People Need People (AIN Virtual Conference 2022 / Angelina Castellini and Chinmayee Somaiya)

Osallistuin Applied Improvisation Networkin (AIN) virtuaalisen konferenssin osana järjestettyyn People Need People (PNP) keskusteluun, jossa hyödynnetään monimutkaisiin systeemeihin suunnitellun lämpimän datan (Warm Data) lähestymistapaa. Nämä ovat swiis omia määriteltyjä menetelmiään, joihin voi jokainen niin halutessaan perehtyä syvemminkin ja kouluttautua. Itse sessio kuitenkin määrittyy ihan vaain jaetuksi virtuaaliseksi keskustelutilaksi, jonka alustana toimi Zoom ja, jossa jokaisella on oma keskustelupolkunsa tai -virtansa. Yhteisen parituntisen keskusteluhetken perusrakenne oli seuraavanlainen:

  1. Yhteinen alustus, jossa toinen tilaisuuden vetäjistä kertoi pohjustuksesi tositarinan omasta tämän hetkisestä elämästään.
  2. Sen jälkeen kaikille yhteisenä kysymyksenä esitettiin ”What are you tending?” (karkea käännös ”mitä hoidat”. Mihin huomiosi / hoivasi keskittyy tällä hetkellä / mitä on mielen päällä ylipäätään just nyt)
  3. Kolme kierrosta keskusteluja (15-20 min) pienryhmissä, jotka vaihtuvat joka kierrokselle.
  4. Lopuksi koko ryhmän yhteinen kokoava keskustelu havainnoista.

Kaikki pienryhmät lähtivät siis liikkeelle samasta kysymyksestä, joka kääntyy ehkä vähän huonosti suomeksi. Mulla olikin hieman vaikeuksia lähteä ensimmäiseen keskusteluun, koska en jotenkin sisäistänyt, mitä se terminä tarkoittaa. Se ei ollut ainoa kielellinen havainto, mitä tämän session aikana tein. Alkuhämmennyksestä toivuttuani, niin pystyin kyllä osallistumaan keskusteluihin.

Keskustelut tapahtuivat siis aluksi pienryhmissä, joita järjestettiin kolmen kierroksen verran. Joka kerta eri huoneille oli määritelty se, missä konteksteissa annettua kysymystä pitäisi pohtia tai ylipäätään, millaisissa aiheissa liikutaan. Kontekstit eri pienryhmissä olivat ensimmäisillä kahdella keskustelukierroksella :

  1. kulttuuri / hengellisyys & uskonto / teknologia
  2. perhe / laki /historia
  3. ekologia / koulutus / media
  4. identiteetti / talous / tiede
  5. taide / politiikka / terveys
  6. kulttuuri / talous / historia

Nämä olivat siis vapaita keskusteluja, joille oli annettu tueksi pohjatarina, lähtökysymys ja keskustelun kontekstit. Nämä sai ymmärtää, kuten halusi ja hyödyntää niitä pienryhmäkeskustelussa, kuten parhaaksi näki. Keskustelu sai olla vapaata improvisaatiota ja kulkea omalla painollaan sinne, minne sen juuri niiden ihmisten kanssa oli luontevinta mennä. Perusperiaatteena tutkittiin kuuntelemista ja sitä, miten toisten tarinat vaikuttavat omaan tarinaani.

Ensimmäinen kierros

Ensimmäisellä keskustelukierroksella olin kolmen muun kanssa huoneessa, jonka kontekstina olivat: ekologia, koulutus ja media. Tämä ensimmäinen kierros lähti liikkeelle hyvin jouhevasti pohjustukseksi kuullusta tarinasta ja pysyi melko uskollisena määritellyille konteksteille. Se oli aluksi itselleni vaikea paikka, koska ei jotenkin kehdannut kauheasti poiketa kontekstista, mutta ei heti välähtänyt, miten saisi ne sovitettua omiin ajatuksiin, joita heräsi muita kuunnellessa. Olinkin tuossa keskustelussa melko pitkään hiljaa. Muut ehtivät käyttää parikin pidempää puheenvuoroa, ennen kuin puhuin mitään. Kuuntelin kyllä ja sillä oli vaikutuksensa. Huomasin vain, että kontekstin ajatus rajoitti sitä, mitä saatoin sanoa.

Rajoitteet ovat yleensä hyviä, mutta tässä tapauksessa, kun itsellä ei ollut niin vahvaa näkemystä, miten media tai koulutus vaikuttaa juuri tähän aiheeseen ja miten ekologia tai ekoloogisuus siihen liittyy, niin keskusteluun kiinnittyminen oli haastavaa. Lopulta sitten siirsin kontekstuaalisen oikeudellisuuden vaatimuksen sivuun mielestäni ja aloin vaan puhua samoista aiheista, joista muut puhuivat. Ekassa ryhmässä puhe oli mm. pimeästä ja peloista sekä valosta ja turvan tunteesta.

