Näin poikkeusaikoina myös improvisaatio on siirtynyt nettiin. Tällä kertaa Helsinkikanavalla ja Stella Polariksen Facebook-sivujen kautta livestriimattu ImproLive -improvisoitu musikaali johdatteli mielenkiintoisten aiheiden, tarinanja hahmojen äärelle. Tämä kolmesta kohtauksesta koostunut esitys vei katsojat mielikuvitusmatkalle New Yorkiin Amyn (Ushma Karnani) kanssa sekä eksoottiselle Kemijärvelle, jossa asui omintakeinen lelukauppias, ja hyvin outo setä, Sauli (Miiko Toiviainen). Inspiraatioksi katsojilta pyydetty paikkoja, joita voisi kaivata sekä tekemistä, mitä haluaisi tehdä, jos olisi mahdollisuus. Näiden ohella tarinan alkuun oli valittu hahmojen luomisen keinoksi se, että kumpikin illan impronäyttelijöistä omalla vuorollaan kuvailee toisen impronäyttelijän ympärillä näkyvää miljöötä sekä nimeää tämän hahmon ja antaa hahmolle joitain lisämääreitä, kuten ammatin ja kuvailee asioita, joista hän haaveilee. Näistä tiedoista sitten rakentuu hahmon esittelylaulu, jonka voisi ajatella olevan haavelaule eli siinä esiteltiin lyhyesti hahmo tekemisen sekä sen kautta, mitä hän haluaisi tapahtuvan. Minkä muutoksen hän vallitseviin oloihin toivoisi tapahtuvan?

Ensimmäisenä vuorossa oli toimistossa työskentelevä, nuori aikuinen, Amy, joka haaveili puhtaasta luonnosta ja paluusta synnyinsijoilleen Lappiin, mitkä olivat siis asioita, joita yleisön ehdotuksissa oli tullut esille. Toisena vuoron sai Sauli, joka Kemijärvellä sijaitsevassa lelupuodissaan haaveili ilmastonmuutoksesta ja ihmeellisistä vaikutuksista omiin bisneksiinsä. Ihanan karmiva ja naiivin pahansuopa hahmo, joka oli kuitenkin lapsenomaisen viehättynyt siitä, mitä hän lauloi. Jännän kiehtova hahmo, joka oli yllättävän toimiva cocktail viattomuutta ja semmosta määrätietoista pahuutta. Hän laulaa silmät iloa leimuten haaveestaan, että enää ei sataisi lunta ikinä, vaan kaikki saisivat nauttia happosateesta, joka estäisi pihaleikit ja saisi kaikki kiinnostumaan hänen leluistaan. Samoin ihana oli se viitteellinen kohtaaminen lasten kanssa laulun lopulla, kun Ushma sivusta tuotti lasten ääniä ja sai tämän pelottavan ukkelin yrittämään houkutella lapsia leluliikkeeseensä. Hirveän kutkutteleva ja herkullinen alku, josta voisi lähteä moneen suuntaan seuraavassa kohtauksessa. Selvennykseksi sanottakoon, että kohtaus tarkoittaa tässä tapauksessa siis yhtä kokonaisuutta, jonka väliin tulee välilaulu. Teoriassahan tuossa oli kaksi erillistä kohtausta ja esittelybiisiä, mutta ajatuksellisesti se oli yksi esittelyjakso tässä esityksessä.

Sauli (ilmastonmuutoksen ylistyslaulu): Silloin kaikki Lapin lapset haluavat leluja, koska ulos ei mennä voi. Siellä sataa happoa, niin kaunista!

Kun hahmot oli saatu omien laulujensa myötä esiteltyä, niin pidettiin pieni laulutauko. Välilauluksi improvisoitiin yleisöstä tulleen toiveen pohjalta onnittelulaulu, joka oli esineiden rakkauslaulu Legosta ja PlayStationista. Tällä laululla ei ollut leluteemaa suurempaa yhtymäkohtaa varsinaiseen esitykseen, vaan se oli pieni tauko esityksessä. Tämä oli aika hauska idea, joka rytmitti kivasti esitystä, koska välilaulun jälkeen voitiin taas käsitellä sitä ennen pyydettyjä yleisöehdotuksia seuraavaa kohtausta varten ja palata taas takaisin varsinaiseen tarinaan. Tällä kertaa yleisöltä pyydettiin ehdotuksia harrastuksista, joita he eivät haluaisi ikinä harrastaa. Ehdotuksia viiveen vuoksi tosiaan kerättiin pyytämällä ne jo ennen välilaulua, jotta ne olisivat luettavissa sen päättyessä. Yleisö tosiaan oli laittanut parastaan ja siellä oli mainioita luovia ehdotuksia, joista tähän esitykseen valittiin maitohampaiden keräily. Tämä ehdotus tuotti kiehtovalla tavalla loogisen lisän, joka vahvisti Saulin hahmon pelottavuutta ja lisäsi hämmentävän outouden tasoa. Totta hitossa se pelottava lelukauppias kulkee ovelta ovelle keräämässä lasten maitohampaita laittaakseen ne nukeille. Miten kammattova mielikuva. Se oli sille hahmohelle täysin loogista ja selkeytti katsojalle sitä, miksi lapset karttoivat hänen liikettään.

