Se, minkä olen joutunut itselleen myöntämään, niin oma toimintakykyni on hyvin riippuvainen tunteista ja mielen hyvinvoinnista. Yksi selkeästi lamauttava tunnetila on ulkopuolisuuden tunne. Se tunne siitä, ettei kelpaa seuraan tai oteta mukaan toimintaan. Tämän tunteen heräämisen olen joutunut keväällä aika karulla ja puolijulkisella tavalla itselleni myöntämään. Se on aika voimallinen tyhjyyden tunne, kun lavalla tajuaa, ettei usko kenenkään muun olevan tukenasi. Tuntuu, ettei kukaan edes halua sinun olevan siellä. Sanon nyt, että se on tunne, jota todellisuudesta tehdyt havainnot voivat tukea, mutta se tunne myös altistaa itseään tukeville tulkinnoille, joten sinänsä se on suurelta osin, ainakin minulla, sisäsyntyinen. Voisin ihan hyvin itse olla aloitteellinen, enkä odottaa saavani lupaa tai kutsua mennä lavalle. Tavallaan se on kaikkien vastuulla, että ryhmä toimii ja toisaalta se on myös omalla vastuullani, että olen avoin toimimaan siinä ryhmässä, enkä sulkeudu itseeni. Se oli aika kipeä tunnistus keväällä, että en kuulu lavalla olevaan ryhmään, vaikka nimellisesti olen sen jäsen, koska olen itse eristänyt itseni. Enkä ihmettele yhtään, miksi olin tuossa tilanteessa ja asemassa. Olin itse itseni asemoinut yksin omaan nurkkaani.

Jokainen varmasti haluaa improvisoida sellaisen ihmisen kanssa, joka tukee ja saa toisen tuntemaan itsensä loistavaksi tyypiksi. Minä en tehnyt mitään sellaista ja jos totta puhutaan, olin yhdessä esityksistä niin uupunut, että minun ei olisi edes pitänyt olla lavalla. Olin pedannut itselleni huonon kokemuksen ihan vain saapumalla paikalla, kun olisi oikeasti pitänyt vaan vetää peitto korviin ja nukkua.

En ole täällä blogin puolella juurikaan näistä esiintymisistä puhunut. Se ei johdu siitä, ettenkö voisi asiasta puhua, mutta niihin ehkä sitoutui niin voimakkaita tunteita, että niistä oli vaikea kirjoittaa silloin, kun ne tapahtuivat. Toisaalta en halunnut sen oman ulkopuolisuuden tunteeni leimaavan jotain toimintaa itsessään sen aiheuttajaksi. Se olisi kuitenkin ollut se viesti, mikä kirjoituksistani olisi välittynyt, koska se oli niin päällä sillä hetkellä. Siinä vaan meni kevään aikana monta asiaa pieleen. Se oli esiintyvä ryhmä, jolla oli nimetty valmentaja. Yksityiskohdilla ja nimillä ei ole tässä kohtaa väliä, koska pointti on se, että tuhosin sen kokemuksen itse itseltäni. Vaikka se on ollut vaikea myöntään, niin niinhän siinä kävi. Levähtihän se homma vähän käsiin siinä kohtaa, kun muutenkin harvaksekseltaan olevia treenejä jouduttiin parit perumaan ja silti pitäisi esiintyä säännöllisin ajoin. Toisaalta huomasin itse ärsyyntyväni, sillä treeneihin saapuminen vei runsaasti aikaa etäisyyden vuoksi, niin niiden peruuntuminen omalta kannalta liian lyhyellä varoajalla tuntui raskaalta. Se, että on saapunut paikalle, vain todetakseen, ettei olisi kannattanut edes lähteä, on vähän kuluttavaa. Muutenkin tämä oli itseltäni vähän riskaabeli kokeilu, sillä treeniaika oli niin myöhään, että se väkisinkin lisäsi univelkaani, koska myös paluumatka vei aikaa. Se oli kuitenkin ihan oma valintani lähteä kokeilemaan, enkä kadu sitä että lähdin.

