Kauniin keväisen päivän kunniaksi katsaus synkeisiin kortteihin. Oli jotenkin kohtalokas fiilis tänään, joten näillä mennään. Tarinan pohjana on siis käytetty The Hollow Woods tarinnakortteja, joista valitsin tarinan pohjaksi seitsemän sattumanvaraista korttia. Kortit on käännetty yksi kerrallaan tarinan edetessä, joten kokonaiskuva ja kuljettava polku on syntynyt pala kerrallaan.

Viimeinen kevään päivä

Oli kuin jotain suurta olisi liikahtanut. Maa tärisi jalkojen alla, kun Emilia nousi sängystä. Hoipertelevin askelin hän kulki kohti ovea, vaikka tiesi, että maanjäristyksen aikaan se ei ollut turvallisin valinta. Hän ei kuitenkaan voinut olla paikoillaan, sillä jokin tuntui kutsuvan häntä.

Pihalla oli hiljaista, ei ääntäkään missään. Vaimea järinä tuntui yhä ravistavan häntä, kun hän saapui halkovajan luo. Paikkaan, jossa tuoksui vastakaadettu puu ja sahanpuru. Kirves lepäsi niillä sijoilla, johon hän oli sen eilen suutuspäissään iskenyt. Hän ei tiennyt, mitä etsi, mutta oli varma, että se löytyisi täältä. Niinpä hän avasi halkovajan harvan ja narisevan oven astuen sisään huoneen hämärään. Joka puolella oli puita, vain seinällä roikkuvat vanhan tallin tarvikkeet muistuttivat toisenlaisesta todellisuudesta. Siitä elämättömästä elämästä, jonka unohtaakseen Emilia täytti tilan haloilla. Hän kutsui sitä halkovajaksi, muttei se ollut sitä. Ei alunperin ainakaan.

Miekka. Se, jonka isä oli kerran tähän tilaan kätkenyt, oli tuskin näkyvillä, sillä sitä peitti vuosien lika ja hämähäkin seitit. Satula ja suitset roikkuivat seinällä. Niiden pölykerroksessa oli kädenjälkiä. Joku oli sivellyt niiden pintaa. Koskettanut vanhaa nahkaa ja antanut kätensä levätä sen rakoilevalla pinnalla. Hämärässä oli jotian pielessä. Hiljaisuus tuntui painostavalta, kuin se kätkisi jotain. Emilia kulki tilassa. Kattoon saakka pinottujen halkopinojen välissä. Hän oli luonut niistä labyrintin, jonka kapeilla käytävillä hän saattoi kadottaa itsensä. Tallista oli tullut puiden viimeinen leposija. Jokainen kirveen isku toi lisää täytettä jo valmiiksi täyteen tilaan, josta yksikään puu ei ollut vuosikausiin poistunut. Emilia ei ollut kertaakaan sytyttänyt tulia takkaan tai kiukaaseen. Hän vain teki halkoja.

Yhtäkkiä yksi pinoista romahti. Rytinä täytti tilan puiden yksi kerrallaan vyöryessä alas korkealta leposijaltaan. Emilia valpastui. Joku ulkoinen voima oli käynnistänyt liikkeen. Ei tämä vaimea järinä, joka yhä heilutti häntä ja maailmaa, vaan jokin terävämpi ja väkivaltaisempi voima. Joku oli tönäissyt pinoa tahallaan ja se sai Emilian tarttumaan lähimpään esineeseen, jonka hän tavoitti.

Se oli vanha ruosteinen taskulamppu, jonka himmeä valo hohti nyt huoneen hämärään. ”Kuka siellä?” Emilia kysyi, ääni täynnä valheellista rohkeutta. Oikeasti hän olisi vain halunnut poistua. Lyödä oven säppiin ja unohtaa, että oli kuullut mitään. Teeskennellä, että kaikki oli hyvin, vaikkei mikään ollut ollut hyvin enää aikoihin.

Valo välkähti pimeästä osuessaan johonkin kiiltävään. Metallinen haarniska heijasti himmeän valon takaisin. Emilian sydän sykähteli yhä kiihtyvällä tahdilla, kun hän tajusi katselevansa täyteen sotisopaan sonnustautunutta hahmoa, jonka kädessä oli miekka. Samanlainen miekka, kuin se, jonka isä oli kerran tähän tilaan tuonut. Emilian teki mieli sammuttaa lamppu ja paeta, mutta hän oli tullut liian pitkälle kääntyäkseen takaisin. Vieras oli joka tapauksessa nähnyt hänet jo. Mitä pakeneminen enää auttaisi, jos hän oli tullut tänne pahoin aikein?

Seinälle piirtyvä ilkeä varjo sai hahmon näyttämään vieläkin uhkaavammalta, kunnes Emilia huomasi siinä jotain outoa. Varjon kädessä ei ollut miekkaa, jonka hän näki valossa. Se ei tuottanut varjoa. Hämmentyneenä Emilia otti askeleen lähemmäs hahmoa, vaikka kaikki hänessä huusi sen olevan väärä suunta. Vaara oli siinä suunnassa, mutta Emilia ei kuunnellut mieltään, vaan antoi uteliaisuutensa ohjata askeleitaan. Hän pujahti puupinojen lomasta romahtaneen pinon ja haarniskaan verhoutuneen hahmon luo. Siinä hän seisoi, itse luomansa labyrintin keskellä, ja tuijotti hahmoa, kun maa yhtäkkiä lakkasi tärisemästä. Huone oli aivan hiljainen. Ainoa ääni oli Emilian villinä hakkaava sydän.

Hahmo ei liikahtanutkaan, vaikka Emilia kohotti valonsa sen silmikon korkeudelle. Valo ei tuntunut häikäisevän hahmoa, vaikka se oli ollut varmasti jo pidempään tässä pimeässä tilassa, jonne valoa tuli ainoastaan harvojen lautojen lomasta sekä pienistä ikkunoista, joita vuosien lika peitti. Emilia tuijotti hahmoa ja nosti kätensä, vaikkei hänen varmastikaan olisi pitänyt tehdä sitä, hän tahtoi koskettaa tuota metallista kuorta. Nostaa silmikon ja nähdä omin silmin. Hitaasti kirskahtaen metalli nousi käden mukana ulos paljastaen tyhjyyden onton kuoren sisällä.

Ei mitään. Haarniska oli tyhjä.

Siinä samassa maa järähti uudelleen. Tällä kertaa voimakkaammin saaden koko rakennuksen ja Emilian sen mukana vavahtelemaan. Kuului rysähdys, toisen halkopinon sortuessa maahan. Tällä kertaa niin lähellä, että myös Emilia sai tuta päälleen vyöryvän voiman. Yksi isku sopivaan kohtaan ja kaikki pimeni.

Herätessään Emilia tunsi olevansa oudon keveä, kuin painoton. Haarniska oli poissa. Samoin miekka, joka vielä äsken oli ollut hämähäkinseittien peitossa. Pimeys ja äsken niin siistien puupinojen romahteneet rauniot olivat täyttäneet tilan. Emilia katseli vaitonaisena halkopinojen luomaa muotoa, äänetöntä kohoumaa, joka hohti vaimeaa valoa ja tajusi, että tämä oli hänen loppunsa.