Sokea piste – (Kansallisteatteri)

Dokumentaarinen, kylmiä numeroita ja fantastista fiktiota yhdistelevä, esitys Sokea piste tarkastelee maailmaa koronakriisin aikaisessa Helsingissä. Erityisessä tarkastelussa ovat koronakriisin aikana tehdyt koulutusleikkaukset. Miksi Suomen rikkaimmassa kunnassa, ylijäämäisestä budjetista huolimatta, koulutuksen ja kasvatuksen alalta leikataan varoja lähihistorian suurimman kriisin keskellä? Miksi lapsilta ja nuorilta, jotka ovat joutuneet koronan vuoksi jo muutenkin ahtaalle, vähennetään varoja? Varsinkin, kun leikkauksia on tehty jo aiempinakin vuosina tuottavuustavoitteen mukaisesti. Eikö sen olisi ollut aika lisätä rahoitusta, jotta pakotetun etäopetukseen siirtymisen aikana ja sitä ennen kertyneen oppimisvajeen kiinni kuromiseksi?

”Helsinki leikkaa aina”

Näytelmä risteilee kahdella tasolla ja niiden laveilla ympärysmailla. Ensinnäkin on politiikan sekä hallinnon yleistaso, josta dokumenttien ja haastattelujen kautta lavalle rakentuu hyvin ristiriitainen kuva. Näytelmän tämän puolen avautuminen tuottaa katsojassa monenlaisia reaktioita tunnistavasta naurusta epäuskoiseen huokailuun. Toisekseen on tarinan päähenkilön, toimittajan, ja hänen, luurangon muodossa lavalla liikkuvan, lapsensa henkilökohtaisen tason kuva. On huoli oman, muutaman vuoden koulutiensä aloittavan, lapsen tulevaisuudesta, jos tämä kehityssuunta koulutuksessa jatkuu. Mistä voi vielä vähentää, kun kaikesta on jo leikattu, ryhmäkokoja kasvatettu, ihmisiä ja seiniä vähennetty? Millaisessa koulussa oma lapsi pääsee opintaipaleensa aikanaan aloittamaan? Kenellä on valta näistä asioista päättää ja miten tuota valtaa käytetään?

Numeropainotteinen, poliitikkojen sekä virkamiesten lausunnoilla, huumorin ja traagisuuden rajamailla liikkuva iloittelu överiksi vedettyine – ajoin ronskin karityyrimäisine – hahmoineen vetää yhteen suuntaan. Luo oman etääntyneen maailmansa. Toiseen suuntaan taas sitten palautetaan asia hyvinkin henkilökohtaiseksi ja mennään lähelle ihmistä. Ihan konkreettisestikin kameroiden ja projisointien avulla hakeudutaan hahmojen iholle. Pyydetään näkemään ihminen lukujen takana.

Joku viimeinen kiteytys kuitenkin tuntuu jäävän uupumaan. Kaikessa, melko alleviivaavassakin, korosteisuudessaan tarinan kärki jää osoittamaan johonkin epäimääräiseen tyhjyyteen, missä kukaan ei vastaa enää mistään. Ei edes omista valinnoistaan. Mikä sinänsä voi olla myös haettu vaikutus. Katsojalle herää ajatuksia. Herää tunne, että eihän tämä oikein mene. Kutsua toimintaan ei kuitenkaan esitetä, vaan lopussa tyynnytellään katsoja, kuin lapsi, takaisin ruususen uneen. Nykytila on paljastettu, mutta virallista tietä ei siihen ole muutosta luvassa, sillä aina on leikattava.

Luuranko-lapsi ja äitinsä ovat hyvin koskettavia hahmoja, mutta hekin – valitulle tyylille uskollisesti – sen verran etäännytettyjä ja koulun todellisuudesta irrallaan, että on vaikea asettua miettimään koulun ja koulutuksen tulevaa todellisuutta kanssaan. Myös päättäjistä syntyy niin todellisuudelle vieras hahmojoukko kokkelireiveineen (taiteellisen vapauden varoitus toki kohtauksesta löytyy), että on vaikea sitäkään kautta saada asiasta oikein otetta.

Puhutaan koulusta, mutta lähinnä nykykoulua esityksessä ovat, pääosin toisenkäden tietona välitetyt, vanhempien näkökulmat sekä opettajataustaisten tai omia lapsiaan miettivien päättäjien näkemykset: eihän tämä ihan oikein mene. Valittu näkökulman rajaus on kuitenkin hyvin perusteltu esityksen kontekstissa ja näinhän koulusta usein puhutaan. Lavalla nähtyjen hahmojen vieraantuneisuus koulun arjesta ja valinta puhua tulevaisuuden koululaisuuden näkökulmasta, tekevät asiasta aidosta kontekstistaan irrallisen tuntuisen, mikä on realismia tässä kontekstissa. Äänekkäimmin koulujen asioista älähtävät omakotitaloalueiden vanhemmat, kerrostaloalueella meteli on pienempi. Kaupungin sisällä alueiden eriarvoistuminen jatkuu.

Olisko joku printteri, jonka vois ulkoistaa?

Entä lapset? Miksei kukaan ajattele lapsia edes päätöksissä, jotka koskevat heitä? Kysymykset jäävät vaille vastausta. Helppoja vastauksia ei ole. Eivätkä kaikki perustelut kestä lähempää tarkastelua. Jossain on sokea piste, joka mahdollistaa omien arvojenkin vastaiset valinnat ja päätökset, joita ei tarkemmin ajateltuna uskoisi todeksi tai itse tehneensä.

Sokea piste on esitys, jota on helppo seurata, mutta vaikea sulattaa.

Sokea piste

Ohjaus Susanna Kuparinen
Käsikirjoitus Susanna Kuparinen ja Jari Hanska
Taustoitus Satu Linnapuomi
Musiikki Kerkko Koskinen
Lavastus ja esitysdramaturgia Akse Pettersson
Pukusuunnittelu Saara Ryymin
Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen
Livevideosuunnittelu Ida Järvinen
Äänisuunnittelu Mika Venhovaara
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Ohjaajan assistentti Monia Penttinen

Esiintyjät
Noora Dadu
Kristiina Halttu
Joonas Heikkinen
Tero Koponen
Aksa Korttila
Pirjo Määttä
Matti Onnismaa
Antti Pääkkönen

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s