Toinen tunnustus: olen keskittymishäiriöinen, diagnosoimatta ja itsearvioiden AD(H)D. Olen oikeastaan aina ollut, mutta olen mieltänyt mieleni tavanomaisen kulun laiskuudeksi ja saamattomuudeksi. ”Pitäisi saada aikaan” ja ”pitäisi pystyä” ovat olleet vakioajatuksia mielessäni, kun jokin homma ei suju odotusten mukaan ja impulssit vie ihan eri suuntaan, kuin pitäis. Lisää löylyä laiskuussaarnaan saa aikaulottuvuudesta, sillä mulla on asioita, jotka ovat yhä vuosien jälkeen kesken. Kuten nuo impron perusperiaatteet, mitä rupesin tämän blogin ekana kokonaisena vuotena työstämään. Koska olen julma mieleltäni, itselleni erityisesti, niin syytän itseäni siitä laiskuudesta. Ylipäätään aika on vaikea minulle, koska havahdun yleensä liian myöhään huikeisiin idiksiini ja sitten, kun se ei sille vuodelle olekaan enää mahdollista saada valmiiksi, unohdan sen ja sama toistuu taas seuraavana vuonna.

Ihan hyvin olisin voinut saada ne jo työstettyä parempaan kuntoon. Olen lukenut ne uudelleen ja todennut päivitysten ja muokkausten tarpeen jo yli vuosi sitten, mutten ole tehnyt sitä vieläkään. No yhteen taisin jotain pientä korjata, mutta siellä on edelleen kaikenlaista, mitä voisi parantaa tai jopa poistaa sieltä ja korvata jollain muulla. Ei ne kokonaan ole rikki tai roskaa, vaan pointti on se, että tiedon ja kokemuksen lisääntyessä asiat näyttäytyvät vähän eri valossa. Perspektiivi laajenee ja joitain juttuja, mitä ei vielä impropolun alkupuolella voinut tietää, on tullut vastaan ja ne olisi hyvä sisällyttää teksteihin. Sitä paitsi mulla oli silloin semmonen valaistumisen ja muiden nerouden ihannointivaihe meneillään, kun osan niistä teksteistä kirjoitin, että ehkä olis aiheellista vähän yleistasoistaa juttuja.

Edellä mainittu liittyy edelliseen postaukseeni sillä tavalla, että samoja juuria olevista syistä se improkirja-ajatuskin makaa yhä koneeni uumenissa, eikä jonkun kustantamon sähköpostissa tuhansien muiden käsikirjoitusideoiden joukossa. En saa aikaiseksi tehdä sitä, koska tiedän, että mulla on tämäkin kesken ja jos joku, mitä olen aloittanut vuosia sitten on yhä kesken, millä oikeudella teen jonkun muun valmiiksi. Järjestys ontuu ja koetan pakottaa itseäni ”ruotuun”. Ensin pitgää tehdä ne, mitkä ovat jo kesken loppuun ja sitten vasta saa aloittaa uusia projekteja. No eihän se improkirjakaan enää uusi projekti ole, koska olen sitäkin useamman vuoden suunnitellut, mutta joka tapauksessa nettitekstit edeltävät sitä. Tavallaan ajattelen myös, että parempilaatuiset ja selkeämmät blogitekstit asiasta olisivat parempaa mainosta kirjaidealleni, kuin nykyiset versiot eli ihan käytännön syistäkin se olisi järkevä etenemisjärjestys.

Nyt palataan tämän tekstin alkuun eli keskittymishäiriöisyyteni. En välttämättä joka hetki pysty toimimaan itseohjautuen ”järkevässä järjestyksessä”. Voin koettaa pakottaa itseni tekemään asioita ja sitä olen viimeisen vuoden enemmän ja vähemmän onnistuneesti tehnyt. Mutta sen sijaan, että yrittäisin pakottaa itseni kirjoittamaan loppuun jonkun tekstin väkisin, mun olis jo aika keksiä tehokkaampia strategioita. Tiedän pystyväni myös keskittyneeseen työhön, kunhan tekeminen motivoi ja aloittamisen esteet on minimoitu. Joten viime aikoina olen antanut mielelleni periksi. Mulla ei ole yhtä selkeää tarinaa, jota olisi pakottava tarve kirjoittaa, joten annan mieleni vaeltaa. Se saa tuottaa sirpaleita ja pieniä tekstin fragmentteja, kunnes olen siinä tilassa, että kykenen editoimaan tekstejäni.

Tämä siksi, että editointi vaatii erilaista mielentilaa ja taajuutta. Jos yritän pakottaa itseni siihen ilman, että mulla on joku ulkoinen kalmanviiva määriteltynä, niin se pyrkimys epäonnistuu. Tiedän parinkymmenen vuoden kokemuksella. Siivoan vaikka mieluummin, kuin aloitan lukemisen ja uudelleenkirjoittamisen. Sen sijaan, jos teen töitä mielen mukaisesti ja sallin sen tuottaa uutta materiaaliakin, voin löytää myös sen syyllisyydestä vapaan kirjoitustilan, jossa editointi on mahdollista.

Nämäkin tekstit ovat osa tätä mielen mukaista keskittymiskyvyn elvytysprosessia. Nyt olen tajunnut lakata yliyrittämästä. Välillä on päiviä, jolloin aivoissa ei vaan ole energiaa tai jotain keskittymiskeijupölyä kirjoittamiseen tarvittavaa määrää. Ei vaan pysty prosessoimaan tekstiä ja se on ihan ok sekin. Tänään pystyn ja siksi kirjoitan nyt tämän tekstin ja kohta jotain muuta. Tärkeintä tässä kohtaa on vain (kuten kaikki kirjoitusopettajani ovat todenneet) kirjoittaa niin paljon, kuin suinkin mahdollista, joten teen just niin.

Aurinkoista lauantai-iltapäivää 🙂

P.S. Yksi varma merkki päivästä, jolloin keskittymistä vaativat kirjoitustehtävät on parempi suosiolla siirtää toiseen päivään, on se, kun musiikki sattuu korviin. Silloin, kun tekee fyysisesti pahaa kuunnella jopa omaa lempimusiikkia, kannattaa vaan antaa olla ja nauttia hiljaisuuden äänistä.

Tämän tekstin aikana musiikki ei tehnyt pahaa ja se onkin kirjoitettu alle linkatun Volbeatin biisin tahtiin.