Pakene tai jäädy – laulamisen aktivoima paniikki

Olen joutunut viime aikoina kohtaamaan omia pelkotilojani ja pohtimaan: ”Miksi tämä sama reaktio toistuu?”. Olen ollut nyt kolme viikkoa musaimprokurssilla ja jokaisella kerralla siellä on ollut pienempi tai isompi paniikin hetki. Kirjoitan kurssista erikseen omat postauksensa, mutta halusin hetken tutkia laulamisen nostattamaa pelon ja paniikkireaktioiden jatkumua. Vaikka voisi ajatella, että pelkotila on puhtaasti jonkun vanhan laulutrauman ilmentymä, niin ei se ole, vaan samaa tapahtuu kyllä myös puhuessa tai muun äänenkäytön yhteydessä. Enemmänkin näkisin, että yhden ylitettävän pelon sijaan tässä on pelkokimppu, jossa kaikki langat ovat ihan sotkussa ja kiinni toisissaan. Sieltä ei voi siistillä täsmäiskulla poistaa yhtä pelkotilaa sorkkimatta samalla kaikkia muita.

Yksi tosi tunnistettava edellytys sille ”pupu ajovaloissa” -fiilikselle, joka viime viikkoina on herännyt, liittyy musiikkiin. Siinä hetkessä, kun se ”en pysty toimimaan, haluan piiloon” -paniikkireaktio herää, en enää kuule säestyksestä rytmiä tai sointuja. Kaikki ääni puuroutuu mielessäni. Se tuli nyt viime kurssikerralla hyvin selväksi, että niinä hetkinä, kun niin tapahtuu, sisäiset kierrokset ovat aivan liian kovat. Viime kerralla tehtävänä oli laulaa yksinkertainen melodia, jollain tavulla tai äänteillä, jonka voi itse toistaa ja joka kaikkien muidenkin on helppo toistaa. Simppeliä. Olen tehnyt aika monta kertaa eri kursseilla jotain vastaavaa. Nyt en pystynyt siihen. Aloitin kyllä sen melodian tuottamisen eli teknisesti ottaen äänentuotossani ei ollut mitään ongelmaa. Paniikki vaan iski kesken sen melodian toteutuksen. Tuli hetki, jolloin filmini meni poikki. Käännyin ryhmästä poispäin ja kieltäydyin jatkamasta. Minulle tarjottiin vielä uutta aloittamisen mahdollisuutta, mutta ei se siinä mielentilassa ollut mahdollista. Se tekniikka, jonka kaikki muut olivat tehneet, jäi minulta tekemättä. Se, että jotain jää tekemättä, ei ole ongelma, koska faktisesti tiedän pystyväni toteuttamaan sen pyydetyn asian, olen sen aiemmin tehnyt. Nyt en pystynyt. Miksi?

Kun puhun kierroksista, niin tarkoitan sitä tilaa, missä esim. naamion alta näyttelijästä näkyy nopeasti harhailevat silmät, vaikka muu fyysinen olemus olisi näennäisen rauhallinen. Ympäristössä aikaa ei ole kulunut juuri yhtään, mutta ihminen on ehtinyt mielessään ajatella jo noin tuhat ajatusta, eikä niistä mikään ole hyvä. Vaihtoehtoisesti voi olla, ettei ole tietoisesti ajatellut yhtään mitään, mutta kuten tuossa yllämainitussa tilanteessa kävi, herää yhtäkkiä siihen, ettet tiedä yhtään mitä sä olet tekemässä. Tajusin jonkun aikaa laulettuani, etten tiedä mitä olen laulanut, koska en oikeastaan kuule tai kykene kuuntelemaan itseäni. Suuni tuottaa ääntä, jota en pysty keskittymään kuulemaan. Siinä kohtaa tuli eka tietoinen ajatus: ”enhän mä pysty toistamaan jotain, mitä en ole edes kuullut”. Vaikka se olen minä, joka tuotan sitä ääntä, niin se ei tule rauhallisesta tai tietoisen mielen tavoittamasta tajunnantilasta, vaan se on rutinoituneen ihmisen hätätilasuoritus. Kyllähän mä muutaman vuoden impronneena tiedän, että jos vaan avaa suunsa, niin kyllä sieltä yleensä jotain ääntä ulos tulee, jos ei tietoisesti estä itseään. Yleensä se on ihan riittävä taso, vaikkei älyäiskään yhtään, mitä tuli tehtyä, koska eihän mun yleensä tarvitse itse toistaa sitä, mitä olen sanonut tai laulanut, jos en erikseen valitse tehdä niin.

