Humiseva harju (Helsingin Kaupunginteatteri)

Humiseva harju vie katsojansa matkalle Emily Brontën klassikkoteoksen tuulisiin tunnelmiin, jossa rakkaus ja julmuus sekoittuvat kohtalokkaalla tavalla toisiinsa. Catherinen eli Cathyn (Oona Airola) ja Hindleyn (Markku Haussila) sekä heidän palvelijanaan toimivan Nellyn (Leena Rapola) elämä mullistuu täydellisesti, kun isä, herra Earnshaw, (Matti Olavi Ranin) eräänä päivänä tuo kotiin uuden tulokkaan. Likainen ja käytöstavoiltaan kehittymätön Heathcliff (Markus Järvenpää) ei herätä muussa perheessä hurrausta, vaan talon lapset kohtelevat häntä melkoisen huonosti aina kun isän silmä välttää. Myöhemmin tosin Cathyn näkemys Heathcliffistä muuttuu paljon positiivisemmaksi ja he ystävystyvät. Sen sijaan Hindleyn suhtautuminen Heathcliffiin saa ajan myötä yhä vain julmempia piirteitä. Myönnettävä tosin on, että ajoittain Heathcliff provosoi Hindleytä melkoisesti, mutta tätä ei esimerkiksi heidän isänsä juurikaan havaitse. Lopulta poikansa käytökseen kyllästynyt herra Earnshaw lähettää Hindleyn pois kotoa ja tilanne tuntuu vähän rauhoittuvan. Yhdessä varttuvien villien ja pörrötukkaisten Cathyn ja Heathcliffin välinen kiintymys kasvaa vuosien varrella ja myös romanttiset tunteet alkavat leimahdella. Isän kuolema kuitenkin sotkee asioita. Hindleyn ja hänen värikkään vaimonsa Francesin (Vuokko Hovatta) saapuminen Humisevaan harjuun sysää talon muun väen yhä ahtaampaan nurkkaan sekä tuo takaisin sen saman väkivaltaiseksi yltyvän kilvoittelun, jota Hindleyn ja Heathcliffin välillä oli lapsinakin. Nyt meno on vaan vieläkin katkerampaa, kun vanhat kaunat on saatava maksettua korkojen kera. Humiseva harju on monelle hahmolle syvien haavojen sekä kestävän vihan syntypaikka.

Lopullinen niitti Cathyn ja Heatcliffin väleille ovat salaa kuullusta keskustelusta syntynyt väärinkäsitys sekä hyvätapaisen ja huolitellun Edgar Lintonin (Martti Manninen) ilmestyminen kuvioihin. Kontrasti Humisevan harjun asukkien ja Lintonin perheen ulkoasussa on melkoinen. Siinä, missä Humiseva harju näyttäytyy puvustuksenkin osalta maasävyjen ja synkeän likaisuuden yhdistelmänä, lukuunottamatta Francesia, joka on väriläiskä keskellä tuota ankeahkoa maisemaa. Lintonit sen sijaan ovat kaikki huolitellun tyylikkäitä ja värikkäitä ilmestyksiä sekä sietämättömyyteen asti hyviä tapoja vaalivia ihmisiä. Kohteliaan kuoren alle kuitenkin kätkeytyy paljon enemmän, kuin mitä ensisilmäyksellä näyttäisi. Francesin hulluttelevan värikkyyden sekä Lintonien hillitymmän pastellisävyisyyden saapuminen lavalle tuo sinne paljon kaivattua väiriä. Humisevassa harjussa tai sen lähimaastossa oikeastaan ainoa väripilkku on harjun vehreys, muutoin maailma näyttäytyy aika ankean harmaana tai ruskeana ja nuhruisena.