Sauli: Sehän on niin, että kaikkein kauneimmat nuket tulevat, kun niille laittaa lasten aidot maitohampaat suuhun. Osa väittää, että pelottavia ovat, mutta… No niin. Aha. Voin lähteäkin, mutta antakaa ensin ne hampaat vaan.

Tässä toisessa ”kohtauksessa”, joka siis koostui kummankin erillisestä hetkestä syventää omaa hahmoaan ja sen tarinaa sekä hahmojen kohtaamisesta. Tässä jaksossa oli tosi vaikuttavat biisit. Amyn surumielinen laulu omasta tilanteesta, missä isä alkaa olla jo elämänsä päässä. Se, mikä tässä molempien näyttelijöiden osalta ilahdutti todella paljon oli näkymättömän vastanäyttelijän kanssa tapahtuva vuorovaikutus. Se on myös yksi taito, mitä voi treenata eli miten käydä aitoa dialogia, kun puhut näkymättömälle hahmolle tai puhelimessa hahmolle, jonka ääntä ei kuulla. Vaikka kaikki tulee yhdeltä näyttelijältä, niin siinäkin on oltava tietty kuuntelemisen elementti ja hetkessä elävä kyky vaikuttua siitä, mitä kuviteltu vastapuoli tarjoaa. Ei ole helppoa ja useinhan se menee siihen, että kun hahmo ottaa vaikka puhelimen käteen, niin sitten tauotus ja läsnäolo unohtuvat, koska koko ajan miettii, mitä sanoa seuraavaksi. Tässä sitä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan se näkymätönkin hahmo pysyi koko ajan elossa, mikä teki hetkistä hyvin tunteellisia ja aidon tuntuisia. Sitä alkaa välittää siitäkin hahmosta, jota ei edes ikinä näytetä.

Sitten se, että tietää vähän enemmän hahmoista tekee hahmojen kohtaamisestakin merkityksellisemman. Alkaa miettiä, mikä ihme nämä kaksi eri-ikäistä ja eripuolilla maapalloa asuvaa hahmoa voisi tuoda yhteen. Lopultahan yhteys määrittyi aika selkeästi yhteisen paikan kautta, koska Amy laulussaan määritteli palaavansa lapsuuden maisemiinsa Lappiin äitinsä avuksi. Näin ollen paikka, johon Amy haikaili ensimmäisessä laulussaan määrittyy Kemijärveksi, jossa Saulin lelukauppa sijaitsee. Miellyttävän taloudellista jo määritellyn materiaalin käyttöä. Toisaalta hyvin selkeä valinta, koska eihän se outo setä sieltä lelupuodistaan tasan taatusti mihinkään siirry. Kunhan on pelottava ja pohtii, miten voisi edistää ilmastonmuutosta. Sitten aika nopeasti selviääkin, että nämä hahmot tuntevat toisensa entuudestaan, mikä tasoittaa polkua myös esityksen päättävään kohtaukseen. Hahmojen yhteinen laulu peloista ja pimeydestä sekä leluista, tunteista ja läheisyydestä on aavemaisen kaunis ja voimallinen biisi, jonka kertsi ”vain pimeää” jää soimaan päähän. Se kertoo tosi paljon näistä hahmoista ja siitä, mitä voisi olla pinnan alla.

Amy: Kaikkihan me vanhetaan.

Sauli: Kaikkihan… Minä en aio! Lelut pitää nuorena.

Tästä sitten hienosti päästäänkin toiselle tauolle ja viimeisen kohtauksen pohjustukseen, johon yleisöltä pyydetään hahmoja yhdistäviä asioita. Jotain, mikä saisi heidät ymmärtämään paremmin toisiaan. Toisella tauolla on sitten vuorossa toinen yleisön toiveesta jollekin henkilölle räätälöity improbiisi. Tällä kertaa siitä tuli saatujen tietojen pohjalta aforismien hengessä biisi nimeltä ”Niin nainen makaa, kuin mies sallii”. Biisin nimihän siis syntyi sana kerrallaan näyttelijöiden ja muusikoiden improvisoimana. Kappaleen nimi toki oli vain viitteellinen ja päätyi hyvin nopeasti laulussa roskakoriin uusien ja ehkä vähän voimauttavampien aforismien tieltä. Tämä on hyvä tehdä näkyväksi siinä mielessä, että voihan esitykseen tulla vanhahtavia ja jotenkin epätasa-arvoisia ajatuksia, mutta olennaisinta on se, mitä sillä materiaalilla tehdään. Nythän se vanhahtava idea kääntyi täysin päälaelleen ja laulu osoitti, ettei ole pakko toistaa jotain vanhaa mantraa tai kaavaa, vaan sen voi heittää roskiin ja kehittää uuden. Näillä puheilla sitten mennäänkin kohti esityksen päättävää kolmatta kohtausta.

