On yksi sellainen toistuva haaste, joka seuraa minua, ja se on vastentahtoisuuteni toistoa, tai oikeammin hokemista, kohtaan. Heh heh toisto toistuvana haasteena on itsessään aika hassu ajatus, vaan minkäs teet. Ironia on ihmiselle kovin julma rakastettu. Vastentahtoisuuteni hokemista sisältyviin tehtäviin tarttumiseen koskee tilanteita, joissa toisto tai hokeminen ei ole tilanteessa orgaanisesti syntynyt juttu, vaan säännöillä tai jollain pakotettu toiminto. Se on kiinnostavaa, että toisto ei häiritse minua tippaakaan Meisner-tekniikan toistoharjoitteessa (repetition game), mutta esimerkiksi musaimprossa alkaa ahdistaa, jos pitää kuoron jäsenenä hokea jotain yhtä määriteltyä sanaa. Samoin se saattaa ahdistaa, jos käsketään kävellä tilassa yksin jotain tiettyä lausetta ääneen puhuen. Eikä sillä ole väliä puhuvatko kaikki muutkin samaa tai eri lausetta tilassa kulkiessaan, vaan hokeminen tuntuu inhottavalta, koska teen sitä yksin. Siinä on ehkä haasteena juuri se, että kontakti katoaa. Keskityn liikaa siihen epämukavuuden tunteeseen, mikä tulee jonkun yksinkertaisen hokeman toistamisesta yhä uudelleen ja uudelleen. En vaan pääse sen inhottavan tunteen yli ja huomaan usein tilassa kulkiessa ääneni hiljenevän hetki hetkeltä. Toivon, ettei kukaan kuule tai en ehkä piittaa kuuleeko kukaan muu, kunhan en vain itse erota ääntäni muiden joukosta. Siinä toistossa on joku sellainen mekanismi, joka saa oman itsetietoisuuden virittymään äärimmilleen ja on vaan vaikea olla. Nykyään pystyn jonkun verran sietämään sitä ja pystyn suoriutumaan, mutta edelleen harjoitteet, joissa ilman kontaktia keneenkään hoetaan jotain ovat usein hyvin piinallisia. Se näkyy kilometrien päähän, kun haahuilee epävarmasti päämäärättä ja samalla yrittää ehkä kurkkia tai kuunnella, mitä muut tekevät tai ovat tekemättä.

Se ainakin osin sama mekaniikka, mikä saa äänen katoamaan, kun pitäisi tehdä joku ennalta määritelty äänitehoste. Jos pitää matkia jotain ääntä, niin aika usein en suoriudu tehtävästä. En, vaikka se olisi ääni, jota olisin spontaanisti tuottanut vain hetkeä aiemmin. Esimerkiksi jossain Mafioso-harjoitteessa piti tehdä joku aseen ääni ja minä olin siinä ihan onneton. En vaan saanut sitä ääntä tehtyä. Se yksinkertainen ”pam” vielä onnistui, mutta kun olisi pitänyt tehdä jotain sarjatuliaseita tai käsikranaatteja, niin en enää pystynyt tuottamaan ääntä. Tiedän kuitenkin, että pystyn tuottamaan tuon tyyppiset äänitehosteet, mutta joku häpeä ja oikean äänen tuottamisen pakko voimistuu, kun tullaan ryhmätilanteeseen. Toisaalta siinä on myös se sama fokuksen hukkaamisen elementti, joka tapahtuu usein ryhmäharjoitteissa, kun en jostain syystä saa kontaktia kehenkään tai mihinkään, vaan jään yksin ja irralliseksi. En osaa toimia ryhmän jäsenenä siinä omassa umpiossani vapautuneesti ja vaan tulen hirveän itsetietoiseksi. Eli selkeästi kontaktin löytäminen on yksi avain vapautuneempaan äänen tuottamiseen.

