Teatteritiistai: Suruttomat – avoimet harjoitukset (Jyväskylän Kaupunginteatteri)

Jos olisitte ennen tiistaita kysyneet, olinko mainoskuvien ja sen vähäisen ennakkotiedon valossa, mitä minulla oli, kiinnostunut Suruttomat -musikaalista, niin vastaus olisi ollut ei. Minna Canthin – teemoiltaan melko raskas ja haastava – työmiehen vaimo musikaalin taustatarinana ja mustavalkoisessa mainoskuvassa iloton pariskunta aika — ei kiitos. Henkilökohtaisesti asenne oli siis se, että tämä ei luultavasti olisi sellainen musikaali, joka olisi erityisen korkealla ”pakko nähdä” -listallani. Sinänsä tarinan traagisuus ei haittaa, mutta jotenkin olin mielessäni päätellyt, että luvassa olisi totisen ankeaa meininkiä.

Vaan, miten iloinen olinkaan, kun olin ihan hakoteillä negatiivisine ennakkoasenteineni. Tarjolla oli juuri sellainen lämmin tuulahdus jostain kauniista ja kipeästä kohdasta ihmisyyden ytimessä, jota olin kaivannut. Ensi hetkestä, kun harjoitukset alkoivat, tunsin olevani kotona, todistamassa tarinan todellisuuden heräämistä henkiin teatterin lavall.

Kaikki ihanat yksityiskohdat, ihmiset, tanssi ja musiikki sekä pehmeän valoisa näyttämökuva puulavasteineen, veivät mukanaan. Ensimmäisen kohtauksen alku riitti jo kertomaan, että todellakin haluan nähdä tämän. Haluan itkeä, nauraa ja tanssia sekä laulaa sisäisesti hengittäessäni lavatapahtumien mukana. Jo tässä pienessä katkelmassa paloi sellainen riemuisa olemisen liekki, että ilmasta tuli heti keveämpää hengittää. Samalla tavoin työryhmän ja etenkin ohjaajan toiminnasta huokui sellainen ihana rauha ja positiivinen tekemisen meininki, että katsomossa oli helppo haltioitua näkemästään ja kuulemastaan.

Eikä siitäkään mitään haittaa ollut, että jo ennen esiripun nousua sisäinen fanityttöni sai oman hihkaisu-hetkensä, kun huomasin kuka seisoo kitaroineen lavan sivussa. En sano muuta kuin sen, että Tenavatähti oli kova juttu silloin, kun minä olin lapsi, eikä hevillä unohdu. Aikuisuus on vain tuonut esiintyjään uusia puolia ja ääneen syvempää soundia.

Mutta siis, vau. Ei ole muita riittävän ihmetyksestä ymmurkäisiä sanoja sille tanssin ja – pelkän pianonkin säestyksellä – upealta kuulostaneen musiikin ihmeelliselle liitolle, joka hehkui olemassaolon riemua ja pakahduttavaa haikeutta, koko reilun tunnin mittaisen harjoituksen ajan.

Tämä on nähtävä, ehdottomasti.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s