Alkuun oli aidosti mukavaa, vaikka olin aika arka ja varovainen lähtemään juttuihin, mutta pääosin oli fiilis, että olen osa porukkaa siinä missä muutkin. Se fiilis lähti kuitenkin luisuun oman mielialan mukana, koska minulla oli keväällä useampikin aika synkkä jakso oman jaksamisen ja mielen kanssa. Tuli koettua suuria pettymyksiä arkielämän puolella, joten se alkoi väkisinkin vaikuttaa myös improvisointiini. En toki koko ajan ollut synkkä, vaan se raskamielisyys tuli ja meni miten lystäsi. Huomaan vaan sen, kun olen masentunut, niin katseeni tavallaan lasittuu, enkä pysty enää muodostamaan aitoa katsekontaktia toisiin ihmisiin. Näen ja olen läsnä, mutta verhot ovat kiinni, joten minua, sitä sisällä kyyristelevää rauniota, ei voi nähdä. Tunnistan, että ihan selkeästi myös vetäydyin, jolloin luontaisesti toiset kääntyivät vielä vahvemmin toistensa puoleen ja jään ulos porukasta. Se sai sitten myös jättämään treenejä ja esiintymisiä väliin, koska ei jaksanut lähteä vain voidakseen tunteakseen itsensä ulkopuoliseksi, mikä valitettavasti oli se päällimmäinen tunne parissakin vaiheessa kevättä.

Kokonaisuudessaan pidän tuotakin kokemusta arvokkaana ja tärkeänä, sillä siellä oli myös monia hetkiä, jolloin jotain lamppuja syttyi päässä. Toisaalta opin paljon uutta tuona aikana. Samoin se treenaus ja esiintymistyyli olivat juuri sitä vaihtelua, mitä hain omaan toimintaani. Olen usein aika hidas syttymään ja lähtemään juttuihin, mutta tässä tempo oli nopeampi ja pääsin vähän taas eteenpäin sen suhteen, että lähtee nopeammin mukaan tai aloittamaan juttuja. Ylipäätään se oli mielestäni todella mukava ja hauska väliaikainen ryhmä, eikä se ole kenenkään vika, että sabotoin itse omaa kokemustani, koska olen sisäisesti uupunut ja rikki. Se vaan valitettavasti vaikuttaa heti, jos oma suojaus naksahtaa päälle ja alkaa työntämään ihmisiä loitommaksi. Se on väsyttävän tuttu havainto, miten nihkeäksi ja vaikeaksi vuorovaikutus menee, kun sulkeutuu itseensä, eikä pysty olemaan avoin toisille. Muistan yksissä treeneissä olleeni aika usein harjoitteiden jälkeen ja välillä maassa toispolviasennossa ja pää painuksissa, koska intensiteetti ja harjoitteiden sisäinen avoimena oleminen imivät niin paljon energiaa minusta. Energiaa, jota minulla ei sillä hetkellä ollut jaettavaksi. Parhaimmillaanhan vuorovaikutus ja improvisointi ovat kaikille energiaa suovia aktiviteettaja, mutta joskus sitä päätyy tilanteeseen, jossa oma energiavaje on niin suuri, ettei sitä pysty mitenkään täydentämään. Sitten, kun kuitenkin olen ihmisenä sellainen, että fokukseni on usein vuorovaikutuksessa toisen hyvinvoinnissa, eikä omassani, niin vuodatin itseäni kuiviin kohtausten ja leikkien aikana. Annoin ehkä vähemmän, kuin täysissä voimissa ja tasapainossa ollessani, mutta se oli enemmän, kuin minulla olisi ollut varaa antaa.

