden saralla. Mua enemmänkin ehkä vaivasi se, että mun piti viihdyttää itseäni hiljaisuudessa, kun muut parit keskustelivat asiasta. Ei ollut mitään tekemistä tai puhumista, kun se oli selkeä kieltäytyminen kaikesta vuorovaikutuksesta. Niin sitten vaan istuin ja tuijottelin kattolamppuja tai suljin silmät ja tulin akuutin tietoiseksi siitä, miten tyhmää on katsomossa istua, ei siinä penkillä, vaan penkin edessä olevassa tasolla.

Tämä oli itselleni hyvin konkreettinen muistutus siitä, mitä eräskin improguru muistaa sanoa: tärkeintä on tulla tietoiseksi asioista (kuten omasta vaikutusvallasta). Hyvin tietoinen olin etenkin toisena päivänä siitä, että ei ole istuminen ihmiselle hyväksi. Jatkuvasti piti vaihtaa asentoa ja liikuskella, koska jalat puutuu. Sitten, jos huomaa, että jalat puutuu, niin samalla huomaa myös sen, että todennäköisesti ei sillä hetkellä kuuntele mitään, eikä ketään muuta.