Esityspäiväkirja (vaihtelevien säiden esityksiä) Herkko ja kadonneen ajan arvoitus

Tämä on nyt kokoelmapostaus kolmesta esityksestä, kun esiintymisrutiini alkaa löytyä, niin en koe tarvetta kirjoittaa omaa tekstiä jokaisesta. Oikeastaan suurin vaiheteleva tekijä on ollut sää, mutta tietysti myös tekijöiden vireys- ja mielentila on vaihdellut. Luonnollisesti puhun tekijöiden mielentilan osalta lähinnä itsestäni, sillä oman pään tila on helpoin tietää.

Sään osalta lauantain toinen esitys näyteltiin kokonaan sateessa. Silloin meillä oli pieni ja ihanan innokas yleisö. Maanantaina taas pientä sadekuuroa lukuunottamatta saatiin näytellä pilvipoutaisessa säässä. Juhannustaukoa edeltävässä, tiistain, esityksessä nautittiinkin sitten jo lämpöisestä ja aurinkoisesta kesäsäästä. Jälkimmäisissä esityksissä olikin sitten isommat yleisöt, joten hyvin vaihtelevan kokoisille yleisöille ollaan päästy esittämään.

Viimeinen esitys ennen juhannustaukoa oli näistä itselle ehkä se haastavin, koska olin melkoisen väsynyt koko esityksen ajan. Väliajalla oli täysi työ olla nukahtamatta kuumassa takahuonetilassa. Hyvin sekin esitys meni, enkä usko asian lavasuoritukseen juuri vaikuttaneen, että oma vireystila oli melko alhaisella tasolla. Lähinnä se näkyi takahuoneissa nuokkumisena ja jähmeytenä vaihdoisda. Meni kyllä hetki, jos toinenkin, ylimääräistä aikaa vaatteiden vaihtoon ja huulipunan laittoon.

Hassu juttu kuitenkin on se, miten vähän reagoin lavalla ollessa siihen, että yleisössä on tuttuja. Yllättävän vähän reagoin myös kriitikkoon ja raatilaisiinkin. Tiesin heidän olevan siellä, lavalta ja saatoin myös nähdä heidät, mutta se ei vaikuttanut mihinkään. Tai sanotaanko, että sisäisesti se ei vaikuttanut mihinkään. Ei jännittänyt normaalia enempää, enkä lavalla yrittänyt enempää tai ajatellut sekuntiakaan, että ”nyt pitäisi tehdä vaikutus”.

Maanantain yleisössä tosiaan oli omia sukulaisiani ja muistan joskus jännittäneeni ihan sikana, jos oli joku vähänkin tuttu yleisössä. Nykyään niin ei enää ole tai ei ainakaan näin hahmovetoisessa teatterissa. En mene vielä sanomaan, etteikö jossain muussa jutussa tutut kasvot yleisössä saattaisi aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Mutta ajattelen näistä hahmoista niin, ettei niitä voi tehdä silleen puolittain, että lavalla jäisi aikaa miettiä muuta, kuin lavavuorovaikutusta. Kun olen Elvi Löfgreninä tai Terona lavalla, niin kans olen. Kaikki muu maailmassa on silloin sivuseikkaa, kun fokus on siinä hetkessä.

Nyt kuitenkin fiktiiviset tantat saavat viettää vielä hetken kesälomaa ja torstaina jatketaan sitten uusin voimin kadonneen ajan etsintää.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s