Lopulta hyvistä aikomuksistani huolimatta osallistuin vain pariin esiintymiseen keväällä. Mahdollisuuksia olisi ollut useampikin. Näistä viimeinen minun olisi oikeasti pitänyt jättää väliin, koska olin ollut koko päivän improamassa edeltävänä päivänä ja aivan rättiväsynyt. Siinä kävi sitten sillä tavalla, että tein siinä noin vartin kestäneessä esityksessämme tasan yhden läpikulkuroolin. En mitään muuta. Useamman kerran tunsin sen, että nyt pitäisi mennä lavalle leikkaamaan tilanne tai tarjoamaan siihen jotain muuta, mutta en tehnyt sitä. Se päätös oli osittain arkailua ja toisaalta seurausta siitä, että oli todella ulkopuolinen tunne, minkä olin ihan itselleni siinäkin tilanteessa luonut. Totuus vaan oli, että en kyennyt alkulämpissämme olemaan kontaktissa muihin ja sitten tuntui riskaabelilta lähteä testaamaan lavalle yleisön eteen sitä, onko kukaan tukenani vai jäisinkö yksin, jos tekisin jotain. Kyllähän se karulla tavalla myös paljastaa sen, että minulla on edelleen luottamuspulaa. Kun olen tasapainoisessa tilassa, en edes kysy tuleeko kukaan auttamaan minua, vaan ehdottomasti menen auttamaan, jos sellainen tunne tulee. Mutta valitettavasti viime keväänä oli pitkä ajanjakso, jolloin en ollut millään tapaa tasapainossa.

Se sama näkyi myös oman vakkariryhmän treeneissä, joissa aloin vetäytyä ja jäädä jopa pois treeneistä, koska oli niin paha olla itsensä kanssa. Sen saman maahan vetävän ja keuhkoista ilmat vievän synkkyyden kanssa olen ajoittain kamppaillut jo pidempään ja kevään jäkeenkin. Se synkkyys väistämättä näkyy toiminnassani, vaikka joskus sen onnistun hetkeksi ylittämään tai kätkemään. Enkä syytä ketään siitä, että ihmiset vetäytyvät luotani, kun olen tuossa tilassa. Se on täysin luonnollinen ja ymmärrettävä reaktio, kun toinen on hyvin sulkeutunut ja jopa työntää ihmisiä aktiivisesti kauemmas. Eli ei se ole siitä kiinni. Totta kai olisi joskus ollut hyvä, että joku aktiivisesti antaisi tilaa kertoa mikä painaa, mutta en oleta tai vaadi sellaista keneltäkään. Jokaisella meillä on oma tarinamme ja taakkamme, ei siinä tule huomanneeksi tai edes jaksa yrittää saada totuutta ulos jostain sulkeutuneesta simpukasta, joka teeskentelee asioiden olevan ok. No ei ollut ok. En kuitenkaan missään vaiheessa olettanut kenenkään rupeavan minua terapioimaan, tajusin vaan, että en pysty toimimaan. Sen eron niihin hetkiin, kun on taas maadoittunut ja mieli on keveämpi huomaa todella selkeästi.

Se mahdollinen syyllisyyden tunne, mitä joskus tunnen, tulee siitä että tuntee pettävänsä muut olemalla toimintakyvyttömäksi masentunut tapaus. Kun ei pysty tuntemaan mitään sen hyvin rajoittuneen masennustunneskaalan ulkopuolelta. Kun ei pysty olemaan avoin ja tukemaan toisia. Kun tarvitsisi tukea, mutta ei osaa sitä pyytää tai kehtaa ottaa vastaan, koska tuntuu että omien asioiden vatvominen olisi aina muilta pois. Se on jännä sulkeutumisen ja salailun logiikka, mikä omaa toimintaani ohjaa. Kyllä se jostain sellaisesta ”ei saa olla vaivaksi” ja ”pitää pärjätä itse” -tyyppisestä tunnelukkoilusta kertoo. Vaikka tiedän ja kokemuksesta olen havainnut, että avoimuus itse asiassa puhdistaa ja vapauttaa ryhmässä sekä yksilötasolla, niin en silti tee sitä. Koen velvollisuudekseni pitää oman kipuni omana tietonani, vaikka salaa toivon, että joku silti huomaisi. No ei voi huomata, kun kätken sen kymmenen naamiokerroksen alle! Vaikka huomaisikin, niin, kuten aiemmin sanoin, eihän kukaan voisi tehdä sille mitään, koska en avaudu, vaikka kysyttäisiin.

