Lueskelin vastikään uudestaan aikoinaan Barbara L. Fredricksonin Love 2.0 -kirjaa käsitelleen tekstini ja päädyin aamuisella bussimatkalla tarkastelemaan nykyisiä ajattelumallejani ja toimintatapojani. Ajattelen edelleen samoin siitä, että rakkaus aidosti löytyy kaikista niistä häviävän pienissä avoimen ja virtaavan kontaktin (ei välttämättä fyysisen) tiloissa, joita voi kohdata ja kokea jatkuvasti.  Eli mahdollisuudet kokea rakkautta ovat moninaiset ja lukemattomat, kunhan on valpas ja avoin kehon luontaiselle reaktiolle. Katsekontakti on hyvä keino tämän positiivisen resonanssin eli rakkauden (tai miksi ikinä sitä haluaakin nimittää) tilan saavuttamiseen. Se on avain, muttei automaattinen ratkaisu. Voidakseen kohdata rakkautta nimittäin täytyy olla avoin monella tapaa. Erityisesti oman kokemukseni perusteella olen havainnut sen tarkoittavan oman haavoittuvuutensa ja herkkyytensä arvottamatonta kohtaamista toisen katseessa. Jos yrittää kätkeä itseään häpeillen, on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta kohdata rakkaus katseen muodossa. Verhojen on oltava auki, jotta voi olla näkyvä toiselle ja tulla nähdyksi.

Edelleenkään en näe rakkauden olevan sitä ah niin ihqua Hollywood-hattaraa tai pari- tai lähisuhteisiim rajattavissa olevaa kamaa, vaikka nekin rakkauden kirjoon tietysti sisältyvät. Se on paljon arkipäiväisempää ja pienistä hetkistä muodostuvaa energiavirtaa tai -kudosta, joka salliessamme yhdistää meidät kaikki. Rakkaus on siis hyvää kamaa hörhöilyyn ja vielä parempaa oman mielen terveyden ja joustavuuden vahvistamiseen. Rakkaudellista resilienssinsä voi aktivoida omaa mieltään hellimällä ja hoivaamalla. Näkemällä hyvän itsessään ja toisissa.

Tästä yksi omakohtainen esimerkki liittyy Twitterin puolella reilun vuoden verran harjoittamaani lyhyiden ajatusten ja runojen jakamiseen. Se alkoi 6 sanan rakkaustarinoista, jatkui haiku- ja tankarunojen välimaastossa, eksyi hetkeksi riimeihin ja eeppiseen runouteen, kunnes lopulta muoto levähti ja kaikki kävi. Se on ollut omalaisensa pitkä ja aaltoileva polku, joka minun on tässä elämän vaiheessa ollut tarpeen kulkea. En edes hahmota kaikkia syitä miksi tällaiseen touhuun haksahdin, mutta se on ollut minulle hyvin terapeuttista. Olen ollut hyvin sulkeutunut ja ahdistunut ihminen. Vähän kaikki huolettaa ja pelottaa, eikä maailmassa näy juuri muuta kuin uhkia ja vaaroja. On se tyyppi edelleen minussa, mutta se ei ole ainoa puoleni, sillä olen aktiivisesti vahvistanut itsessäni joustavuutta ja itsemyötätuntoa. Kun on tuntunut, että ”nyt turpa tukkoon ja nurkkaan häpeämään”, olen tietoisesti vuodattanut julmat ajatukset ulos ja antanut itselleni luvan tuntea ja toipua. En ole millään tasolla valmis siinä prosessissa ja välillä on niin saatanan synkkää, että mieli ja sydän tuntuvat kasalta irrallisia sirpaleita. Vähitellen sieltä pimeästä kuitenkin aina pääse takaisin tai ainakin saa itkettyä ne sen hetkiset surut ja huolet ulos.