Ekassa keskustelussa tajusi sen, että aloittaminen on vaikein vaihe. Kyllähän puhuin sitten, ehkä liikaakin, kun alkuun pääsin. Jotenkin siihen pisteeseen pääseminen, että pystyi aloittamaan, osallistumaan sanallisesti, vaati ensin useamman puheenvuoron muilta, koska tehtävä tuntui älylliseltä haasteelta. Tarkoitan sillä siis sitä, että aivot raksuttaa, vaikka pitäis vaan mennä virtauksen mukana.

Siihen, että koin sen järkilähtöiseksi sessioksi, saattoi myös vaikuttaa se ryhmän rytmi. Siinä hyvin kohteliaasti kuunneltiin toisten pitkiä monologisen kertomisen pätkiä, joiden välissä oli sitten usein myös hiljaisuutta. Siinä oli hyvin tarkkarajainen rytmi. Alussa jokaisessa puheenvuorossa myös viitattiin mainittuihin konteksteihin.

Toinen kierros

Toisella kierroksella olin pienryhmässä toisen tilaisuuden vetäjän sekä hänen ennalta tuntemansa toisen osallistujan kanssa. Siinähän oli alkuun vähän semmonen riski, että se menee dialogiksi heidän välillään. Ei siinä kuitenkaan käynyt niin, vaan pääsin hyvin jo alussa mukaan keskusteluun. Nyt ei enää tuntunut samaa sisäistä painetta, että pitää pysytellä aiheessa. Mikä ikinä se sitten onkin.

Kontekstin ajatus katosi heti alussa. Siihen ei juurikaan viitattu tai jumiuduttu, että kontekstinamme olivat: kulttuuri / hengellisyys & uskonto / teknologia. Aina välillä joku saattoi kevyesti viitata niihin, mutta tämä oli selkeästi enemmän virtaava ja elävä keskustelu, kuin peräkkäisten, toisiinsa kevyesti linkittyvien ja monologeina kerrottujen, tarinoiden sarja.

Minulle tärkeä pieni havainto oli, joka keskustelussa nousi esiin liittyi käytettyyn kieleen. Siihen, mikä merkitys sillä on puhujalle ja kuulijalle, millä sanoilla, joku asia ilmaistaan. Käytin itse improvisaation ajatukselle ”pidä ensin huolta itsestäsi” englanniksi ilmaisua ”take care of yourself”. Minkä sitten muiden kertoman pohjalta tajusin vääräksi ilmaisuksi sille, mitä oikeasti tarkoitan. Päädyin ajattelemaan tarkemmin sitä, miksi sanoin niin englanniksi ja mitä se ajatus äidinkielelläni eli suomeksi minulle aidosti tarkoittaa. Tuossa yhteydessä se kiteytyi sanatasolla käytettyyn verbiin eli englanniksi ’take’ (ottaa) ja suomeksi ’pidä / pitää’ (hold / keep).

Tämä oivallus tuli sanattoman kautta. Toinen kolmen hengen pienryhmämme jäsenistä totesi ristiriidan käyttämieni sanojen ja kehonkieleni välillä. Sanat olivat sulkevia, kun taas kehonkieli oli nimenomaan avointa eli levitin käsiäni. Koska minulle ajatus siitä, mitä itsestä huolehtiminen ensin tarkoittaa improvisaatiossa on nimenomaan se, että voidaksesi olla ja pysyä avoimena, pitää sylissä (hold / embrace) maailmaa, on ensin syleiltävä itseään. Se ei tarkoita itseensä käpertymistä, vaan nimenomaan halaamista, josta toinen ryhmäläinen puhui.

Siinä selkeästi toisen tarina vaikutti siihen, mitä jaoin ja miten avasin omaa tapaani ajatella sekä kielellistä eroa, jota en ollut aiemmin ajatellut. Minulle, henkilökohtaisesti huolen pitäminen on paljon lämpimämpi ja läsnäolevampi ajatus, kuin englanniksi ilmaisemani kliinisen kuuloinen ”take care”, joka kääntyy mielessäni suomeksi muotoon ’pärjää (/ pärjäile)’. Kun siinähän on se erotessa käytetty merkitys ’pärjäile’. ’Take care’ on sellainen, jonka voi sanoa, kun tiet keskustelun päätteeksi eroavat. Sitä ei tule ajatelleeksi, miten oma äidinkieli vaikuttaa siihen, millaisia ilmaisuja käyttää vieraalla kielellä. Koska saman olisi voinut ilmaista monella tavalla.