Nyt siinä panikoituneessa tilassani vaadittiin sellaista korkeamman tason kykyä, mitä mulla ei siinä tilanteessa voinut olla. Jos ihmisellä on niin voimakas kehollinen paniikki päällä, kuin mulla sinä hetkenä oli, niin korkeampaan ajatteluun kykenevät osat aivoista vaan lakkaavat toimimasta, koska fokus on selviytymisessä. Ei siinä hetkessä mitään hengenvaaraa ollut, mutta aivoille tilanne näyttäytyy sellaisena, kuin olisi. Silloin vaihtoehdot ovat: pakene, taistele tai jähmety. Taidan olla reaktioineni yleensä jossain siellä pakenemisen ja jähmettymisen välimaastossa vähän tilanteesta riippuen. Jos ei ole mahdollista jähmettymällä purkaa tilannetta, niin pakenen vähintään kääntämällä selän tilanteelle ja muille ihmisille. Se on ihan luontainen ja ymmärrettävä reaktio. Sen sijaan olennaisempi kysymys on: miksi mulla oli niin voimakas paniikki päällä, että menin suoraan selviytymistilaan?

Minulla, ja varmaan monella muullakin, on sellainen supervoima, että pystyy ajattelemalla lietsomaan itsensä todella voimakkaaseen paniikkiin tosi pienistä tai yksinkertaisista asioista. Toisaalta on myös altistavia tekijöitä. Olin tuohon tilanteeseen tullessa jo valmiiksi tosi väsynyt, vähän masentunut ja itkuinenkin. Olin kurssin ulkopuolisista syistä fyysisesti ja henkisesti just sillä hetkellä aika rikki, vaikka se tuskin ulospäin näkyy. En ainakaan usko, kivun suhteen minulla on paljon parempi pokerinaama, kuin ilon. En siis ollut tuona iltana millään tapaa joustavassa mielentilassa, vaan enemmänkin virransäästömoodissa. Eikä se ole tila, jossa ylitetään omia rajoja ja pelkoja, vaan se on selviytymistila ja jopa potentiaalista henkistä romahdusta edeltävä tila. Se ei tarkoita, ettenkö pystyisi siinäkin tilassa leikkimään ja olemaan iloinen, vaan se tarkoittaa sitä, että pienikin pelko tuntuu helposti paljon suuremmalta, kuin mitä se vakaammassa mielentilassa olisi. Edellisellä viikolla jäädyin kyllä parissa kohtaa, mutta ei niissä ollut suurempaa mörköä, vaan pystyin kyllä jatkamaan harjoitetta. Nyt en pystynyt.

Siinä itse tilanteessa oli pari altistavaa tekijää, mitkä ovat huonoja vertailuun taipuvaiselle ihmiselle: aika ja esimerkki. Olin piirin viimeinen, jolle tehtävä tuli eli olin jo nähnyt, miten muut tehtävän toteuttivat ja laulanut heidän luomiaan melodioita. Olin myös nähnyt myös toisten kohdalla, miten sitä omaa melodiaansa voi päätyä toistamaan säestäjän tukemana monta monituista kertaa, jos siinä on vähänkin epävarmuutta, ennen kuin muut laulavat kanssasi. Se ajatus yksinään jo riitti herättämään kylmäävän tunteen sisälläni, koska tämä oli jo lähtökohtaisesti mulle epämukava tehtävä, sillä se yhdisti sekä epämääräisillä tavuilla ja äänteillä laulamista, että laulullista suorittamista ”on luotava toistettava melodia” eli laulettava oikein. Siinä tehtävässä oli siis minun osaltani sisäänrakennettuna äänenkäyttöön liittyvää epävarmuutta ja aiempien kokemusten mukanaan tuomaa negatiivista painolastia. Ehkä se rajan yli sysäävin voima siinä hetkessä kuitenkin oli se, että kun minua edeltävä improaja oli oman oman melodiansa tuottanut ja kaikki olivat sen toistaneet, tilanne pysähtyi. Pysähdyttiin keskustelemaan asiasta melko pitkäksi aikaa. Se on huono asia, jos sinä olet se, jonka vuoro on seuraavaksi ja sulla on jo valmiiksi paniikki päällä.