Miten tämä nyt liittyi rakkauteen ja kontaktiin, jos yksin jotain twiittejä pimeässä nurkassa kirjoittelen? Ei mitenkään ja kaikin tavoin. Nimittäin viime vuosien aikana olen tajunnut, että en voi kirjoittaa fiktiota, jos ajattelen olevani yksin, vaan tarvitsen kohteen. Tarvitsen jonkun ihmisen, jolle kirjoittaa. Niinpä minulla on ollut oma mielikuvitusihmiseni, jolle olen kirjoittanut. Mielikuvitushahmo, josta olen saanut inspiraatiota, lohtua ja voimaa. Hahmo, joka on hyvässä ja pahassa kokoelma tuntemiani oikeita ja fiktiivisiä tyyppejä. Kuvitteellinen tyyppi, jota olen ajoin runoin rakastanut koko kapasiteetillani ja toisina hetkinä vihannut tuhannen auringon voimalla. Edes fiktiossa tyyneyden ja rakkaudellisen harmonian tila ei ole aina saavutettavissa, vaan elämän kaaos ja tunteet kaikessa kirjavuudessaan puskevat läpi. Kun on voimissaan, on helppo hymyillä maailmalle ja kuvitteelliselle yleisölleen. Kun uuvuttaa, masentaa tai tuntuu näkymättömältä, kieli muuttuu aseeksi ja sanat sapeksi. Kaikkinensa se on ollut opettavainen taival rakkauden, empatian ja (itse)myötätunnon parissa. Se kasvoton ja sanaton kaaos, joka mielessäni on löysi muotonsa ja yleisönsä.

Huomaan, että tämä tutkimusmatka runouden, omieen ajatusten ja tunteiden matkassa on antanut minulle paljon ja se on toisaalta kuluttanut voimavarojani sekä välillä imaissut minut liian voimakkaasti fiktioni maailmaan. Jossain kohtaa myös rakkauskäsitykseni, joka on ollut muotoa ”kun ovi välillämme sulkeutuu, ei enää voi tuntea rakkautta sitä oven toisella puolen olevaan ihmistä kohtaa”, muuttui ja aloin taas uskoa siihen, että myös romanttinen ja parisuhderakkaus voisivat olla omassa elämässäni mahdollisia. Siis siinä oikeassa elämässä, ei pelkästään fiktiossa. Mitä pidempään tätä on jatkanut, niin sitä enemmän tajuan, että en ole,  syystä ja toisesta, kykenevä tai kelvollinen sen tyyppiseen rakkauteen. Jos haluan tällä hetkellä elämääni rakkautta, niin se tulee tapahtumaan nimenomaan tuossa laajennetussa käsityksessä: häviävän pieninä hetkinä kohtaamieni ihmisten kanssa. Se on ainoa, mihin voi omilla teoillani vaikuttaa. Kuten alussa sanoin omassa näkemyksessäni rakkaus on kontaktilaji. Se ei vaadi välttämättä kosketusta, mutta se vaatii keskittymistä ja (täydellistä) läsnäoloa, muodossa tai toisessa. On elettävä nykyhetkessä niin täydesti, kuin mahdollista, jotta huomaisi ne hetket, joissa positiivinen resonanssi ja rakkaus voivat virrata.

Minä en nykyään aina anna lupaa itselleni huomata sellaisia hetkiä. Olen kääntynyt itseeni, uponnut fiktiooni tai vaan käännän katseeni pois. En anna itselleni lupaa tuntea sitä ihanaa pientä kuplivaa iloa ja jännitettä ihmisten kanssa. Olen sulkeutunut kuoreeni ja sysään ihmisiä kauemmas. En toki koko ajan, mutta ehdottomasti aina, kun olen allapäin. Syy miksi kirjoitan tästä asiasta nyt, liittyy siihen, että tällä viikolla sydämeni, sieluni ja mieleni yllättävänä hetkenä kieltäytyivät yhteistyöstä. Jonkilainen merkittävä ja iso murtumisen hetki tapahtui eli olin sivuuttanut jotain asiaoita liian kauan voidakseni enää jatkaa sillä polulla. Perusluottamukseni toista ihmistä kohtaan otti koki ison kolauksen ja tajusin, etten voi luottaa toisen hyvää tahtoon tai tukeen. Sen oivalluksen hetkellä pitkään patoutunut suru ja pohjaton yksinäisyyden tunne, vaan vapautuivat kerta rysäyksellä maailmaan. En ole aikoihin itkenyt hysteerisen lohduttomana suihkun lattialla, mutta nyt niin tapahtui. Se oli koko päivän yli aaltoina virtaavaa kontrolloimatonta tärinää ja kyyneleiden tulvaa, joka ei kadonnut suihkun veden mukana, vaan nousi pintaan aina, kun mahdollista. Se muistutti siitä, että jos kovan kuoren taakse kerää liian kauan asioita, niin lopulta vahvinkin naamio murtuu ja jälki on rajua.