Koska sanoin sen noin, niin sain itselleni uuden palikan, jota voin käyttää ajatuksieni ja tunteideni selkeyttämiseen. Sillä nimenomaan se sisäisen halauksen ja itsensä hyvänä pitämisen -ajatus on se, mitä minulle tarkoittaa improssakin monesti mainittu ”täytyy pitää ensin huolta itsestään” (pue oma happinaamari ensin), ennen kuin voit huolehtia muista. Se tuli sanattomana viestinä hyvin kirkkaasti esille, mutta puhutussa kielessä merkitys vaimeni. Näytin kehollisesti, että pitää halata ensin omaa sydäntään ja sisintään, jotta voi levittää kätensä muille ja halata heitä sekä koko maailmaa.

Tämä ajatus ei varmasti olisi syntynyt, jollei toinen olisi ensimmäisessä ryhmässään keskustellut sanattomasta viestinnästä ja tuonut sitä havaintoa myös tähän keskusteluun. En olisi tietoisesti kiinnittänyt siihen ristiriitaan huomiota, koska mulla on ”italialaiset kädet” ja tiedän sen. Tiedän puhuvani paljon käsilläni ja keholla, varsinkin, kun innostun tai koen voivani puhua vapaasti, niin kädet liikkuu tosi paljon. Havainnollistan hyvin paljon asioita käsilläni, tietoisesti koko asiaan huomiota kiinnittämättä.

Tämä oli myös syy, miksi jaoin tuossa ryhmässä myös äskettäin statuksiin liittyvällä kurssilla tapahtuneen ahdistuskohtaukseni tarinan. Kun olen sen tajunnut, että tarvitsen sen hetken itseeni käpertymiseen, mutta sitä kautta sitä ahdistusta ei pysty purkaamaan, vaan se tapahtuu muille avautumisen kautta. Vaisto ohjaa kehollisesti suppeutumaan, ei halaamaan ystävällisesti itseään, vaan puristamaan itseään kokooon, jottei sisäinen tuska leviäis. Mulle luontaista on pyrkiä niin pieneksi, kuin itseni tunnen ja sulkea kaikki kommunikaatioväylät. Olo helpottaa vasta, kun pystyn hyväksymään sen tuskan ja avaamaan itseni, kehoni ja näkevät silmäni uudelleen. Yhteyden palatessa ahdistus katoaa, koska se voi pysyä olemassa vain niin kauan, kuin tunnen olevani yksin tai olematon.

Mulle tämä toinen sessio oli hyvin vapauttava. Tajusin sen johtuvan juuri siitä, että tunsin olevani turvassa ja keskustelun virtauksessa mukana, jolloin kehon jännitys myös vapautui.

Kolmas kierros

Viimeinen pienryhmäkeskustelujen kierros oli siinä mielessä avaava, että se muistutti rakenteeltaan enemmän ensimmäisen kierroksen keskustelua. Oikeastaan se oli vielä jyrkemmin monologinen, vaikka pieniä dialogisuuden hetkiäkin koettiin, koska jonkun puhuessa kaikki muut sulkivat mikrofoninsa. Tavallaan sen ymmärtää, koska voi olla taustamelua ja halutaan antaa toiselle rauhallinen tila puhua. Mutta antaahan se eri viestin, kuin avoimena pidetty mikki.

Toisella kierroksella keskustelu soljui sujuvasti ihmisten välillä lyhyempinä ja pidempinä ajatuspätkinä, joista seuraava puhuja otti aina jonkun ajatuksen. Ei kaikkea, mutta kaikki linkittyi kaikkeen ja se tuntui enemmän virtaavalta keskustelultam, kuin ekan ja viimeisen kierroksen keskustelut.

Tämä viimeinen, neljän hengen keskustelu, sisälsi kyllä hyvinkin sydäntälämmittävää sisältöä, vaikka se oli muodollisemman ja jäykemmän tuntuinen. Tunsin sen eron kehossani. Siinä, missä olin toisella kierroksella selittänyt paljon käsilläni ja nojautunut rennosti taaemmas kamerasta, niin tässä tässä huomasin nojautuvani kohti näyttöä. Keho jännittyi ja koko olemukseni muuttui staattisemmaksi, koska kuuntelin jälleen sanoja. Kehollista ilmaisua oli hyvin vähän muilla, joten sopeuduin vallitseviin oloihin ja hillitsin ilmaisuani.

Tämä on se, mikä on hyvä ymmärtää, että me vaikutamme koko ajan toisiimme sanattomastikin. Tässä keskustelussa oli paljon hiljaisiakin hetkiä, jotka eivät tuntuneet vaivaannuttavilta, mutta toisaalta ei myöskään ollut sellaista selkeää virtaavan keskustelun tuntua. Eikä se ole paha asia, se on vaan erilaista. Olen kehollisesti läsnä eri tavalla eri ryhmissä. Joissain pompin iloisesti seinille ja puhua pulputan, kun taas toisissa hädin tuskin liikahdan tai puhun mitään. Molemmat puolet ovat minua. Se millainen ilmaisu minussa aktivoituu riippuu siitä millaisesssa ympäristössä olen.

