Vahvan värikylläistä visuaalisuutta ja moniaistisesti puhuttelevaa kieltä tarjoilevasta Veren häät -näytelmästä ei kuohuvaa verta ja (koston)himoa puutu. Näytelmän alku tuo lavalle sekä viattomuuden sulon että kohtalon kylmäävän pakottavan todellisuuden, jonka käsistä löytyy myös tarinan verenpunainen lanka. Flamencon rytmien ja hevosten unenomaisen laukan äänten vielä viipyillessä tilassa, siirtyy mieli jo pieneen espanjalaiskylään ja siellä sijaitsevalle viinitilalle. Suojassa auringon paahteelta viiniköynnösten alla elää oma pieni todellisuutensa suruineen ja iloineen. Ilmassa on sekä raskasta katkeruutta että uuden elämän toivoa, sillä tulossa on häät. Synkät varjot kuitenkin alkavat kasaantua odetetun onnen ylle jo heti alussa. Sulhasen äiti (Mari Rouvala) on yhä kiinni menneisyydessä ja hänen on mahdotonta päästää irti kokemastaan vääryydestä. Kun hänen ainoa elossa oleva poikansa (Lari Usvasuo) kertoo aikovansa naimisiin, päästään hyvin lähelle vääryyden ydintä, sillä morsiamen sukulaisten joukossa virtaa tuttua verta. Häät, joiden pitäisi olla ilon juhla muuttuvat pian toisenlaisen tarinan näyttämöksi, kun vanhat kaunat ja intohimot leimahtavat liekkeihin. Vanha rakkaus ei ole unohtunut, eikä kunnia taivu loukkauksen alle, vaan vaatii oikeutta. Häiden hämmentäviä tapahtumia seuraa hurja pako ja takaa-ajo, joiden kulkuun myös, sisäistä Bowietaan kanavoiva, kuu (Miki Huhtala) puuttuu. Kun taivas hohtaa kirkkaan kalpeaa valoaan voiko kohtaloaan piiloutua mihinkään?

Federico García Lorcan runollinen ja aistikas teksti maalailee unenomaisia kuvia, joiden maku ja tuoksu viipyilevät kuulijan mielessä pitkään. Lavastuksessa on oivaltavasti hyödynnetty koko tila ja pienin muutoksin saadaan pedattua näyttämö hyvin erilaisille tapahtumille: intiimeistä kohtaamisista aina suuriin hääjuhliin saakka. Kun kohtalon airuet pyöräyttävät lavaa on saavuttu uuteen paikkaan ja kohtaamiseen. Tarinassa vaihtelevat hienossa tasapainossa lempeän kuljettavat sekä dramaattisemmat ja rikkovammat jaksot. Vaikka viha on syvää, niin hahmoista ei tule vihansa kyllästäminäkään täysin yksiulotteisia, vaan he kykenevät edelleen tuntemaan syvästi myös iloa ja surua. Tragedia on pohjustettu heti alusta saakka, mutta silti hetken verran elää toivo siitä, että kaikki voisi päättyä toisin. Että elämän valo voittaisi. Toisaalta, mikäli niin olisi käynyt ei tarjolle olisi saatu niin väkevän voimallista loppukohtausta, kuin nyt nähty. Viattomuus ja ylpeys kaipaavat kunniansa palautusta äärimmäisen surun hetkellä. Pinnaltaan vahva ei taivu suruaan paljastamaan, sillä kenelle muulle, kuin seinille, kuuluvat surun katkerimmat kyyneleet, kun kaikki on mennyt, eikä jäljellä ole enää mitään.

VEREN HÄÄT

Käsikirjoitus: Federico García Lorca
Suomennos: Pentti Saaritsa
Ohjaus: Kirsi Sulonen
Koreografia: Leena Järvinen
Lavastus: Toni S. Halonen, Jani Jokivirta
Tarpeisto: Iitu Heilimo
Valosuunnittelu: Ville Jaatinen
Puvustus: Sirpa Saarenpää
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Iitu Heilimo
Äänisuunnittelu: Kirsi Sulonen
Äänieditointi: Kosti Emaus
Tuottaja: Raili Kivelä
Tuotantoassistentit: Maarit Laakkonen, Jenna Simpanen

Rooleissa:
Lari Usvasuo, Nina Pärssinen, Jani Jokivirta, Mari Rouvala, Lauri Laakso, Outi Hautanen, Sari Villanen, Juulianni Lehtolahti, Miki Huhtala, Iiris Tervanen
Teemu Sorsa, Touko Rauhala

Tanssijat: Nina Huuskonen, Leena Järvinen, Hannaleena Latvatalo, Aino Naukkarinen