Toisaalta huomaan kuitenkin myös sen, että imitointi tai matkiminen kaikissa muodoissaan on minulle hankala alue. Se tulee varmaan osin siitä, että minulle on paljon helpompaa tuottaa vapaasti kokeillen, kuin toistaa sanasta sanaan ja tarkasti asioita. En vaan ole harjoitellut toistamista tai imitoinut ihmisiä tai asioita, jolloin se tuntuu tekemisenä minulle vieraalta ja siksi epämukavalta. Se on selkeästi siellä ns. epämukavuusalueella olevaa toimintaa. Toisaalta huomaan myös tietyn henkisen blokin, kun ruvetaan imitoimaan ihmisiä. Esimerkiksi yhdessä klovneriaharjoitteessa en pystynyt toimimaan, koska sen hahmon lähtökohta oli toisen kurssilaisen kävelyn fyysisessä imitoinnissa ja minulle tuli henkisesti paha olo siitä, että meneekö tämä pilkkaamisen puolelle, jos lähden tekemään tästä karikatyyriä sen henkilön edessä. Huomaan, että olen aika varovainen sen suhteen, etten tuon tyyppisellä toiminnalla loukkaa ketään. En saa tekijänä mitään iloa siitä, että pilkkaan jonkun toisen ominaisuuksia tai tapaa liikkua. Se on ajatuksena vastenmielinen. Olen toki tehnyt tuollaista kävelyn mallintamista ihan kadulla kulkiessakin sattumanvaraisille ihmisille, mutta sitä ohjaa uteliaisuus tutkia, miten tuo tapa liikkua toimii, ei halu tehdä siitä vitsiä.

Hankaluus siinä kyseenomaisessa tehtävässä tuli tavallaan eniten varmasti siitä, ettei siinä ollut riittävää fiktion turvaverkkoa viritettynä. Sitä liikettä ei oltu kasvatettu tai irrotettu siitä alkuperäisestä imitaatiosta, vaan siinä hetkessä minä olin yhä omana itsenäni mallintamassa toisen kurssilaisen kävelyä ja fyysistä olemusta. Se asetelma teki tehtävästä epämukavan ja sellaisen, etten pystynyt toimimaan. Fyysisesti pystyin jollain tarkkuudella toki kopioimaan toisen kävelytyylin ja fysiikan eli pystyn fyysiseen imitointiin, mutta se ei riitä, koska esteet ovat henkisiä. Ihan sama juttuhan se on äänessä, että minä itse estän itseäni tuottamasta sen pyydetyn äänen tai minkä tahansa tilanteeseen sopivan äänen. Ei kukaan ollut siitä Mafioso-leikissäkään määritellyt yhtä oikeaa ääntä, mutta sellainen sisäinen vaatimus minulla silti oli. Heti kun asettaa tekemiselleen laatumääritteitä, niin siitä tulee paljon vaikeampaa. Kun määrittelee itselleen, että sen äänen pitää olle hyvä / oikea / hauska tms. niin voi samalla poistaa itseltään kyvyn vaan tehdä jotain ja pitää hauskaa pelissä. Silloin omista sisäisistä säännöistä tulee esteitä.

Osa sisäisistä säännöistä on ihan vaan perussosiaalisia kohteliaisuussääntöjä tai -tapoja. ”On rumaa matkia toista” on varmasti ajatus, jonka moni lapsi on kuullut. Se ajatus voi aikuisena vaikuttaa siihen, että toistamisen ja imitoinnin ajatus tuntuu epämiellyttävältä ja kielletyltä. Sitä ei välttämättä tajua miksi, mutta se este on asetettu mieleen ja siihen sitten improvisoidessa saattaa kompastua toistuvasti, kuten itse olen tehnyt. Hokemisessa voi olla ihan se, että se on minusta vähän noloa ja ehkä tylsääkin, joten en halua tehdä sitä, vaan suojaan itseni ja teen jotain, mikä tuntuu minusta luontevammalta. Yleensä se kyllä tarkoittaa vaikenemista, mutta siitä olen kyllä treenaamalla oppinut irti eli pystyn tuottamaan ääniä myös tietoisesti, enkä vaan vahingossa ja hentken huumassa. Se miksi kirjoitan tästä liittyy siihen, että tunnistan tämän alueeksi, jolla minulla on edelleen paljon kehittymisen varaa. Näin ollen se on tärkeä tuoda itselleni tietoiseksi ja näkyväksi, koska vain tiedostettuja haasteita pystyy työstämään ja tutkimaan. En varmastikaan ikinä halua imitaattoriksi tai omaa pitkäjänteisyyttä sen treenaamiseen, mutta voin oppia sietämään ja ehkä jopa nauttimaan näistäkin toiminnoista omassa tekemisessäni. Sen rentouden ja mukavuuden tason löytäminen on minulle ihmisenä ja improvisoijana relevantti pyrkimys. Aina, jos voi jotenkin vähän purkaa oman ajattelun tai toiminnan solmukohtia, niin se on mielestäni hyvä juttu. Tämä toiston, imitoinnin ja hokemisen alue voisi olla yksi sellainen, mitä voisin lähitulevaisuudessa tietoisemmin työstää.