Tämä on vanha tarina, jonka kirjoitin joskus, kun odottelin jonkun tilaisuuden alkua. Olen joskus aiemminkin julkaissut sellaisiakin tarinoita, jotka eivät ole suoraan tänne kirjoitettuja. Tämä on nyt sellainen. Alkuperäinen teksti on kirjoitettu koneella, joten tämä on nyt täsmälleen siinä muodossa, kuin sen olen aikoinaan kirjoittanut.

Kutsumaton

Emmy oli harkinnut asiaa kauan. Hän oli seissyt pitkään, täristen vilusta, ulkona uskaltamatta painaa ovikelloa. Hiljalleen putoava lumi oli ehtinyt luoda pieniä vuoria hänen, vaalealle, villakankaiselle takilleen, jonka hihoissa oli ruusukirjailut.

Mtä jos jäisi vielä vähäksi aikaa tähän keräämään rohkeutta? Mitä se haittaisi, jos hän vielä hetken hengittäisi ja painaisi vasta sitten ovikelloa.

”Ei.” Emmy sanoi hiljaa itselleen. Nyt sai riittää. Hän uskaltaisi kyllä painaa yhtä nappia.

Juuri, kun hän ojensi kättään ovikellon painiketta kohti, jonkun käsi pyyhkäisi hänen olkansa yli ja painoi napin pohjaan. Ovikellon melodinen sointi tulvi ilmaan. Hän seisoi jähmettyneenä uskaltamatta kääntyä katsomaan taakseen. Peläten, että ovi pian avattaisiin, kuten kävikin.

Robertin nauravaiset kasvot työntyivät näkyviin avautuvan oven takaa, kun hän tervehti Emmyn takana seisovaa pariskuntaa. Ystäviään, jotka olivat tulleet hänen juhliinsa. Emmy pysyi liikkumattomana, kuin patsas koko tuon iloisen vuorovaikutuksen ajan. Se kaikki tuntui tapahtuvan hänen lävitseen tai ohitseen, kuin hän ei olisi ollut olemassakaan.

Kun pariskunta oli riemuiten pyydetty peremmälle ja ovi oli sulkeutumassa, Robert huomasi silmäkulmassaan jotain. Emmyn. Hän raotti ovea uudestaan ja kysyi:

”Tunnemmeko me?”

Emmy punastui ja häkeltyi täysin. Hän ei saanut sanaa suustaan, vaan tuijotti vain Robertin kysyviä kasvoja, kunnes hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta.

”Kuka sinä olet?” Robert kysyi ja tuijotti, pistävän jäänsinisillä silmillään, Emmyä.

Emmy ei kyennyt vastaamaan, vaan otti hätäännyksissään askeleen taakse. Hänen mustista saapikkaistaan jäi aaltoilevia jalanjälkiä vastasataneeseen lumeen, kun hän koetti hitaasti peruuttaen paeta paikalta.

”Miksi olet siinä?” Robert kysyi hieman hämmentyneenä tilanteesta, joka muuttui hetki hetkeltä oudommaksi.

Emmyn sydän takoi vimmatusti ja hänen mielensä koetti hakea sanoja, joita ei ollut. Lopulta Robertin pistävän vaaleiden silmien tuijotus kävi sietämättömäksi. Emmylle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin paeta paikalta. Robertin suureksi kummastukseksi Emmy vain kääntyi kannoillaan ja juoksi, kunnes katosi talvisen illan pimeyteen.

Emmyn jälkeen paikalle ei jäänyt, kuin jalanjäljet sekä pieni kirjelappunen, jota Emmy oli puristanut kädessään koko sen ajan, kun hän oli seissyt ulkona.

Kirje, joka putosi, kun Emmylle tuli kiire paeta paikalta, oli nyt häkeltyneen Robertin kädessä. Hän luki sen ja, kun hän pääsi viimeiseen pisteeseen asti, olivat kirjaimet paperilla jo kadonneet. Lumi ja Robertin silmistä paperille valuneet kyyneleet olivat pyyhkineet ne pois.