Nyt siis kysymys, joka minun pitää esittää itselleni kuuluu: ”Mitä voisin tehdä asialle?” Jos tämä nykyinen toimintatapani ei tue minua tai saa minut vaan pahempaan umpisolmuun ja etäännyttää ihmisistä, joiden kanssa haluan toimia, niin mitä valintoja voisin tehdä muuttaakseni tilannetta? Voisin valita jättää huomiotta sen tunteen ”nyt olen vaivaksi / pitäisi olla hiljaa ja antaa muiden puhua”, jos tilaa annetaan. Voisin antaa asian tulla näkyväksi ja samalla itselleni luvan olla haavoittuva ja altis myös satutettavaksi, mutta kuitenkin luottaa siihen hyväksyntään ja toisten tukeen. Voisin valita hyväksyä sen, että vaikka muillakin olisi vaikeaa, niin se ei vähennä oman kipuni oikeutta olla olemassa ja tunnettu.

Ei minusta ehkä saa, eikä ole tarpeellistakaan saada, täysin avointa tyyppiä, mutta ehdottomasti paljon avoimempaan suuntaan olisi mahdollista mennä. Se on itsesuojelumekanismi, ettei paljasta mitään aitoa itsestään. Ei kukaan voi tietää, mikä myrsky toisen sisällä on käynnissä, vaikka huomaakin, että toiminnassa on jotain poikkeavaa. Jos oma synkkyys ilmenee toiminnassa tylyytenä tai hiljenemisenä, niin ne ovat ainoat asiat, mitä muut näkevät ja kokevat. Ei kukaan lähde tulkitsemaan ja miettimään, miksi olen just nyt niin vahvasti puolustuskannalla. Ei, toinen tuntee ja aistii sen tylyn ja sulkeutuneen asenteen, jonka voi ottaa henkilökohtaisena loukkauksena tai sitten vaan havaintona, jonka ohittaa ajatuksella ”no sillä on huono päivä tänään”. Joka tapauksessa se, miten toimin on ainoa, minkä voi ulkopuolelta havaita. Syytä toimintani takana ei näe kukaan, eikä sitä juuri kukaan kysykään. Enhän itsekään tohtisi kysyä. Ehkä ajatus olisi enemmänkin niin päin, että antaa toisille mahdollisuuden nähdä itsensä ja valita haluavatko sotkeentua siihen draamaan, sen sijaan että olettaa etteivät halua ja piilottaa kaiken. Joo, siinä voi tulla lunta tupaan ja tyrmätyksi monta kertaa, mutta ei se oman itsensä ja pahan olonsa piilottelukaan suojaa kaikelta tai oikein miltään. Monesti yksin oman olonsa kanssa jääminen vaan pahentaa asiaa, koska silloin on vain oma tapansa ajatella käytössä. Joskus sitä oikeasti tarvitsee ulkopuolelta jonkun herättävän kysymyksen tai tukevan sanan, jotta muistaisi että on myös paljon hyvää, vaikka nyt tuntuukin synkältä.

Koen, että tänä vuonna kokeilemistani jutuista klovneria on tarjonnut suurimmat oivallukset avoimuuden ja haavoittuvuuden paljastamisen merkityksestä. Vaikka on itse luhistumispisteessä, niin sitä voi näyttää yllättävän vahvalta ja kovalta, kun ulkoa päin tarkkaillaan. Ainakin itselläni vaatii vielä tietoisen suojauksen pudottamisen, että rikkinäisyys ja valo sen takana alkavat näkyä muille. Kaikkiin ihmisiin ei kannata luottaa, mutta on paljon enemmän ihmisiä, joihin kannattaisi luottaa paljon enemmän, kuin mitä tällä hetkellä teoillani osoitan.

Opittavaa on vielä paljon luottamuksen, ryhmässä toimimisen ja impron saralla. Oman kokemuksensa sabotoiminen, suojaamalla itsensä ja eristäytymällä muista, ei ehkä ole se kaikkein toimivin strategia.