Kahdesta osasta koostunut esityskokonaisuus tarjosi vivahteikkaan ja elämyksellisen kurkistuksen Eeva-Liisa Mannerin runoihin. Tuli välillä hieman kerettiläinen olo, kun useammassa juonnossa mainittiin, kuinka yleisö varmasti tunteekin nämä runot ja itse olin saapunut paikalle sattuman ja sopivan ajankohdan johdattamana. En siis tunne entuudestaan Eeva-Liisa Mannerin runoja, mutta tämän esityksen myötä pääsin syväsukellukselle runouteen ja runojen sävellettyyn muotoon. Jos ei ennen esitystä ihan hoksannut, mikä olisi runojen ja flamencokitaran yhteys, niin kyllä se hyvin nopeasti selvisi. Se olikin mielestäni mainiota, että vaikka tuli paikalle ummikkona, niin pääsi mukaan siihen maailmaan, josta nämä runot ammentavat muotonsa ja sävynsä.

Ensimmäinen osa ”Väsynyt olemaan vahva” koostui Emilia Pokkisen lausumista runoista, joiden tunnelmaa täydensi ja laajensi upeasti flamencokitaristi Toni Jokiniitty. Runoissa oli monenlaisia maisemia ja tunteita, mutta kaikkein vahvimmin omaan tajuntaani tärähti runo ”Samuel”. Ihan jo siitä syystä, että se runona on sydäntä särkevän realistisen rujo. Se, mikä miellytti omaa runollista mieltä oli se, miten rikkaaseen kuvaamiseen runous pystyy. Helposti mieltää, että runoissa puhutaan kauniita ja miellyttäviä asioita, joten ilahduin yllättävällä tavalla sen luodun mielikuvan ällöttävyyden inhorealistisesta syvyydestä:

”Tultuaan kadunkulmaan hän alkoi voida pahoin, oksensi oksentamistaan, loputtomasti, kuin olisi tahtonut antaa ylen koko maailman. Harmaa kokkareinen tahna levisi katuojaan kuin aivot.” Eeva-Liisa Manner: Samuel (Kävelymusiikkia s. 16)

Kauniita ja koskettavia kuvia oli tarjolla tuon runollisen hetken aikana yllinkyllin, mutta jostain syystä kiero piilorunoilijan sieluni nauttii siitä, kun se yllätetään. Tämä runo resonoi syvällä tasolla. Runo lähtee jostain kauniista ja pehmoisesta, kulkee huolen kautta niin voimakkeeseen surun, ja inhonkin, tunteeseen, että keho haluaa puhdistaa itsensä siitä kaikesta. Todella voimallinen runo monella tapaa.

Pidin ylipäätään kovasti siitä, miten Emilia Pokkinen pienillä muutoksilla vei mukanaan jokaisen runon maisemaan ja tunnelmiin. Hienolla tavalla pienieleinen ja silti tunnelmaltaan ja vaikutukseltaan suuri kokemus.

Illan toisessa osassa ”Musiikkia valosta ja vedestä” päästiin kuulemaan, Janne Marja-ahon laulamina, jo aiemmin levytettyjä biisejä sekä Anna-Mari Kähärän ja Jussi Tuurnan ihan upouusia sävellyksiä Eeva-Liisa Mannerin runoista. Laulujen ohella pidin myös välispiikeistä ja siitä leikkisästä ilmapiiristä, jonka tämä kolmikko onnistui luomaan lavalle sekä yleisön kanssa. Oli kiinnostavaa päästä kuulemaan ajatuksia laulujen takaa sekä siitä, miksi ja miten nykyiseen on päädytty. Huikean hienoa, miten monipuolisiksi lauluiksii runot taipuvat. Tunnelmaa löytyi laidasta laitaan. Toisaalta rohkeaa on myös se, että tuodaan lavalle todella uunituore biisi, jonka säveltäjä laulaa itse, koska kukaan muu ei olisi sitä enää ehtinyt tätä päivää varten opettelemaan. Tämä oli tunnelmaltaan eloisa sekä musiikillisesti rikas ja ilahduttavan elävä tunti sävelletyn runouden parissa.