Tämä oli hyvin asiallinen keskustelu, jonka konteksteina olivat: taide, koulutus ja teknologia. Aiheyhdistelmiä oli hieman sekoitettu yllä mainitusta järjestyksestä, jotta kenellekään ei sattuisi useampaan keskusteluun täsmälleen samoja konteksteja. Ja tämä keskustelu pitäytyi hyvin pitkälti niissä. Konteksteihin viitattiin ja puhe pysyi melko pitkälti koulutuksen teemoissa mm. arvioinnissa sekä hyvien arvosanojen saamisen paineessa.

Tämä oli hyvin asiallinen ja taas rauhallisempi tempoinen keskustelu, jossa oli paljon taukoja. Toisessa keskustelussa hiljaisia hetkiä oli vähemmän, koska keskustelu ylipäätään oli nopeampi tempoista, koska mikkejä ei avattu ja suljettu välissä, vaan kommentin saattoi sanoa heti. Viive oli selkeästi suurempi tässä viimeisesssä ryhmässä, kuin aiemmissa. Ekassakin oli hiljaisia hetkiä, mutta ei ihan niin pitkiä, kuin tässä viimeisessä.

Sekin on ok. Tämä viimeinen oli omalla tavallaan hyvin mukava keskustelu, kuten kaikki kolme olivat. Huomasin vain kiinnittäväni enemmän huomiota sanattomaan viestintään sekä vuorojen vaihtoon viimeissä keskustelussa, koska edeltävät olivat olleet keskenään niin erilaisia. Yksi yksinkertainen syy sille, miksi keskimmäinen keskusteluista oli niin erilainen voi olla se, että siinä tosiaan oli vain kolme keskustelijaa ja kahdessa muussa neljä keskustelijaa. Kyllähän keskustelijoiden määrä vaikuttaa myös vuorottelun tapaa, koska aika on kuitenkin jokaiselle ryhmälle vakio. Neljän hengen ryhmässä jokaisella on hieman vähemmän potentiaalista puhetilaa ja puheenvuoroja käytettävissään, kuin kolmen hengen ryhmässä.

Loppukeskustelu

Lopun koko ryhmän kesken pidetystä reflektiokeskustelusta itse poimin mukaani ajatuksen keskustelun virrasta. Siitä, miten myös suistoalueet tai hiljaiset poukamat kuuluvat jokeen. Koko ajan ei ole kosken kuohuja ja nopeatempoista keskustelua, vaan välillä ollaan hetki yhdessä hiljaa ja nautitaan maisemasta. Se oli kauniin runollinen ajatus, jonka yksi keskustelijoista tarjosi yhteiseen keskusteluun ja jota muut omilla vuoroillaan rakensivat eteenpäin.

Oma päällimmäinen tunne tästä parituntisesta oli lämmin kiitollisuuden tunne. Sain kolme hyvin erilaista ja sisältöistä keskustelua, joista jokainen herätti omanlaisiaan ajatuksia ja tunteita. Meitä oli yhteensä parisenkymmentä, joten kaikkia ei ehtinyt noiden kolmen kierroksen aikana tavata, eikä jokaisen kanssa jutella. Silti, kun tilaisuutta päätettiin, niin sitä oli kiitollinen ihan jokaisesta heistä. Läsnäolo tekee hyvää etänäkin.

Kun puhuin tuolla aiemmin siitä, miten tärkeää on halata itseään, ennen kuin voin halata maailmaa, niin musta se kiteytyi kauniisti tässä parin tunnin sessiossa. Koska minun oli hyvä olla, sydämessä rauha ja lämpö, niin vaikken sanaakaan tuossa keskustelussa sanonut, tunsin olevani osa keskustelua. Itselleni tärkeät asiat ja havainnot tulivat kyllä mainituiksi, vaikken niitä itse sanonutkaan. Siksi en niin suurta tarvetta puhua tuntenutkaan.

Yhteyden tunne toisiin ihmisiin ei ole kiinni siitä käytänkö puheenvuoroa vai en, vaan syntyy syvemmällä. Monesti olen tässä vaiheessa jo irti ryhmästä, sisäisesti sulkeutunut, mutta nyt pysyin auki loppuun saakka. Sisäinen tunne on eri, kun on hiljaa nauttiakseen hiljaisuudesta, kuin jos on hiljaa, koska ei keksi mitään sanottavaa.

Ihana kokemus kaikkinensa. Ja, kun sessio vielä päätettiin toisen ohjaajan lukemaan runoon, niin eipä siihen yhteiseen kokemukseen sen kauniimpaa loppua voisi kuvitellakaan.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s