Yleisön tuottamat ehdotukset yhdistävistä asioista otetaan inspiraatiomateriaaliksi, joista sitten kohtauksen aikana päätetään, mikä niistä yhdistää näitä kahta hahmoa. Amy siis edellisen jakson lopussa kutsui Saulin äitinsä luokse kahville, jonne tämä nyt sitten kolmannen kohtauksen alussa myös saapuu. Jos jo aiemmin mietti, että Sauli on pelottava setä, niin totta kai hän nostaa vielä kierroksia tuomalla Amylle lahjaksi nuken, jolla on hänen maitohampaansa. Kiva pieni lahja. Ei ollenkaan karmiva. Hyiii… Tässä kohtauksessa päästään myös näkemään, miten yksi näyttelijä voi tuoda kaksi hahmoa kohtaukseen, kun Ushma näyttelee sekä Amya että tämän äitiä Sinikkaa. Siinä pääsee myös näkemään sen, miten äänen ja kehomuodon muutoksella voidaan luoda selkeä ero kahden hahmon välille. Amy on neutraalimpi ilmaisultaan, joten äidin hahmo, joka on sivuhahmona tarinassa, voi olla ilmaisullisesti karrikoidumpi ja silti aidon tuntuinen henkilöhahmo. Se oli kivasti toteutettu kohtaus, missä koko ajan pysyi se illuusio, että tilassa oli Sinikan poistumiseen saakka kolme hahmoa. Illuusiota vahvistaa myös vastanäyttelijän reaktiot näihin kahteen hahmoon, joista toinen on näkymätön, kun toinen puhuu. Kauniin soljuvaa ja sujuvaa yhteisen todellisuuden rakentamista.

Sauli: Tiiätkö mitä Amy?

Amy: No mitä Sauli?

Sauli: Kyllä on kauniita nuo paljaat tunturit. Eikö ole?

Esityksen toiseksi viimeinen biisi, jonka Amy ja Sauli laulavat yhdessä tuo näkyville heidän näkemystensä eroavuuden, mikä rakentaa hienosti pohjaa vahvalle lopulle. Siinä on selkeä kuilu vielä ylitettäväksi ja tämä viimeisen dialogin ja laulun kautta on ylitettävä tavalla tai toisella. Joku loppuratkaisu on tarkoitus löytää, jotain mikä yhdistää näitä kahta hahmoa ja sitoo tarinan langat yhteen. Voi vitsi, miten tyydyttävällä tavalla tämä tarinan paketointi tällä kertaa tapahtuikaan.

Kohtauksen aikana hyödynnettiin monta ajatusta, joita oli tauolla saatu yleisöltä, mutta se lopullinen yhdistävä tekijä niputti tarinan kasaan todella hienolla tavalla. Kummallakin hahmolla oli siis yhteensä kuusi varvasta jaloissaan. Tämä selitti paljon sitä, mitä aiemmin oli tapahtunut. Miksi Sauli suhtautui niin vihamielisesti talveen ja lapsiinkin? No tietysti siksi, että oli menettänyt osan varpaistaan epäonnekkaalla hiihtoreissulla ja joutunut kuuntelemaan puuttuvien varpaidensa vuoksi pilkkaamista nuorempana. Se oli täysin looginen selitys ja kun hän sitten kohtasi saman kohtalon kokeneen Amyn, niin se aika suuri muutos, mikä Saulin hahmossa tapahtui oli täysin uskottava. Vihamielisyyden ja tietynlaisen pakkomielteisyyden takana oli pelkoa ja vanhoja traumoja. Se keventyminen, mikä hahmossa tapahtuu, kun tämä lakkaa suojaamasta itseään ”pahalta maailmalta” on hienoa nähtävää. Hirvittävän tyydyttävä lopetus tarinalle ja ihana laulu kuuden varpaan omistamisen autuudesta. Mikä sen hienompaa, kuin hahmo, joka tajuaa että se, mitä on oppinut pitämään heikkoutenaan, onkin asia, joka tekee hänestä positiivisella tavalla uniikin ja toisen silmissä kokonaan hyväksytyn. Oi että, ihanaa.

Sauli: Minä en ole riisunut tätä sukkaa vuosikausiin.

Amy: Huomaan.

Sauli: Anteeksi. Heitän sen vähän kauemmas.

Voi vitsit, miten hienoja biisejä saatiin aikaan kahden taitavan muusikon tarttuessa tunnelmiin ja myös tarjotessa niitä näyttelijöille. Kylmät väreet meni selkää pitkin useammassakin kappaleessa, kun se tunne vyöryy näytön ja kaiuttimien kautta kotisohvallekin. En osaa muuta sanoa, kuin että olipahan ihana elämys.

Tätä lisää!

Kiitos!

P.S. Tsekatkaa ihmeessä myös muiden improteatterien ja teatterien live- ja tallennetarjontaa, sillä nyt on tosi paljon erilaisia kivoja juttuja tarjolla. ImproLiven takaa löytyvät mm. seuraavat toimijat:
https://www.facebook.com/stellapolarisimprov
www.helsinkikanava.fi
https://www.facebook.com/Karanteeniteatteri

ImproLive

Lavalla
Miiko Toiviainen
Ushma Karnani

Musiikki
Iiro Ollila
Topi Korhonen

Valot
Jyri Suominen