Humiseva harju ei ole ikinä näyttäytynyt minulle erityisen rakkaudellisena teoksena, millä tarkoitan sitä, että en ole erityisen murtunut siitä, ettei pääpari saa toisiaan. Se kiillotetun kulissin takainen julma kylmyys ja vihamielisyys, mitä sekä Carthyn että Heathcliffin ympärille kehittyy on niin kammottavaa ja sydäntäsärkevää katseltavaa, etten katsojana osaa tuntea suurta sympatiaa näitä kahta onnetonta rakastavaista kohtaan. Lähinnä toivon heidän löytävän toisensa siksi, että silloin he voisivat purkaa patoumansa toisiinsa, eivätkä muihin henkilöhahmoihin. Se, miten he oman vihansa ja väkivaltaisten taipumustensa sokaisemina kohtelevat ihmisiä ympärillään, saa sympatiat siirtymään näiden puolen. Tokihan kirjastoonsa lukittautuva ylihieno Edgar on myös hahmona omalla tavallaan melkoisen kylmä. Silti se ylenkatse ja inho, jolla Cathy häntä lopun lähestyessä kohtelee, on täysin sietämätöntä seurattavaa.

Vielä paljon karumpi kohtalo odottaa Edgarin sisarta Isabellaa (Sonja Pajunoja), joka naiiviudessaan päätyy sellaiseen lähisuhdehelvettiin, että pahaa tekee. Silti kaikkein vaivaavin on kuitenkin pahasti alkoholisoituneen Hindleyn ja hänen lapsensa välinen suhde. Se on tässä esityksessä tuotu lavalle osittain etäännytetyssä, mutta silti todella voimallisessa muodossa, jossa jokainen kasvottomaksi jäävän hahmon äännähdyskin saa voimaan pahoin. Katsojan helpotus, kun Nelly lopulta puuttuu tilanteeseen on aivan valtava. Vaikka kyseessä on 1800-luvulla kirjoitettu romaani, niin sen kuvaama maailma on valitettavan todellinen ja pelottavaa arkea aivan liian monelle ihmiselle vielä tänäkin päivänä.

Alkuvoimainen ja kylmäävän tuulen viilentämä Humiseva harju tulee esityksenä iholle ja rymistelee voimalle sen alle. Tätä vaikutelmaa tukee ja rakentaa katsomon keskellä kulkeva lavaste-elementti, joka tuo hahmot suoraan yleisön keskelle. Modernia ja vanhahtavaa maailmaa yhdistelevä lavastus ja puvustus luovat tarinalle sellaiset puitteet, ettei ole mitään vaikeutta kuvitella sen tapahtuvaan samaan aikaan menneisyydessä ja nykyhetkessä. Teemat ja tunteet ovat yhä valitettavan ajankohtaisia, joten ne löytävät myös tarttumapintaa nykykatsojan sydänalasta. Ihmiskuvaukset syviä ja väkeviä, mikä tekee monista tapahtumista tunnetasolla todella raastavia. Tarpeellisia kevennyksiä esitykseen tarjoilevat yllättävinä hetkinä lavalle vaeltava muusikko (Mikko Helenius) sekä mustaa huumoria viljelevä ja läpeensä synkän maailmankuvan omaava tohtori (Rauno Ahonen).

Humiseva harju on vaikuttavaa laatudraamaa vanhaa kunnioittavalla ja modernisoivalla otteella tarjoiltuna.

Emily Brontë

Humiseva harju

Tekijät
Jo Clifford
Dramatisointi
Ville Koskivaara Suomennos
Lauri Maijala Ohjaus
Sari Suominen Pukusuunnittelu
Katariina Kirjavainen Lavastus
Mikko Helenius Säveltäjä
William Iles Valosuunnittelu
Eradj Nazimov Äänisuunnittelu
Maija Sillanpää Naamioinnin suunnittelu
Ari-Pekka Lahti Dramaturgi

Rooleissa
Rauno Ahonen Tohtori
Oona Airola Cathy
Markku Haussila Hindley
Vuokko Hovatta Frances
Markus Järvenpää Heathcliff
Martti Manninen Edgar
Sonja Pajunoja Isabella
Matti Olavi Ranin Earnshaw
Leena Rapola Nelly
Matti Rasila Linton
Mikko Helenius Muusikko

2 thoughts on “Humiseva harju (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