Runoilu ja sattumanvaraisten tekstien tuottaminen on ollut minulle pitkään varaventtiili ja itsemyötätunnon väline, mutta viime aikoina myös siihen maailmaan on hiipinyt alitajuisia kieltoja. Ajatuksia, etten saa sano tai tuntea jotain, koska se ei ole ”sovelias tunne”. Se sama näkyy elämässäni. Nykyään oikeasti pelkään innostua asioista, koska on tullut jatkuvasti lunta tupaan. En uskalla olla avoin ja haavoittuva juuri improkurssien ulkopuolella, missä tunnen voivani pääsääntöisesti luottaa ihmisten hyvään tahtoon. Jos totta puhutaan, niin kulunut vuosi ja sitä edeltäväkin ovat olleet henkisesti todella kuluttavia. Tähän aikaan on mahtunut paljon isoja ja pieniä hyviä ja raskaita kokemuksia. On ylipäätään tapahtunut paljon asioita. Tämä on ollut jatkuvaa tasapainoilua sen kanssa, että muistaisin kaaoksen keskellä rauhoittua ja ottaa aikaa ihan vain olla ja hengittää. En ole viime aikoina muistanut. On ollut isoja muutoksia ja valtavia tunnetason onnistumisia sekä syvällä tasolla loukkaavia ja satuttavia kokemuksia.

Se, mikä laukaisi murtumisen ei kuitenkaan ollut lähtökohtaisesti ikävä kokemus. Se, mikä nakersi uoman reunasta ratkaisevat millit ja salli ikävän kokemuksen sysätä mieleni lohduttomuuden tilaan oli nähdyksi tulemisen kokemus. Se oivallus, miten paljon olen kaivannut sitä, että joku oikeasti katsoisi edes sekunnin murto-osan ajan avoimin ja hyväksyvin silmin. Kokemusta, että kelpaan ja riitän ihmisenä, vaikka olen ihan mäsänä ja sekaisin. Minulla oli sellainen hetki ja se tuntui voimaannuttavalta ja siltä, kuin palaseni loksahtelisivat jälleen paikoilleen. Jälkiaaltona siinä hyvässä väistämättä, vaan tulee oivallus ”tunnen tätä elämässäni aivan liian harvoin”. Silloin oman todellisuuden ja fiktion välinen ristiriita ryöpsähtää kaikessa rujoudessaan näkyviin. Antamalla itselleni fiktiossa sen, mitä olen kaivannut elämässä, olen tarjonnut itselleni karkkeja, vaikka keho huutaa oikeaa ravintoa.

Oman elämäni kukkana kukin elinvoimaisen näköisesti, vaikka olen ravinteiden puutteessa nääntymässä ja lehteni putoavat hetkenä minä hyvänsä. Niinpä minun on nyt kuunneltava kehoani, sitä tärisevää rauniota, joka itkee kontaktin ja rakkauden puutettaan. Siksi otan nyt määrittelemättömän tauon runoiluhommista, ehkä se kestää päivän tai sitten vuoden, saa nähdä. Voidakseni rakastaa ja myötätuntoisesti hoivata itseäni, on myös kuunneltava itseäni ja niitä tarpeita, jotka ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Ehkä on jopa vaihdettava fiktiota, eihän mikää tarina ole loputon. On lakattava lääkitsemästä itseäni helpoilla nikseillä kyvyttömäksi huomata, että mieleni on murtunut ja sydämeni vuotaa verta. Myönnettävä, että nyt ihan oikeasti sattuu. On aika pysähtyä, puhdistaa haavat ja sitoa ne, jotta paraneminen voi alkaa.

On rakastettava itseään ensin, jotta voi rakastaa muita. Sulkea verhot, jotta voi avata ne. Laittaa oma happinaamari ensin paikoilleen edes vilkaisematta, kuka muu tarvitsee apua. Huolehtia itsestään ensin, sillä kukaan muu ei voi siinä auttaa, jos heille ei anna lupaa. Toisaalta on lakattava odottamasta muutosta muilta ihmisiltä ja muututtava itse, jos muutosta halajaa. Näillä sanoilla totean muutostarpeen omassa toiminnassani, sillä jatkuvat tekstuaalisen lempeyden antibioottikuurit ovat kehittäneet antibioottiresistenssin viruskannan ja siihen tehoavat lääkkeet ovat kenties vielä keksimättä. Siksi muutos vallitsevaan järjestykseen on ehdottoman tarpeellinen. Tämän ontuvien rinnastusten ja kielikuvien riivaaman tekstin myötä totean myös rakkauskäsitykseni olevan yhä ytimeltään sama, kuin se on aiemminkin ollut. Rakkaus on mahdollista, kun vain avaa aistinsa näkemään sen.