Paniikin hetkellä sisäinen aika kulkee tosi nopeasti ja tilanteessa kaikille muille aika kulkee hitaasti tai no normaalilla tempolla. Siinä nopen ajan tilassa ehtii ajatella kaikki mahdolliset pelottavat ja ahdistavat ajatukset, vaikka samalla kuunteleekin, koska sitä on tosi valppaassa ja tarkkaavaisessa tilassa. Pieninkin risahdus tai uhkan tunnetta nostava juttu ja son moro! Mulla oli sen, oikeasti suht lyhyen, reflektiohetken alkaessa ihan hirveä paniikki, koska tiesin, että seuraavaksi on vuoroni ja mä en olis halunnut tehdä koko juttua. Kuitenkin koska se reflektiokeskustelu kesti kuitenkin sen verran pidempään, kuin yleensä, niin ehdin sen aikana fyysisesti vähän rauhoittua. Ensimmäinen paniikin aalto laantui ja musta tuntui melko normaalilta. Uhkan tunne poistui ja huokaisin mielessäni: ”ehkä mun ei tarvitsekaan tehdä tätä”. No sellaista tuuria ei piirissä tai pienessä ryhmässä käy, vaan kyllä vetäjä tietää, ketkä ovat tehneet ja ketkä eivät, joten vuoroni koittaessa, olin omasta näkökulmastani jopa pelottavan rauhallinen, koska tämä oli kuitenkin tehtävä, mistä olin vain paria hetkeä aiemmin tuntenut valtavaa ahdistusta. Mihin se pelko katosi?

Lähdin laulamaan, koska ajattelin pystyväni. Mulla oli omaksuttuna tyyneyden pintataso, mutta se ei valitettavasti kanna ensimmäisiä sekunteja pidempään. Alun pystyy tekemään eli voi alkaa laulamaan, koska sen verran materiaalia mielestä aina löytyy ponnistelematta, kun on kuitenkin kuullut jo, mitä muut laulavat tai impronnut ennenkin. Materiaalia on, mutta se ei riitä. Alun jälkeen nimittäin tulee tyhjän pään -hetki. Se hetki, jossa kaikki se vähä materiaali, mitä olet ennakkoon voinut, tietoisesti tai huomaamattasi, suunnitella ja työmuistista ammentaa loppuu ja pitäisi kyetä reagoimaan ja olemaan läsnä hetkessä. Sitä hetkeä ei paniikkitilassa pysty käsittelemään, koska ei pysty olemaan läsnä hetkessä tai kontaktissa keneenkään. Ei ole mitään, mihin kiinnittyä tai mitä kautta maadoittua, koska aistit sulkeutuvat ja yhteys muihin ihmisiin ja ympäristöön katkeaa. Tuntee olevansa yksin. Päässä humisee, musiikki tai oma ääni ei kuulosta enää miltään tunnistettavalta ja on mahdotonta jatkaa ennen kuin se pelonsekainen paniikin tunne on purettu. Vasta sitten, kun selviytymistilaviritys purkautuu ja joustavuus palaa ajatteluun, voi siitä tai jostain muusta pelottavasta tehtävästä suoriutua. Se on syy, miksi en pystynyt tällä kertaa jatkamaan harjoitetta suoraan yrittämällä uudelleen. Ei ollut kapasiteettia siihen. Mulla oli siinä hetkessä hyvin rajoittunut tietoinen toimintakyky ja kehossa kylmyytenä tuntuva hätäinen mielentila.

Tästä tuli taas tosi pitkä teksti, koska halusin purkaa sitä tilannetta ja sen taustoja. Itse asia on hyvin yksinkertainen. Sinänsä hyvin nerokas ja automaattinen suojamekanismi voi kääntyä ihmistä itseään vastaan. Ei tuossa tilanteessa järjellä ajatellen ollut erityisempää syytä niin voimakkaaseen pelkoon ja paniikkiin, kuin mitä silloin tunsin. Oli tuttu ryhmä ja ohjaaja, joiden tukeen saatoin luottaa. Siinä ei ollut sen tason uhkaa, jota reaktioni olisi antanut olettaa. Tehtävä itsessään on vähän epämukava, koska mulla on äänellistä epävarmuutta ja henkisiä lukkoja äänenkäyttöön liittyvillä alueilla. Ei se ollut tai ole mulle mahdoton tehtävä. Eikä tämä ole varmasti viimeinen kerta, kun improtessa pelottaa tai iskee paniikki, eikä pystykään tekemään jotain. Ei se haittaa. Tulee uusia mahdollisuuksia kohdata pelkojaan ja ottaa pieniä askeleita rohkeuden sekä luottamuksen suuntaan. Kohti hyväksyntää ja valoa. Sillä pelko ei katoa kieltämällä. Se voi kuitenkin pienentyä merkittävästi pienillä teoilla ja valinnoilla. Hyväksymällä sen olemassaolo viestinä sisimmästään. Valintana kuunnella ja yrittää ymmärtää sen viestin. Miksi tämä pelko? Miksi nyt?

Aurinko paistaa yhä ja silti voisi olla hyvä jo kevyesti valmistautua syksyn tuloon sytyttämällä valoja pimeyksien reunoille